Takaisin Perussa, takana kahden päivän ja kahden yön bussimatka Cuencasta, Ecuadorista. Teimme tosin puolen päivän pakolliset pysähdykset sekä Lojassa että Chiclayossa. Matka olikin jännittävä, kun Cuencan bussiasemalta emme saaneet jatkolippuja Lojasta eteenpäin, yhtiöt kun kirjoittavat liput manuaalisesti ja tietävät vain omalta asemalta lähtevien bussien paikkatilanteen. Lojassa saimme sitten selville ettei paikkoja eteenpäin enää ole. Onneksi aseman infon ihana nelikymppinen rouva puhui paitsi englantia, niin tiesi myös kertoa toisen bussilinjan Piuraan ja pääsimme matkaan. Perussa sentään jotkin asiat toimivat ja saimme ostettua Liman bussiin liput etukäteen netistä; saimme ne kaksi toiseksi viimeistä paikkaa... Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ecuador yllätti. Löysimme sieltä yhden koko mantereen kauneimmista kaupungeista, Cuencan, joka todellakin ansaitsee UNESCOn maailmaperintötittelinsä. Kaupunki oli niitä harvoja paikkoja, jossa olisi voinut viihtyä pitempäänkin kuin kaksi yötä. Ympäristössä on muutamia tärkeitä arkeologisia kohteita, mm. Ecuadorin tärkeimmät inka-rauniot, mutta ne jäivät meiltä kaikki näkemättä ajan puutteen (!) vuoksi. Lojassa teimme parin tunnin kaupunkikierroksen, mikä riitti mainiosti kyseiseen paikkaan. Kaupungissa on kyllä upea sisääntulosilta, mutta siinä oikeastaan kaikki. Banosista teimme päiväretken pääkaupunkiin Quitoon. Niin, Suomessa ei välttämättä tulisi mieleen käydä kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä päiväseltään, kun takaisinkin on tietenkin se sama kolme ja puoli tuntia... Mutta maisemat matkalla olivat reissun arvoiset, pääkaupunkiin vievän tien varteen jää mm. upeita tulivuoria. Kiersimme Quitossa vanhan kaupungin ja söimme hyvin, siinä olikin tarpeeksi ohjelmaa yhdelle päivälle.

Perun rannikko oli juuri niin masentava kuin muistimmekin. Itse asiassa, Piura ympäristöineen on yhdenlainen helvetti maan päällä. Kuvittele hiekkaerämaa, jonka keskelle on pykätty kaupunki. Kaupunki on täynnä miten sattuu ajavia ja torvea soittavia autoja, laumoittain laihoja kulkukoiria ja ihmisiä, jotka myyvät ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Pienen keskustan ympäristössä levittäytyvät slummit, joissa talot koostuvat neljän tikun varaan kyhätyistä kaislaseinistä, ei sähköä, ei viemäröintiä, vesi haetaan aaseilla (huolto)asemilta. Tienvarret silmänkantamattomiin ovat täynnä roskia ja kuolleita eläimiä. Ja koko karmeuden yllä lentelevät mustat haaskalinnut. Hajuaisti nautiskelee roskien polttamisesta nousevan savun ja kaatopaikkalemun yhdistelmästä. Saimme Piura-Chiclayo bussiin näköalapaikat yläkerran eturivistä, parhaat paikat koko mantereella. Maisemat olivat niin "upeat", että oli parempi laittaa silmät kiinni ja katsoa omia elokuvia... Kun heräsin, olimmekin jo Chiclayossa, yhdessä Perun kivoimmista paikoista. Siellä Pekka ehti käydä parturissa, perinteisesti juuri täällä, ennen loppumatkaa Limaan.

Limassa siis pidämme majaa nyt. Täällä pitäsi keksiä tekemistä seuraaviksi neljäksi päiväksi. Keskiviikko ja torstai juhlitaan Perun kansallispäivää, joten näkemistä riittänee.

Uusi maa, uusi valuutta; päädyimme kuitenkin siis Ecuadoriin. Bañosin pikkukaupunki on turistisoitunut, mutta se takaa ainakin valinnanvaraa majoitukseen ja jokseensakin tasokkaat ruokapaikat. Luonto on se "juttu" täällä; vaellusreittejä lukuisille vesiputouksille vihreässä vuoristomaisemassa riittää ja matkatoimistot tarjoavat kaikenlaista elämystekemistä, jos omatoimivaeltaminen tuntuu tylsältä. Luonto voi toisaalta olla myös uhka kuten Ecuadorissa hyvin tiedetään: pienen matkan päässä häämöttää Tungurahua-tulivuori, yksi aktiivisimpia maassa. Olimme onnekkaita päivävaelluksellamme ja näimme väläyksen vuoresta paksun pilviverhon väistyessä hetkeksi.

Ecuador näyttää vihreämmältä kuin Peru. Vastapainoksi taisimme jättää auringon Peruun, sillä täällä sataa lähes joka päivä. Sanoisimme myös, että Ecuador dollareineen on kalliimpi kuin eteläinen naapurimaa, eikä pieni hinnankorotus joka asiassa tuo enempää laatua. Bussimatka Bañosiin jyrättiin reissun huonoimmalla bussilla, jonka penkkejä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa miellyttäviksi istua. Lisämausteena matkalla oli ilmeisesti jonkinasteen ruokamyrkytys Lojan aseman sinänsä normaalilta vaikuttaneesta ateriasta, joten kivaa oli... Odotan siis suurella innolla paluumatkaa. Perun ja Ecuadorin rajalla koimme myös kahden luukun byrokratian, kun Perun puolella ensin haettiin poliisin leima maahantulokorttiin, syystä tosin ei mitään hajua, ja vasta sitten mentiin varsinaisen rajavirkailijan luokse. Lohduttavaa oli tietenkin se, että perulaiset tekivat asiat kolmeen kertaan, eli ensin rajavirkailijan juttusille paperia täyttämään, sitten poliisisetältä leima kyseiseen paperiin ja jälleen takaisin rajavirkailijalle lapun kanssa. Kun vielä laukut olisi tutkittu, niin olisi vetänyt vertoja Chilelle. Ecuadorin puolella selvittin normaaleilla muodollisuuksilla, vaikkakin rajavirkailijalle oli huima yllätys kun gringot eivät olleetkaan alemaneja.

Ennen päätöstä matkustaa Ecuadoriin vietimme muutaman päivän rannikkolla Chiclayossa, joka olikin varsin miellyttävä kaupunki. Ympäristössä on muutama tärkeä arkeologinen kohde, mutta turisteja näkyi silti vähän. Ehkä siksi tuntui, että olimme itse nähtävyyksiä kaupungilla liikkuessamme, sen verran paljon gringoja ihmeteltiin ja kotimaata kyseltiin. Etsinnöistä huolimatta emme löytäneet kaupungin kuuluisalle noitatohtorimarketille; alue on nimittäin tunnettu, hmmm, sanotaanko rohtoihin ja noitotohtoriuteen perustuvista parannuskeinoista. Sen sijaan herkullisille suklaakakkukahveille eksyimme pariin kertaan, mikä ei kyllä tehnyt hyvää hienosti alkaneelle laihduskuurille; olemme molemmat laihtuneet reissun aikana enemmän tai vähemmän kymmenen kiloa. Chiclayossa hemmottelin itseäni myös kampaajalla, ensimmäistä kertaa lähes seitsemään kuukauteen. Palvelu oli ystävällistä, joskaan ei kovin ammattitaitoisenoloista, mutta riittävää kahden euron hinnalla minun matkahiuksiin, jotka pysyvät taas ojennuksessa ehkä ensi viikkoon.

Elämä Perussa on vuoristorataa, monella tapaa. Cuscon jälkeen matkasimme Liman kautta ensin Trujilloon, sieltä Cajamarcaan ja edelleen Celendinin kautta Chachapoyakseen, jossa nyt pidämme majaa. Pohjois-Perun vuoristo on kaunista seutua, varsin vihreää, joskaan täällä ei kannata kärsiä korkeanpaikankammosta, jos aikoo bussilla perille. Yksi koko reissun tähänasti hienoin bussimatka maisemien puolesta oli noin kymmenen tunnin köryytys Celendinistä Chachaan, ylös ja alas vuorilla. Sen sijaan rannikon Panamericana ei saa meiltä kiitosta; kuulokkeista tulvinut Chris Rean "Road to hell" tuntui monella tapaa todelliselta tuolla matkalla, enkä tarkoita aavikkomaisemaa. Nyt tiedämme millaisissa oloissa tuotetaan Perun ei-vapaan kanan munat ja mistä tulee Glorian kahvimaito...

Viimeisen viikon olemme kolunneet inkoja edeltäneiden kulttuurien jälkeensä jättämiä (kulttuuri)kohteita. Trujillossa vierailimme Chimu-kulttuurin Chan Chan -raunioilla, jotka voisivat varmasti olla Machu Picchun veroiset, jos ne vain olisi restauroitu. Nyt suurin osa kaupungista on edelleen hautautunut aavikon hiekkaan ja Huanchacon rantakohteeseen vievä tie kulkee hienosti raunioiden läpi. Trujillo on muutenkin upea esimerkki surkeasta kaupunkisuunnittelusta: keskustassa on noin reilun kilometrin säteellä kielletty yksityisautoilu, vain taksit ovat sallittuja. No, mitä on tapahtunut, lopputuloksena viihtyisä autoton kaupunkikeskusta? Kaukana siitä! Keskustassa on enemmän takseja kuin normipaikassa yleensä autoja. Villi veikkauksemme on, että paikalliset ovat vain liimanneet autoonsa taksin tarran saadakseen ajaa keskustassakin. Ja ilmanlaatu on sen mukainen.

Cajamarca oli Trujilloa hieman viihtyisämpi paikka. Suurin osa suunnitellusta vain jäi tekemättä, sillä olimme molemmat sairaana. Kun pääsimme jälleen tolpillemme, kävimme polskimassa inkojen kylpylässä. Juhannussauna tuli vähän myöhässä ja muistutti enemmän venäläistä banjaa kuin suomalaista saunaa, mutta hien sai hyvinkin pintaan. Cajamarcassa vietimme myös yhden reissun ihmeellisimmistä illoista, kun paikallinen Julio sattui lounasaikaan käväisemään ystävänsä baarissa, jossa olimme syömässä, ja lopputuloksena saimme kutsun iltaa istumaan samaiseen baariin. Hetken empimisen jälkeen suostuimme ja niin sitten istuimme iltaa Julion kanssa, joka ei puhunut englantia emmekä me edelleenkään niin hyvää espanjaa...

Chachapoyaksen ympäristö on täynnä nimikkokulttuurin jälkiä. Tunnetuin on varmasti Kuelap, Machu Picchuun usein verrattu rauniokaupunki, jonne teimme kahden päivän omatoimivaelluksen, tosin inka-polkuja pitkin. Perulaiseen tyyliin opasteita ei ole, joten teimme kolme harhalenkkiä jo ensimmäisenä aamupäivänä. Turisti-infon ohjeajat ei oikein pitäneet paikkaansa, neljän tunnin kävelypätkä kesti viisi tuntia ja viiden tunnin etappi alle kaksi tuntia. Viimeisen päivän kilometrin korkeussuuntainen nousu tuntui jaloissa, mutta takaisin oli tultava alas, sillä taaskaan infon tieto ei pitänyt paikkaansa, eli autoja Chachapoyakseen ei ylhäältä saanutkaan. Hortoilimme vaihtoehtoreittiä summamutikassa takaisin lähikylään, josta sattumalta pääsimme ohiajavan minibussin takapenkille.

Perjantana kävimme katsomassa Karajian sarkofagit, pienehköt ukkelit kallionkielekkeellä, ja pikkureissusta kehkeytyikin varsinainen elämyspäivä. Jäimme nimittäin jumiin Cruzpatan-kylään, kun collectivot eivät sattuneetkaan kulkemaan takaisin. Asiaa kysyttäessä paikalliset vain osoittivat tietä että siellä se Luyan kylä on. Niin-in, muutaman tunnin vaelluksen päässä, mutta ei auttanut; gringot kävivät matkaan. Lähes kahden tunnin kuluttua tuli ensimmäinen auto, ei collectivo vaan paikallinen nuorimies, joka ystävällisesti tarjosi kyytiä - toyotan avolavalla jauhosäkkien päällä. Ja taas mentiin! Luyaan päästiin ja sieltä löytyi taas onnellisesti collectivo Chachaan.

Varsinkin maaseudulla ihmiset ovat ystävällisiä ja aina vähintään tervehtimässä. Mutta se mikä Perussa on alkanut käydä hermoilla on hotellit, tai millä nimellä ne milloinkin kulkevat. Suurimmassa osassa niissäkään ei usein ole muuta vikaa kuin hinta, joka ei ole missään suhteessa laatuun. Usein kuulee sanottavan, että Lima, Cusco ja Arequipa ovat kalliita paikkoja, mutta me olemme löytäneet niistä edullisen mutta laadukkaan majoituksen, tarkoittaen mm. siistiä huonetta omalla kylppärillä, lämmintä vettä suihkussa, aamiaista ja nettiä. Sen sijaan viimeksi vierailluissa kaupungeissa hinta-laatu-suhde majoituksessa ei kovinkaan monessa paikassa ole ollut kohdallaan; huumori loppui täällä Chachassa ja kävelimme ulos hostalesta, kun ensin ei tullut luvattua lämmintä vettä ja sitten loppui veden tulo kokonaan kylppäriin. Puolen vuorokauden bussimatkan jälkeen tuollaiset asiat kun ei jaksa naurattaa, jos ne ovat olleet yksi painava syy valita kyseinen paikka. No, enää kolmisen viikkoa tätä mannerta jäljellä ja neljän tähden Hilton kutsuu New Yorkissa...

Tänään jatkamme matkaa kohti Chiclayota yöbussilla. Kymmenen tunnin matkan jälkeen saavumme rannikolle, josta eteenpäin ei vielä ole suunnitelmia, ehkäpä Ecuadoriin.

Tehtävä Etelä-Amerikassa on suoritettu, Machu Picchu on valloitettu. Vaellus oli aivan upea, kiipesimme 4600 metriin lähelle Salkantayn jäätiköitä, joilla näimme muuten myös lumivyöryn vain hetki sen jälkeen kun olimme poistuneet Abra Salkantaylta. Viimeiset päivät vaelsimme ylängön sademetsissä, missä oli hieman lämpöisempää ensimmäisten öiden pakkasten jälkeen. Yksi hienoimpia hetkiä oli nähdä Machu Picchu inkojen rauniokylästä Llactapatasta, häämättömässä rinteillä enää päivämatkan päässä. Vaellusryhmä tosin olisi voinut olla parempi, seurana kun oli lähinnä teinityttöjä, jotka tuntuivat hyytyvän yksitellen; ensimmäisen ensimmäisenä päivänä ensimmäiseen rinteeseen, hohhjoijaa. Toisena aamuna opas joutui tilaamaan tyttöparalle muulin, kun varusteauto ei enää kulkenut mukana. Mutta niin vain lopulta kaikki pääsivät perille, osa bussilla, osa junalla, sitkeimmät alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaen.

Juhannusaattona kiipesimme neljän aikaan aamuyöstä viimeiset neljäsataa metriä kohti Machu Picchua ja saavuimmekin portille ensimmäisten joukossa ja pääsimme kiipeämään myös Wayna Picchulle ja katselemaan inkakaupunkia lintuperspektiivistä. Lopulta Machu Picchu ei ollut niin suuren suuri kuin olimme kuvitelleet, mutta aivan poikki päivän päätteeksi olimme, ohjelmaan kun sisältyi muun muassa noin muutamat sadat portaat. Ihmeellisiä sitkassissejä niiden inkojen on täytynyt olla...

Tänään kävimme katsomassa Cuscon alueen nähtävyyksiä, tarkoittaen neljät inkarauniot. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa hevonen. Ratsastus ei ollut aivan niin hieno kokemus kuin olisi voinut olla, eivätkä rauniotkaan Machu Picchun jälkeen niin ylettömän vaikuttuvat, mutta olisi sunnuntain voinut huonomminkin viettää. Olimme tilanneet ratsastuksen perunpasoilla, ja vaikka ulkonäkö ei vastannut odotusta, niin jotain outoa askellajia ne osasivat. Hauskaa oli, kun pintoni oli karannut kesken rauniovierailun ja sain loppumatkan ratsuksi oppaan valkon. Joo-o, erittäin organisoitua ja ammattimaista toimintaa..

Cuscossa on juhlittu, päiviä. Tosin ensimmäiset pari-kolme päivää osoitettiin mieltä, ainakin (maa)kaasusta ja jonkinlaisesta autonomiasta on puhuttu. Sitten onkin riittänyt erilaisia kulkueita upeissa puvuissa esittämässä tansseja. Eilen ilta huipentui massiiviseen ilotulitukseen (joka peitti kaupungin savusumuun...). Saavuimme kaupunkiin onnellisen tietämättömänä tilanteesta, ilmeisesti oli vain tunneista kiinni ennen kuin tieliikenne blokattiin. Olimme nimittäin onnellisia siitä, että ylipäätään saavuimme Cuscoon. Saimme huomata, että perulaisilla bussiyhtiöillä on neljäskin matkustusluokka, nimesimme sen "super economicaksi", ja se tarkoittaa, että kävelet. Bussimme Arequipasta Cuscoon oli peruttu, jos sitä ikinä olemassa olikaan, ja tämän saimme kuulla, kun olimme seisoneet asemalauturilla, missä virkailija käski liput tarkastettuaan odottaa, lähes tunnin turhaan. Hauskinta asiassa oli, että se oli illan toiseksi viimeinen bussi Cuscoon ja se viimeinen oli loppuunmyyty. Ryhdyimme hankaliksi. Ja se poiki kuin poikikin meille aivan viimeiset paikat siihen toisen yhtiön "loppuunmyytyyn" bussiin, kiitos aseman ymmärtäväisen henkilökunnan.

Cusco on kaunis, mutta aivan liian turistisoitunut paikka, varsinkin Mollendon ja Mehian jälkeen, joissa olimme ainoat gringot sadan kilometrin säteellä. Cuscossa taas ainakin joka toinen vastaantulija yrittää myydä jotain, ihan kuin turisti olisi jonkinlainen ostoautomaatti. Alpakasti tosin olisin voinut ostotarjouksen tehdäkin... Lähes kolmen päivän miettimisen jälkeen lopulta varasimme vaelluksen Machu Picchulle. On aivan uskomatonta miten monella eri tapaa matkatoimisto voi mokata myyntitilanteen; yhdessä paikassa virkailija nukkui pöydällä, toisessa tuijotteli tylsistyneenä ovesta ulos, parissa hinnat olivat vain liian tähtitieteelliset, yhdessä myyjä innostui haukkumaan muut operaattorit eikä lisäksi ymmärtänyt selkeällä englanninkielellä esitettyä kysymystä kuormamuulien kohtelusta ja niin edelleen. Voi huokaus! Toistaiseksi olemme tyytyväisiä valintaamme, sillä tapasimme jo tulevan oppaamme ja hän vaikutti varsin fiksulta, joten lupa on odottaa onnistunutta vaellusta. Ja sitähän on edessä huomisesta lähtien viiden päivän ja lähes 80 kilometrin verran, kyseessä on ns. Salkantay-vaellus. Juhannusaaton vietämme missäpä muuallakaan kuin Machu Picchulla. Toivotammekin jo tässä vaiheessa kaunista juhannusta sinne Suomenmaalle!

Boliviasta räpsittyjä kuvia, pictures from Bolivia.

Chilen kuvat, pictures from Chile.

Kuvia Perusta, pictures from Peru.

Takana hieno viikonloppu vuorilla. Vähän (!) jaloissa ja takapuolessa tuntuu kolmen päivän vaellusreissu, mutta se oli kyllä kaiken sen tuskan ja hien arvoinen. Korjatakseni aiemmin kirjoittamaani, Colca-kanjoni onkin vain maailman toiseksi syvin - se syvin, jotain 160 metriä enemmän, on siinä vieressä... Yövyimme pienissä kylissä vuorilla, ja niistä löytyikin ällistyttävän viihtyisiä majapaikkoja. Matkaseuramme Peter ilmaisi asian osuvasti, että oli kuin olisimme siirtyneet muutaman sata vuotta ajassa taaksepäin, sen verran erilaista elämää kylissä eletään. Aikaiset linnut palkittiin perjantaiaamuna tunnin odotuksen jälkeen upealla näyllä, kun kondorikotka liiteli näkyviin vuoren takaa. Myöhemmin näimme vielä neljä lintua lisää; ne pesivät kanjonilla. Vaellusmatka itsessään ei ollut kovin pitkä, vain muutama kilometri kondorintietä, mutta tunneissä se kesti hieman enemmän ensin alas kanjoniin ja sitten ylös ja taas alas ja ylös. Sunnuntaiaamun viimeinen koetos, kilometri rinnettä ylös, otti kaksi ja puoli tuntia, kun ohjeellinen aika oli neljä - olemme ylpeitä itsestämme... Sen jälkeen jaksoi juuri ja juuri kävellä kylään aamiaiselle. Aasit, joita oli joka kukkulalla, katsoivat meitä vähän virnistellen. Vaelluksella näemme varmasti yhden koko matkan upeimmista tähtitaivasta kanjonin pohjalla; majapaikassa kun ei ollut sähköjä häiritsemässä. Näimme myös erikoisen kengitysnäytöksen, kun paikalliset setät kengittivät muulin työkaluina keittöveitsi, vasara ja sähköjohtopihdit, ja muulin jalka pidettiin ylhäällä köyden avulla. Kävin opastamassa setiä asiassa ja vaikka en olekaan eläissäni kavioeläintä kengittänyt, väitän, että olisin kengittänyt sen muulin itse paremmin, sen verran kuitenkin asiasta tiedän. No, täällä hevosmiestaidot perustuvat lähes poikkeuksetta eläimen köyttämiseen ja/tai piiskaamiseen, ja kaikki varmaan tietävät mitä mieltä olen sellaisesta. Katselimme myös pitkin nenän vartta turisteja, jotka tarvitsivat muulin päästäkseen rinteen kanjonista ylös - vankka mielipiteemme kun on, että jos olet sinne päässyt, pääset sieltä myös omin jaloin ylös...

Seuraavaksi matkaohjelma näyttää rannikon suuntaan. Majapaikan tyttö tosin pelotteli, että siellä ei ole kaunista tähän aikaan vuodesta. Emme olekaan uimaan menossa, muuten vain katsomaan merta. Sen jälkeen suuntaamme kohti Cuzcoa ja Macchu Picchua.

Gringo Trail on vienyt meidät Uyuniin, pikkukaupunkiin keskellä ei mitään paitsi upeaa, mutta karua luontoa. Oleilemme edelleen jossain lähes 3000 metrissä. Selvisimme La Pazin huonomaineiselta bussiasemalta, joka kyllä vaikutti paljon mainettaan siistimmältä. Sydäntä tosin kirpaisi katoa poliisin ilmoitustaululta toukokuun alussa kadonneen, vain 19-vuotiaan hollantilaistytön kuvaa; kauniilla La Pazilla on pimeä puolensa. Seurasimme paikallisten esimerkkiä ja raahasimme kaikki matkatavarat sisälle bussiin; rinkat jalkatilaan,jalat peffan alle ja menoksi 12 tuntia kohti Sucrea. Bussi kiemursi yön verran ylös ja alas vuorilla ja täysikuun loi upean valaituksen, todellinen kuumaisema.

Sucressa meitä odotti kevät. Ilma oli ihanan lämmin, lähes shortsikeli. Viikonlopun vietimme tekemättä oikeastaan mitään, istuimme vain keskusaukiolla nauttimassa lähes eurooppalaisesta tunnelmasta, katsomassa hohtavanvalkoista klassista arkkitehtuuria ja puluja ja jututtamassa kengänkiillottajapoikia, joille ei millään tahtinut mennä jakeluun ettei goretex-kengiä voi kiillottaa, ainakaan niillä aineilla. Ai niin, sunnuntaina vierailimme Tarabuca-kylän markkinoilla, noin 65 kilometriä Sucresta kaakkoon. Markkinoissa itsessään ei ollut mitään nähtävää, paitsi myynnissä olleet lehmät ja aasit, mutta kylä itsessään vaikutti viehättävältä; jos niin voi sanoa bolivialaisesta maalaiskylästä, joka on rakennettu savesta. Löysimme paikasta jopa taidegallerian, jossa oli näytteillä varsin tasokkaita erään professorismiehen maalauksia. Hinnatkaan eivät päätä huimanneet, mutta kun niistä matkamuistoista olisi saattanut jopa tulli kiinnostua, niin ostamatta jäi.

Sucresta oli edelleen upea vuoristomatka Potosiin. Olimmekin jo ihmetelleet missä luuraavat kaikki ne kuuluisat bolivialaiset bussirallikuskit, kun sellainen sattui kohdalle. Bussikuski kaahasi kuin viimeistä päivää vuoristotietä ja saikin aikaan lähes kahteentörmäyksen taksin kanssa. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua, kun taksikuski syöksyi autostaan nyrkkiä puiden ja kaikki bussimatkustajat ryntäsivät ikkunaan ja kaikilla tuntui olevan vankka mielipide tapahtuneesta. Onni onnettomuudesta, se oli vain läheltä piti -tilanne ja matka jatkui kolhuitta. Yli 4000 metrissä sijaitseva Unescon maailmanpperintökohde Potosi ei sykäyttänyt ja aiotusta kolmesta päivästä vietimme kaupungissa vain 18 tuntia. En oikein vieläkään käsitä miten siinä niin kävi... Paitsi että emme viihtyneet yhtään sinisen savusumun täyttämässä kaupungissä, emme mainanneet päästä sieltä edes pois; lähes kaikki Uyunin bussit olivat myöhässä tai niiden lähdöstä ei ollut tietoa. Myyjätyttö ei ensin aikonut palauttaa lippuirahoja, mutta sepporätymäinen äänenkorotus ("jos se ei mene jakeluun hyvällä, niin sitten korotetaan ääntä...") auttoi asiaa paljon ja saimme rahat takaisin, uudet liput toisen yhtiön bussiin, joka kulki ja lopulta vain tuntia alkuperäistä lähtöaikaa myöhemmin. Matka Uyuniin oli edelleen kaunista vuoristomaisemaa mukaileva, mutta tie oli jotain kamalaa, vei 10-0 voiton siitä mitä tulimme Guyaramerinistä La Paziin. Onneksi matka ei kestänyt kuin vaivaiset seitsämän tuntia, ja näimme mielettömästi alpakoita (tai laamojako olivat).

Lähdemme kolmen päivän reissuun suolajärville, laguuneille, tulivuorten ja geysirien seudulle ja toivottavasti päädymme Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Terveisiä vain sinne kesäiseen Suomeen, Uyunissa on nimittäiin kylmä, pakkasta jopa ja tietojen mukaan yhä kylmämmäksi menee mitä etelämpään mennään. Torilta tarttuikin tänään mukaan ihanat alpakkakuvioiset lapaset ja säärystimet, tarpeellisia matkamuistoja...

Jatamme tanaan hyvastit La Pazille ja jatkamme reissua kohti etelaa ja Sucrea. Eilen kavimme katsastamassa geologisen ihmemaan Kuulaakson, jossa vulkaaninen aines ja savi ovat muodostaneet jannittavan eramaan. Illan vietimme jalleen elokuvissa, mutta yllatys olikin melkoinen, kun leffa olikin ensitiedosta poiketen dupattu espanjaksi, heh. Toivottavasti aurinko paistaa jalleen Sucressa, silla viime paivat La Pazissa ovat olleet pilvisia ja jopa sateisia. Kun majataloissa ei ole lammitysta, on oppinut arvostamaan kuumaa suihkua, sekaan kun ei taalla ole mikaan itsestaanselvyys.

On tainnut tulla aika sanoa jotain positiivista Etelä-Amerikasta. Olemme nimittäin viihtyneet Boliviassa. La Paz ympäristöineen on henkeäsalpaava, sanan kaikissa merkityksissä. Vuoristotauti ei kuitenkaan ole päässyt yllättämään, vaikka välillä olemme käyneet yli 4000 metrissä. La Pazissa olemme viettäneet oikeaa turistielämää, näillä hinnoilla se on mahdollista, ja käyneet katsomassa kunnolla nähtävyyksiä. Tosin kaupunki itsessään on jo melkoinen nähtävyys, etenkin selkeällä säällä lumihuippuisen Illamani-vuoren (6402m) häämöttäessä taustalla. Tiwanakun Inka-rauniot tosin jätimme väliin, kun hinta olikin kolmessa vuodessa viisinkertaistunut. Nooh, käppäilimme sitten hetken kylässä keskellä maaseutua ennen kuin otimme bussin takaisin La Paziin. Maaseudun maisemat yksinään tekivät reissusta käymisen arvoisen. Bolivia vaikuttaa kaikenkaikkiaan paljon siistimältä kuin vaikka Brasilia. Kyllähän täälläkin roskia ympäristössä näkee, ja takkuisia kulkukoiria, mutta yleisilme on hoidetumpi ja koirat paremmassa kunnossa; La Pazin katukauppiasmummut näyttävät ruokkivan niitä palasilla myynnissä olevista sianruhoista.

Tänään palasimme Titicaca-järveltä. Copacabana oli hieman turistisoitunut, kuten myös itse Aurinkosaari (Isla del Sol), mutta maisemat olivat u-p-e-a-t! Matkasimme laivalla saarelle, jossa vaeltelimme päivän ihanassa hiljaisuudessa; jotenkin onnistuimme lopulta hukkaamaan muut turistit. Itse Inka-rauniot eivät sykähdyttäneet, sen verran vähän niistä oli jäljellä. Maisemat reissun halvimmasta majatalosta olivat erittäin kauniit lumipeitteisille vuorille. Aamulla kömmimme satamaan kahdeksan maita tarkistamaan laivan lähtöaikoja, ja saimmekin paikallisen vanhuksen avustuksella paikat juuri lähdössä olleeseen yksityisalukseen, turistiveneen hinnalla tosin. Kerran näinkin.

La Paz on sivistynyt paikka, sillä täällä saa katsoa leffatkin alkuperäiskielellä. Yhden iltapäivän istuimme siis katsomassa Robin Hoodia. Jossain vaiheessa elokuvaa havahduin miettimään, että mitenhän paikalliset kokevat eurooppalaisesta keskiajasta kertovan elokuvan. Itsellehan esimerkiksi kyseinen legenda Robin Hoodista on keskeinen osa oman maanosan historiaa, mutta vastaavasti itse en ymmärrä mitään vaikka Che Guevarasta. Elokuvan myötä olin niin palannut Eurooppaan, että kesti hetken palata takaisin etelä-amerikkalaiseen arkeen. Erilaiset mediat ovat reissussakin tärkeitä. Boliviassa saa elokuvien lisäksi myös telkkua katsoa alkuperäiskielellä, mikä on Brasilian portugali-tuputuksen jälkeen kivaa. Meillä on yleensä iltaisin espanjan oppitunnit milloin minkäkin jenkkisarjan seurassa, ja kielitaito onkin karttunut mukavasti käytännön espanjan fraaseilla.

Uusimpia kuvia voi ihailla täältä

Luihun vuokraemäntämme mukaan olemme olleet onnekkaita sään suhteen, joka kuulemma on ollut varsin kesäinen; suomalaisittain voi sanoa, että kyllä vain, lämpötila on pyörinyt siellä +30 asteen paremmalla puolella. Maanantaina saimme maistaa vaihteeksi brasilialaista syksyä, mikä tarkoittaa kohtuullisen rankkoja sadekuuroja. Maanantai oli kuitenkin Maceio-päivä, joten sateet ei haitanneet, paremminkin helpottivat suurkaupungin seisovaa lämpöä. Emme edelleenkään pidä Maceiosta. Barrassa voi aina välillä unohtaa sen tosiasian, että olemme edelleen kehitysmaassa, jossa ympäristöongelmat suorastaan räjähtävät silmille. Näillä mantereilla matkustellessa tajuaa välillä liiankin selvästi sen valtavan haasteen, jonka edessä ympäristönsuojelu (tai eläinsuojelu) tällä pallolla on. Esimerkkinä, Barran läpi virtaavassa joessa pojat ilakoivat uimassa tai uittavat hevosiaan, samassa joessa perheenäidit pesevät pyykit ja astiat, villi veikkaukseni on, että samasta joesta otetaan juomavesi ja satavarma olen, että samaiseen jokeen valuvat myös jätevedet suoraa putkea taloista rantatörmältä...Ja Atlantti loppusijoituspaikkana on vain noin 200 metrin päässä.

Brasilian rannikko alkoi ahdistaa sen verran, että varattiin lennot.. Ehei, NIIN paljon ei sentään ahdistanut, ihan vain Manaukseen ne lennot otettiin. Jätämme siis bussimatkan Belemiin ja alavirran Amazonista väliin. Manauksesta olisi tarkoitus keinua riippukeinussa Rio Madeiran aaltojen tahtiin kohti Boliviaa. Tai katsotaan nyt mihin suuntaan se riippukeinu lopulta kelluukaan, Manauksesta on vesiväylä lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Manauksella on huono maine rumana kaupunkina, mutta odotamme jo kovasti uutta maisemaa. Reppuun on varattu kunnon purkit off-myrkkyä, kun kartasta, useamman tunnin vaeltelusta, noin paristakymmenestä tienkysymisestä, superavuliaista ihmisistä ja yhdestä sairaalakäynnistä huolimatta emme onnistuneet löytämään trooppisten tautien sairaalaa, jossa olisimme kuulemma saaneet piikin malariaa vastaan. No, suoraan sanottuna en ole yhtään innostunut ottamaan lariam-piikkiä Amazonille, "Anakonda" kun on jo muutenkin yksi suosikkileffoistani. Olemme vain hämmästyneitä, miten vaikeaa täällä on saada malarialääke, kun Afrikassa malaronen rinnakkaislääkkeet tunnettiin ja niitä sai lähes apteekista kuin apteekista. Summa summarum, asennevamma tätä mannerta kohtaan jatkuu, ehkä se hellitää, kun saadaan Amazon ja Andit kiikariin...

Keskiviikkoinen kansallinen juhlapäivä (vapaapäivä siis) herätti Barra de Sao Miguelin eloon. Normipäivänä reilun rantasuikaleen valkoista hiekkaa saa vain itselleen ja pikkukaupungin päätiellä saa maleksia yksinään. Brasiliassa kun on syksy. Barra, ja etenkin sen ranta, on kuitenkin viihtyisämpi kuin hieman eloisampi Frances. Uuden majapaikan emäntä sen sijaan voisi ottaa oppia Ericin palveluasenteesta (uskoni ruotsalaisiin on kohonnut huimasti tämän kokemuksen myötä). Tämä alunperin argentiinalainen, sujuvasti espanjaa ja englatia, välistä uskoakseni myös portugalia, sekaisin puhuva nainen on liukas businessnainen, mutta toistaiseksi olemme saaneet pidettyä hänet kurissa.

Barra on hieman kummallinen paikka. Täällä on paljon kalliinnäköisiä yksityistaloja rannalla, kylläkin tyhjinä nyt. Samoin erityyppisiä pousadoja on pilvin pimein. Ihmetyttää vain, että ovatko ne kaikki joskus todellakin täynnä. Myytävänä-kylttejä näkyy paljon, mutta silti joku uskoo Barraan: "keskustaan" on nousemassa ainakin viidentähden loistolukaali noin kymmenellä uima-altaalla, huh! Kuitenkin ulkomaiset turistit ovat täällä harvassa. Törmäsimme yhteen ranskalaispariskuntaan Francesissa, ja ihonväristä päätellen (=erittäin valkoinen...) muutamia muitakin oli sinne eksynyt, mutta pääosin matkailua ylläpitävät paikalliset. Pikkukaupunkien paikalliset puolestaan ovat erittäin kiinnostuneita turisteista. Saimme Francesissa jonkinsortin ystävän noin viisikymppisestä setästä, jonka kanssa olisi varmasti ollut mielenkiintoista jorista enemmänkin, jos vain olisi ollut yhteinen kieli. Yllättävän paljon hänen portugalinkielisistä jutuistaan, käsimerkein siivitettynä, kuitenkin tajusi. Moni paikallinen kohotteli kulmakarvojaan, kun setä tuli vaihtamaan poskisuudelmia (Pekan hän tosin kätteli...) aina nähtyään meidän rannalla; taatusti koko kylä tiesi meidät turisteiksi ja kun kansallisuus oli selvitetty, varmasti tiedettiin myös kenen luona asuttiin.

Barran majapaikan terassilla iltatuulen puhallellessa on kiva nauttia illallinen, joskin päiväsaikaan katolta on vielä paremmat näkymät merelle. Olemme intoutuneet kokkailemaan. Kaupan hyllystä löytyi makoisan näköinen maissikakkupaketti, plussana valmistus ilman uunia. Lopputulos oli aivan paketissa luvatun näköinen, mutta maku sai vain "ihan syötävää" -arvostelun; emme siis osta uudelleen. Niiiiin makoisilla juustopöyryköillä taas voi räjäyttää kolesteri- ja rasva-arvot taivaisiin; varsinkin, kun Ericin kuntosali ei ole enää käytössä. Perunat ovat täällä järkyttävän kalliita, yli kaksi euroa kilo. Niitä kuulemma syödään erityisesti pääsiäisenä kalan kanssa. Eric oli suunnilleen pyörtyä, kun kuuli, ettei Pekka ole syönyt yhtään pihviateriaa täällä. Emme erityisesti harrasta ulkoruokintaa. Hedelmätkään eivät ole superhalpoja, vaikka suurin osa paikallisesti kasvaakin, mutta euron ananaksia tulee nautittua usein. Jäätelön kulutus lopahti, kun kauppaan on täällä matkaa useampi kilometri; olkoon kuinka syksy tahansa, lämmintä on jotain +30 astetta...

Lopultakin olemme päässeet todellisiin rantamaisemiin Brasiliassa. En vain tiedä mistä ne kaikki matkailumainontakuvat täällä on otettu, sillä ihan sellaista maisemaa emme ole vielä löytäneet. Valkoista hiekkaa, palmuja ja turkoosin meren kuitenkin. Paikan nimi on Praia de Frances, "Ranskalainen ranta" siis, parikymmentä kilometriä Maceión kaupungista etelään. Ensivaikutelma ei ollut kovin vakuuttava; paikka on maceiolaisten viikonlopunviettopaikka eli viikonloppuisin täällä on vilskettä, mutta nyt viikolla ranta on hiljentynyt ja siellä on itse asiassa ihan kiva viettää aikaa. Majataloa isännöi ruotsalaistaustainen Eric, joka vaikutti hieman yllättyneeltä saatuaan vieraaksi suomalaisia. Olisi halunnut puhua ruotsia, mutta jotenkin ei nyt sitä kieltä enää saa muistin syövereistä kaivettua. Portugalissa on ihan tekemistä tällä erää. Eric puhuu kuitenkin englantia, mikä on helpotus. Rion jälkeen ei nimittäin ole löytynyt englantia puhuvaa henkilöä *huokaus*, sujuvasti ollaan vain nyökytelty portugalinkielisille selotuksille, ja jotenkin ne asiat on järjestyneet.

Brasiliassa ei vain asiat ole nyt kovin hyvin noin yleensä. Uutisissa näytetään jatkuvasti kuvia tulvista ja mutavyöryjen tuhoista pitkin itärannikkoa; Rio, Salvador, Aracaju, Maceió, Recife... Lista on pitkä. Niteroi Rion pohjoispuolella on kärsinyt kovasti, kaivinkoneet työskentelevät alueella, mutta toiveet eloonjääneistä hiipuvat. Monet ihmiset ovat menettäneet kaiken, kodin ja/tai perheenjäseniä. Tuntuu hassulta, että samaan aikaan esimerkiksi matkailijat kuten myös suurin osa paikallisista nauttii vain rantaelämästä jopa samassa kaupungissa. Kummalta tuntui Riossakin, kun viime viikolla tiistaiaamuna kuulimme, että majatalon siivoojatyttö oli pahoitellut, ettei voi tehdä erään pariskunnan pyykkejä, kun mutavyöry oli pyyhkäissyt hänen talonsa takapihalta. Siinä mietti, että mitä ihmettä tyttö edes teki töissä siinä tilanteessa!

Tulvista huolimatta taitoimme lähes 2200 kilometrin bussimatkan Riosta pohjoiseen Maceióon. Uskomme Brasilian bussimatkustamiseen alkaa tosin hiipua; (super)kalliista lipuista huolimatta emme (taaskaan) saaneet ruokaa ja bussi oli lahjakkaasti myöhässä. Vaikea tosin sanoa tässä tilanteessa miksi. Pelkästään matka ulos Rion kaupungista kesti kaksi tuntia. Siinä ehti kyllä ihailla kaupungin kaunista silhuettia iltavalaistuksessa. Kanssamatkustajat olivat mielenkiintoista joukkoa. Takapenkin äijät naukkailivat kiellettyjä kirkkaita ja laulu raikasi siihen tahtiin myös. Siitähän vasta riemu repesi, kun eräältä pysäkiltä kyytiin nousi sitten nuorimies kitaran kanssa; onneksi tyyppi kieltäytyi ehdottomasti osallistumasta juhliin... Täällä (kuten myös Afrikassa) matkustamiseen tunnutaan suhtauduttavan jotenkin rennommin. Tavaraa siis on mukana ihan tolkuttomasti (ihan kuten venäläisillä junissa), ja mukaan pakataan lisäksi milloin isoäiti milloin ihan pieni vauva. Enpä usko kovinkaan monen omista ystävistäni suostuvan matkustamaan niin pienen vauvan kanssa yhtä kyytiä bussissa lähes kahta vuorokautta :). Hyvin se vain näyttäisi sujuvan.

Olemme nyt matkustaneet Brasiliassa lähes neljätuhatta kilometriä ja Foz do Iguassun jälkeen aurinkoiset päivät ovat olleet todella harvassa. Maisemat eivät myöskään ole sanottavasti muuttuneet lännestä itään tai etelästä pohjoiseen mentäessä. Bussimatkalla näki taas maaseudun arkea ja arvata saattaa, ettei se näyttänyt kovin kadehtittavalta (vaikea tosin sanoa ovatko ihmiset sitten kamalan onnettomia). Varsinkaan nyt, kun vesi ja muta täyttävät kaikki paikat. Jotenkin tuntuu, että jopa (Etelä-)Afrikassa on tehty enemmän köyhemmän väestönosan auttamiseksi kuin täällä. Monissa (etelä-)afrikkalaisissa kaupungeissa on rakennettu yhteiskunnan tuella kunnon talot vedellä, sähköllä ja teillä, mutta täällä asutaan hökkeleissä, joista viemärit johtavat jätevedet kadulle. Jopa Maceión kaltaisessa suurkaupungissa on ihastuttavat avoviemärit, jotka(yllätysyllätys!) johtavat suoraan mereen. Kaupungilla on kivannäköiset rannat, mutta niille ei tee mieli uimaan, kun on nähnyt nuo viemärit ja lisäksi lukenut paikallisesta kemiantehtaasta, joka niin ikään laskee jätevedet mereen. Majatalon isännän ja matkaoppaiden mukaan täällä hieman etelämmässä on puhta(amm)at vedet uiskennella. Toivottavasti.

Ai jotain positiivista? No, ihmiset ovat edelleen ystävällisiä. Paikallisbussin kuljettaja kävi kädestä pitäen saattamassa bussinvaihdon yhteydessä oikeaan kulkuneuvoon vuolaan portugalinkielisen ohjeistuksen saattalemana. Ylipäätään ohjeita kyllä kysyttäessä saa, jos vain ymmärtäisi puoliakaan niistä... Ehkä pitäisi tässä hieman panostaa kielen opetteluun. Joka päivä huomaa kuitenkin ymmärtävänsä pikkuisen enemmän. Portugali kuulostaa kauniilta kieleltä. Marketin myyjää huvitti yksi päivä, kun mentiin kauppaan omien muovikassien kanssa. Naureskellen hän kommentoi jotain asiasta, mutta pakkasi tavarat silti niihin. Omat ostoskassit kaupassa - varma turistin merkki täällä muovikassijätteen luvatussa maassa.

Vaihteeksi aurinkoinen tervehdys Riosta. Eilen ja tänään on aurinko jälleen näyttäytynyt, mutta sadekuuroja tulee edelleen päivittäin. Eilenillalla satoi vielä varsin rankastikin. Viimeisimmän tiedon mukaan eniten tuhoja on ollut juuri Santa Teresassa, jossa olemme majoittuneet. Alue itsessään on kiva, mutta naapurilähiöiden ongelmat valitettavasti heijastuvat tänne, minkä vuoksi esimerkiksi takseja ei aina saa ajamaan rinnettä ylös. Tulvista huolimatta turistit näyttävät jatkavan elämäänsä normaalisti. Kuulimme tosin, että muun muassa Christos Redentorin patsas on suljettu rankkasateiden tiellä kaatamien puiden vuoksi. Lisäksi patsasta restouroidaan muutenkin. Itse olemme jättäneet väliin kaikki ns. pakolliset nähtävyydet Copacabanaa lukuunottamatta.

Saimme eilen bussiliput Maceioon, jonne siis seuraavaksi. Edessä on lähes kaksi päivää kestävä bussimatka...

Rio on ollut yllättävä kokemus. Saapumisesta lähtien olen unelmoinut Nokian kumisaappaista ja Rukan sadetakista. Täällä nimittäin sataa (ja sataa ja sataa), tietojemme mukaan ainakin kuudetta päivää. Eilen vielä pystyi kävelemään kaupungilla ja kävimme katsomassa muan muassa kuuluisan Copacabanan biitsin, joka jostain kumman syystä oli varsin autio. Tänään aamulla majatalosta kehotettiin pysymään poissa kaupungilta, sillä se on tulvan vallassa, ihmiset eivät pääse töihin. Uskon sen, sillä jo eilen sai loiskutella välilä nilkkoihin asti ulottuvassa vedessä, kun kadut, mukaan lukien viemärit ja talojen kivetyt pihat, tulvivat. Kyllä, illan päätteksi todellakin desinfioitiin jalat ja lipokkaat. Aamulla ei sitten ollut enää sähköjä (ja tämä on kuitenkin miljoonakaupunki!). Päätimme muuttaa matkasuunnitelmia ja jäädä Rioon vielä hetkeksi. Menimme kuitenkin kaupungille etsimään bussilippuja eteenpäin, mutta koko kaupunki oli todellakin hieman pysähtyneen oloinen, ja bussilippujen sijaan saimme plakkariin ryöstöyrityksen. Lopputuloksena oli kaksi rikkoontunutta sateenvarjoa ja yhdet murtuneet sormet, ryöstäjän siis. Ollaan todellakin ihan kunnossa :).

Täällä kyllä viihtyisä varmasti vaikka viikon, sillä kaupunki on erinäisistä miinuksista huolimatta mielenkiintoinen ja tekemistä on joka lähtöön; haaveilen teatteriin menostakin, jos repusta vain löytyisi sopivat vaatteet. Se on vain harmi meidän kannaltamme, että niin sanotusti tärkeimmät nähtävyydet, kuten Sokeritoppavuori, vaativat kauniin kirkkaan sään päästäkseen oikeuksiinsa. Rioon kannattaa saapua myös kohtalaisen lihavan lompakon kanssa, sillä kaupunki on kallis, etenkin majoitus.

Jahka saamme hommattua bussiliput, niin matka jatkuu pohjoiseen kohti Bahiaa. Juuri nyt tuo aurinkoinen osa maata kuulostaa taivaalliselta, vaikka juuri pääsin valittamasta Fozin kuumuutta (yli +30c). Olisi tarkoitus parkkeerata johonkin kivaan pikkupaikkaan rannalle hieman pidemmäksi aikaa. Toivomme pääsevämme Belemiin saakka Amazonin rannelle parilla pysähdyksellä, sillä bussiliput eivät ole kovin halpoja Brasiliassa, mikä houkuttelee matkustamaan pidempää matkaa kerralla. Matka Fozilta Rioon kesti "vain" 22 tuntia, eikä bussin räähkässä ollut edes ruokatarjoilua! Bussi tuli Asuncionista (Paraguayn pääkaupunki) ja sen kyllä huomasi muustakin kuin bussin mukavuudesta: periaatteessa matkustajalla sai olla vain yksi laukku alle tietyn maksimipainon säilytystilaan ja yksi laukku sisälle bussiin. Epäilyttävät laukut punnittin. Ja tänä kaikki siis siksi, että jengillä taitaa olla hieman tapana käydä ostoksilla tuolla halvemmassa naapurimaassa. Poliisin tiesuluilla meno oli kuin Suomen satamissa Viron reissun jälkeen; viranomaiset tutkivat paikallisten ladojen tavataa täyteeen lastattuja takakontteja.