Olisihan se pitänyt arvata, että vietnamilainen byrokratiahan se teki Kiinan viisumin saannin niin vaikeaksi. Vientianessa ei konsulaattia kiinnostanut olimmeko olleet maassa aiemmin, viisumi myönnetiin päivässä. Ja hintaan, jolla viisumia olisi Hanoissa saanut odottaa kuusi päivää plus viikonlopun. Tyytyväisinä saaliistamme syöksyimme konsulaatista bussiasemalle tarkoituksena lähteä matkaan kohti pohjoista. Torjuimme tuk-tuk-kuljettajien tarjoukset matkasta asemalle sikamaisen kalliina ja kävelimme Laosin helteessä. Vain todetaksemme paikan päällä, ettei kyseistä bussiasemaa ollut enää olemassakaan. Sen jälkeen kun kykenin jälleen puhumaan, pystyin vain sadattelemaan. Aseman jäänteiden uumenista kaivoimme miehen, joka osasi selittää, että asema on muuttanut viisi kilometriä käden osoittamaan suuntaan. Selvä, ehkä tuk-tuk ei olisikaan ollut niin kallis... Vähän surkeina mietimme tien pielessä, että mitäs sitten - uudelle asemalle oikeastikin voi olla pitkä matka tai se voi olla seuraavassa risteyksessä tai ehkä sitä ei ole olemassa enää ollenkaan. Olin jo valmis palaamaan kaupunkiin ja maksamaan matkatoimistolle ylihintaisen lipun. Ohiajanut tuk-tuk-poika otti meidät kuitenkin kyytiin ja todentotta, ehkä juuri sen viiden kilometrin päästä löytyi vielä uutuuttaan kiiltävä bussiasema.

Matkustimme tuona päivänä tietenkin Mr. Myrphyn kanssa. Kello 11 bussi Luang Prabangiin lähti nenän edestä. Seuraavaa odotimme kolmisen tuntia. Asemalta löytyi sentään kohtuullinen ruokala, jonka nuudelikeitto laosilaisittain ei ollut pahaa, mutta ei myöskään muuttanut päätöstä pysyä jatkossakin pitsa-pasta-intialainen curry -linjalla. Pari minuuttia ennen ilmoitettua lähtoaikaa aloimme todenteolla epäillä jotain olevan pielessä. Marssimme lipputiskille tarkastamaan asiaa, ja kuinka ollakaan, bussimme oli peruttu! Aivot askertalivat tämän tiedon kanssa hartaasti: jotenkin olimme nimittäin saaneet lippua näyttämällä laukkumme Luang Prabangiin menevään bussiin. Selvisi, että se bussi oli lähdössä vielä muutamaa tuntia myöhemmin. Nou hätä, meidät siirrettiin toiseen samaan suuntaan menevään bussiin. Olin varma, ettei me ikinä päästä perille...  Pekan sanoin tiivistelmänä laosilaisesta bussilipuista: Kaiva taskusta Anttilan kuitti, piirrä kirkkovene kuitin alalaitaan ja nuolaise nallekarkki kiinni kuitin ylälaitaan. Avot, tiet ovat auki joka suuntaan. Kuittia esittämällä pääset mihin tahansa bussiin, laukut otetaan ilomielin vastaan, kaikki terminaalin bussit menevät juuri sinne minne haluat ja vieläpä samaan aikaan.

Laos ei oikein ole hurmannut. Luulimme Hanoin linjan bussi-isäntää vain harmilliseksi kommunikointikyvyttömäksi poikkeukseksi, mutta täällä on varsin vaikeaa matkustaa, kun kaikki juoksevat karkuun, jos näkevät ulkomaalaisen lähestyvän. Yksinkertainen, tarvittaessa viittomakielellä hyöstetty kysymys "Onko tämä Vientiane, onko tämä Luang Prabang" ei mene millään jakeluun. Samaa koskee muitakin yksinkertaisia kysymyksiä. Emme tiedä onko tämä taas jotain kasvojen menettämisen pelkoa, haluttomuutta vastata, jos vastaus ei kysyjää miellytäkään. Karttoja ei osata lukea, turha kysyäkään. Laos on edelleen yksi maailman köyhimpiä maita eikä lukutaitoprosentti taida todellakaan olla sataa. Maa on ollut myös yllättävän kallis paikka. Maksoimme Vientiane-Luang Prabang bussilipustamme huimat 15U$, emmekä tiedä mistä olisimme sen halvemmalla saaneet kuin suoraan bussiasemalta listahinnoilla. Lao-ihmisiä sanotaan yleisesti ystävällisiksi, mutta harvoin olemme hymyä asiakaspalvelijan kasvoilla nähneet. Edes matkatoimistoissa ei välttämättä puhuta englantia - siis paikassa, joka elää matkailusta ja sanoisimme, että nimenomaan ulkomaalaisista. Pohjoisosien vuorimaisemat ovat kauniit, mutta kylien roskaiset ympäristöt ja haisevat puronuomat särkevät sydäntä. Ympäristöongelmat ovat toki yhteisiä koko Aasialle.

Mutta todentotta, kello kolmelta yöllä saavuimme lopulta Luang Prabangiin, jonnekin kaupungin laidalle keskelle-ei-mitään. Eipä olisi uskonut, kun matkalla bussi pysäytettiin pariksi tuntia korjattavaksi erään tienvarsiravintolan edustalle. Perillä otimme lähimmän majatalon. Kaupunki on kaunis, se täytyy myöntää. Kuten UNESCOn maailmanperintökohteet yleensä ovat. Miinuksena täytyy mainita turistikupla, joka paikkaa ympäröi ja sen myötä kalliit hinnat. Yhden päivän jaksoimme chillailla kuumilla kujilla. Heti aamulla yritämme saada bussin rajalle ja kohti Yuanuyangin riisiterasseja ja Himalajan viileitä ylänköjä. Miten minä voinkaan olla näin innostunut matkasta Kiinaan - minä, joka joskus sanoin, etten koskaan matkusta sinne! Never say never, niinpä...

Vientiane on pätsi. Lämpötila kieppuu taatusti lähempänä +30 astetta. Muutos sateiseen ja koleaan Hanoihin oli melkoinen, kun lopulta pöllähdimme kaupunkiin kolmen kieppeillä lauantai-iltapäivällä - itse asiassa monta tuntia luvattua saapumisaikaa aiemmin. Päätimme hemmotella itseämme ja kun hyvän tarjouksen saimme, niin otimme Hanoista makuubussin - ensimmäistä kertaa koko reissulla ja olemme Pekan laskelmien mukaan istuneet busseissa ja junissa reilusti yli 800 tuntia. Bussissa itsessään ei ollut vikaa, mitä nyt luvattua vessaa siitä ei löytynyt, ja matkaseura osoittautui hauskaksi porukaksi. Meidät ulkomaalaiset työnnettiin omaan osastoon bussin perälle, mutta saimme mielestämme parhaat paikat. Bussin henkilökunta ei halunnut millään tavalla kommunikoida kanssamme, he eivät vaikuttaneet erityisen iloisilta meidän läsnäolosta. Lippuun kirjoitettu hinta oli enemmän kuin mitä me maksoimme matkatoimistolle, jotain taisi heillä mennä sen suhteen pieleen. No, samassa bussissa matkustanut kiinalaistyttö maksoi sitten varmaan meidätkin, sillä hän oli maksanut lipustaan yli kymmenen dollaria enemmän.

Se ei kylläkään lämmittänyt, että jouduimme matkustamaan puolen Vietnamin halki lähes takaisin Huéhen Cau Treon raja-asemalle. Tuo syrjäinen raja-asema on byrokraattisten rajavirkailijoiden oma pieni maailma, jonka jumalia he kuvittelevat olevansa. Bussi-isäntämme ei hoitanut tehtäviään, hän ei edes ilmoittanut aamulla, että olemme rajalla ja jätti ulkomaalaiset istumaan bussiin lähtiessään viemään vietnamilaisten passeja leimattavaksi. Raivasimme kyynärpäätaktiikalla tiemme luukulle ja virkailija syöksyi kuin anaski passiemme kimppuun vain todetakseen, että niiden välistä puuttui tarvittava dollari leimaveroa. Oli meidän vuoromme esittää tyhmää. Tunsin suurta tyydytystä, kun eräällä vanhemmalla virkailijalla petti jo hermo asian suhteen. Seisoimme luukulla tunnin ennen kuin puolestaan muutamien kanssamatkustajien hermot pettivät ja he halusivat maksaa saadakseen leiman. Niin oli sitten kaikkien tehtävä. Leima ilmestyi passiin ja jatkoimme Lao-rajalle. Ooh, heillä olikin aivan listahinnat leimaverolle. Kun sattui olemaan lauantai, maksoimme älyttömät kaksi dollaria saadaksemme tuon leiman passiin. Muutamat rajalta Lao-viisuminsa hankkineet brittimatkailijat maksoivat hulppeat 50 dollaria Vietnamin dongeina viisumistaan, kun eivät olleet varautuneet tarvittavalla määrällä dollareita. Jotenkin kävi taas mielessä miten heikosti varastautuneena osa maailmalla matkustaa. En pysty muistamaan milloin olisin edellisen kerran tuntenut niin syvää inhoa ketään kohtaan kuin tuolla rajalla noita rajavirkailijoita. Mutta bussilla ei voi reittiään valita ja Tay Trangin kautta omatoiminen rajanylitys olisi monine vaihdoksineen vienyt ehkäpä kolme päivää.

Jos meillä oli oma pieni helvettimme rajalla, niin muutamat muut matkailijat ovat joutuneet kohtamaan jotain paljon pahempaa Vietnamissa. Ensin se oli "oletteko kunnossa" -tekstiviesti äidiltä, sitten uutisrivi BBC:llä, sitten huhuja hotellilla. Me päätimme olla vierailematta Halong-lahdella, kun sää oli huono. Päätellen Hanoin matkatoimistojen mainoksista, lahti on ehdottomasti yksi alueen ykkösnähtävyyksiä. Ja kun yrittäjiä on niin monia, joukkoon mahtuu aina niitä, jotka eivät asiaansa hallitse. Eikä matkailun maailmassa aina edes rahalla saa hyvää. Halong-lahdella sattunut veneturma vei kaksitoista matkustajaa. Saimme tilannetiedotteen bussiimme sattuneelta amerikkalaiselta, joka oli ollut omatoimimatkalla lahdella turman sattuessa. Hän tiesi kertoa, että turmavene oli ankkuroitu yöksi riutalle ja yön tunteina riutta oli repinyt ankkurinsa varassa pyörineen veneen pohjan rikki. Sen sijaan, että miehistö olisi herättänyt ja pelastanut matkustajat, he olivat yrittäneet tukkia vuotoa. Ei niin yllättävää, että yhtä vaille koko miehistö selvisi (epäilemme, että se yksi ei osannut uida), kun taas kaksitoista nukkumassa ollutta matkustajaa kuoli - miehistön (inhimillistenkö?) virheiden vuoksi. Selvinneet kirjaimellisesti katsoivat, kun heidän rakkaansa upposivat meren pohjaan, vettä turmapaikalla on tietojemme mukaan vain kahdeksisen metriä. Jotenkin uutinen pysäytti. Toivottavasti oma suojelusenkelimme istuu jatkossakin olkapäällä, kuten se on tehnyt viimeiset nelisensataa päivää.

Porukka oli melkoisen helpottunut, kun Vietnam jäi taakse. Ei siis ole pelkästään meidän mielikuvistusta, että Vietnamissa paikallisten ihmisten ystävällisyys ja yleinen palvelutaso on kaukana esimerkiksi Thaimaassa ja Kambodzassa koetuista. Etenkin Pohjois-Vietnamia moititaan ja moni sanoi, ettei voi suositella maata. Vietnam ei todellakaan lukeudu suosikkeihimme, mutta jos jaksaa paikallisten yrmeyden, englanninkielen taidottomuuden - vietnamilaiset osaavat keskimäärin kaksi sanaa enlanniksi ja ne ovat "money" ja/tai "dollar" - ja tekee retkensä itse, niin emme voi kieltää, etteikö maassa olisi nähtävää. Olimme ehkä hieman ilkeitä, mutta bussiporukkamme laittoi rajalla koetun vääryyden kiertämään maksamalla tuk-tuk-matkan jostain-keskeltä-ei-mistään, jonne bussi meidät jätti, Vientianen keskustaan Vietnamin dongeina. Ei sillä, etteikö kuljettaja olisi ensin pyytänyt ylihintaa, mutta kun hänellä eikä hänen kavereillaan ollut mitään käsitystä vaihtokursseista, niin asetimme ne sitten ihan itse meille sopivaan hintaan. Varmasti kuski sai silti ihan hyvät rahat kyydistä. Tai näin ainakin selitän omatunnolleni. Vientianen kahvilat ja hotellit näyttävät kärsivän infloituneista turistihinnoista, mutta hieman kauempana pääkauduilta voi vielä löytää kivan majapaikan fiksuun hintaan. Päätimme yrittää onneamme uudelleen Kiinan viisumin kanssa täällä Vientianessa. Ottivat konsulaatissa mitään jupisematta passit vastaan ja kun laitoimme kiirelisän laskuun, niin jo huomenna voimme odottaa passeja takaisin. Nyt vain toivomme sormet ja varpaat ristissä myöntävää viisumipäätöstä!

Jumissa jälleen. Tällä kertaa Hanoissa Kiinan viisumipolitiikan vuoksi. Ulkomaalaiselle ei suoraan suurlähetystöstä Kiinan viisumia myönnetä. Terveisiä vain Tongalle, josta käskettiin hakemaan viisumia Hanoista... Matkatoimistojen kautta viisumi voi irrota halvimmillaan 75 dollarilla, mutta käsittelyaika, 4-6 päivää, on liian pitkä Vietnamin viisumillemme. Siis viisumille, jota ei oikeastaan ole, koska suomalainen saa olla maassa 15 päivää viisumitta. Tämän viisumittoman viisumin pidentäminen puolestaan maksaa 75 dollaria. Täytyy todella ihmetellä miksi Kiina ei halua turisteja maahan. Yksi peruste viisumin myöntämiselle Hanoissa on, että olisi pitänyt vierailla Kiinassa aiemmin. Koska emme siis ole olleet Kiinassa aiemmin, emme sinne voi nytkään mennä, mielenkiintoista... Meidän matka jatkunee bussilla Laosiin, jos muuta emme enää keksi. Laosin viisumin saimme sentään päivässä konsulaatista dollareita pöytään latomalla. Kai sen olisi saanut rajaltakin, mutta kuulemamme horror-kertomukset Vietnam-Laos rajasta ja sen ahneista virkailijoista saivat paranoideilemaan.

Junamatka Huésta Hanoihin meni jo rutiinilla. Joskin tällä kertaa jouduimme nukkumaan istualtamme vaunun ollessa lähes täpötäysi. Hanoin hintataso yllätti meidät täysin. Matkaajan raamatun mukaan hintataso on hitusen kalliimpi muuhun maahan verrattuna. "Hitunen" tarkoittaa käytännössä kaksin- tai kolmenkertaisia hintoja, esimerkiksi kahden dollarin ruoka Saigonissa maksaa täällä 4-6 dollaria. Halpaahan täällä edelleen on, mutta lompakossa huomaa eron muualle. Aasialainen ruoka on alkanut tympimään meitä molempia ja olemme huomaamattamme siirtyneet ravintoloissa tylsille länsimaalaisvaihtoehdoille kuten pizzaan ja pastaan. Riisi ja noodelit aiheuttavat puistutuksia jo ajatuksissa, vaikka itse asiassa vietnamilainen ruoka on parempaa kuin vaikkapa Thaimaassa.

Kävimme keskiviikkona ihailemassa kansallissankari Ho Chi Minhin palsamoitua ruumista vai vahanukkeko se nykyään siellä loikoilee.... Iho oli nätin näköinen kuten setä Leninilläkin. Paikka on varmasti ainoa Vietnamissa, jossa ihmiset jonottavat kiltistä ilman tavanomaista pallomuodostelmaa. Saman aatteen miehistä enää Kiinan johtaja puuttuu vierailukohteistamme. Vai lieneekö balsamimiehiä enemältikin? Hanoin kaupunkia on talsittu ristiin rastiin kilometrikaupalla. Suvi sai yhdeltä kujalta ilmaiset kenkien korjaukset, kun suutarit alkoivat ahneeksi sovitun hinnan sijaan. Pistimme kengät jalkaan, rahat taskuun ja suuntasimme eteenpäin, kun yhteisymmärrystä ei ollut näköpiirissä. Päätäpitempi valkolainen pelotti liikaa ettei hanskoja tarvinnut hieroa. Muuten tavallisia turistihuijauksia olemme onnistuneet välttämään, ainakin toistaiseksi.

"Juna jyskyttää, kiskot taakse jää. Saigonia emme enää nää, meillä kauas menolippu on...". Saigon - Hué, 1030 kilometriä, 25 tuntia. Myyjä kohotti kulmiaan ja katsoi meitä hetken hullut-ulkomaalaiset-eivät-tiedä-mitä-tekevät -katseella, kun pyysimme paikat hitaimman junan kolmanteen luokkaan - siis halvimpaan mahdolliseeen tietenkin. Seuraava sätkyn saanyt oli junamme nuori attentantti: hän katseli asemalaiturilla papereitaan ja sattui vilkaisemaan ympärilleen juuri, kun työnsin pääni ulos ikkunasta. Kaverin silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Vedin pääni ikkunasti kommentoidakseni huvittuneena tilannetta Pekalle. Seuraavassa hetkessä kaveri oli vieressämme pyytäen saada nähdä liput. Hän ei mitä ilmeisemmin pystynyt uskomaan, että olimme oikeassa junassa tai ainakaan oikeassa vaunussa - tai molempia. Kolmannen luokan lippu tarkoittaa nimittäin puupenkkiä ja vaunussa ilmastoinnin virkaa toimittaa avattava ikkuna ja kattotuuletin. Tuli elävästi mieleen junareissut Äiti Venäjällä ja etenkin eräs matka Pietarista Viipuriin, kun takamus oli puutunut jo kolmessa tunnissa... Penkki oli kuitenkin varsin ergonomisesti muotoiltu ja paikalliset tekivät tilaa valloittamalla kaikki vapaana olevat paikat, jotta jokainen sai tilaa yhden penkkirivin verran. Täällä ulkomaalaiset matkustavat ilmeisen vähän junalla. Paikalliset olisivat olleet kovasti kiinnostuneita meistä, mutta kielitaidon puute esti keskustelun. Lopulta jostakin vaunusta kaivettiin yksi hieman englantia puhuva virkailija, jotta kaikki saivat selville mistä kaukaa olimme ja mitä kieltä puhuimme. Kun juna lopulta saapui Huén asemalla, meidät hyvästeltiin kuin vanhat ystävät.

Vietimme Saigonissa, alias Ho Chin Minh City, vain pari päivää. Emme oikein keksineet mitään tekemistä. Ja huomasimme, ettei muillakaan ollut erityisesti mitään tekemistä. Jengi istui Saigonin kahviloissa ja ravintoloissa lukemassa ja/tai juomassa halpaa kaljaa. Saimme ahaa! -elämyksen sen suhteen mitä ihmettä ne reppureissaajat oikein tekevät Aasiassa puoli vuotta... Kaupungista olisi voinut järjestää retkiä Mekongin suistoon, mutta olimme mielestämme nähneet sitä lajia tarpeeksi - niin retkiä ja mutaista vettä ja kelluvia kyliä.

  

Hué on toista maata. Kaupungista löytyy kaunis 1800-luvulta oleva Keisarin kaupunki. Paikka oli keisarin käytössä aina instituution olemassaolon viimeiseen vuoteen 1945, pommitettiin pahasti Vietnamin sodassa, mutta restaurointi on palauttanut osio niiden entiseen loistoon. Lisäksi Huésta järjestetään retkiä Vietnamin sodan taistelupaikoille. Jos jotain kaikki tietävät Vietnamista, niin se lienee tuo kolmisenkymmentä vuotta sitten käyty sota. Viidakko on vallannut maisemat takaisin vuorilla, mutta taulut tienvarsilla varoittavat edelleen maastossa olevista vanhoista räjähteistä. Pohjois- ja Etelä-Vietnamin erotteneelle Ben Hai -joelle on Huésta matkaa vain 100 kilometriä. Retkipäivän huipennus oli ehdottomasti Vinh Moc -tunnelit. Oppaamme mukaan 300 ihmistä kaivoi 18 kuukaudessa useiden kymmenien kilometrien mittaisen tunneliverkoston Keski-Vietnamiin lähelle vanhaa rajaa. Saimme käydä kävelemässä ahtaissa, kolmeen kerrokseen rakennutuissa tunneleissa, joissa paikalliset ihmiset elivät sotaa piilossa kuusi vuotta. Siis kuusi pitkää vuotta! Oppaamme oli hauska tyyppi, joskin jutut oli kiillotettu ylpeällä nationalistisella sävyllä - yksi perhe, yksi kansakunta, yksi Vietnam. Opimme paljon uutta vietnamilaisesta yhteiskunnasta ja retki kaiken kaikkiaan oli vaihteeksi positiivinen yllätys vaikka ajamista oli paljon ja pysähdykset kohteilla lyhyet. Yksi pysähdys retkellä tehtiin vähemmistökylään lähellä Laosin rajaa, oppaamme mukaan Vietnamissa on 52 vähemmistöä. Emme kyllä ymmärtäneet mitä kylä sai vierailustamme, meitä ei esitelty heille millään tavalla, tai mitä suurin osa meistä sai heistä muuta kuin muutaman valokuvan, mutta kaikkialle juoksentelevat lapset virittivät hyvän keskustelun oppaan kanssa vietnamilaisesta perhesuunnittelusta ja koulujärjestelmästä. Lain mukaan perheessä saa nimittäin olla vain kaksi lasta. Lapset saavat ilmaisen koulutuksen, mutta vähemmistöjen tapauksessa vietnamiksi, ei lasten äidinkielellä.

Pohjois-Vietnamissa on talvi. Lopulta asia tuli meille kuitenkin yllätyksenä. Huéssa on ollut pilvistä ja jopa kolean sateista. Toisaalta helpotus viimeiset kuukaudet jatkuneisiin hellepäiviin. Toinen yllätys on ollut kaupungin hiljaisuus. Turisteja on kaduilla vähän. Eräänlainen helpotus ollut sekin Kaakkois-Aasian turistitrailin jälkeen. Mutta toisaalta täällä olemme ensimmäistä kertaa törmänneet kävelevä raha-automaatti-syndroomaan. Jokainen syklokuski, veneretken järjestäjä, bussilippujen myyjä ja silkkitaiteen kauppias haluaa osansa niistä muutamista tähän vuodenaikaan kaupunkiin eksyneistä matkailijoista. Juna-asemalla lipunmyyjä kieltäytyi myymästä mitään muuta lippua kuin kaikkein kalleimman pikajunan kalleimman paikan. Emme halunneet ottaa paikallista yöbussiakaan, kun olimme nähneet muutaman bussinraadon tienvarressa ja Thaimaan turistibussikokemus oli myös tuoreena mielessä. Menimme siis parin päivän päästä uudelleen juna-asemalle. Tällä kertaa olin aseistautunut: kaivoin taskustani Saigonista saamani juna-aikataulupaperin ja näytin virkailijalle, että haluan lipun tähän junaan, tähän aikaan, tänä päivänä ja tähän luokkaan. Virkailija antautui hieman, saimme muuten mitä halusimme, mutta jouduimme ostamaan ilmastoidun paikan. Selvä, maksamme sitten viisi dollaria lisää nupilta ja hankimme ilmastointiflunssan, mutta olihan silti vähän voittajaolo. Tuntuikin uskomattomalta jäädä muka jumiin Huén kokoiseen (300 000 asukasta) kaupunkiin. Matka jatkuu siis Hanoihin. Junalla, 700 kilometriä, arvioitu matkustusaika 15 tuntia.

Hyvää Ystävänpäivää!

Rajasotkujen jälkeen Kambodza osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Viihdyimme mainiosti etenkin Siem Reapissa. Kaupunki on varsinainen turistikupla, kyllä, mutta silti säilyttänyt kambodzalaisen ilmapiirin. Kambodzan kansallisylpeys, Angkorin temppelit, ovat vain muutaman kilometrin päässä kaupungista. Pidimme meidät ensimmäisenä iltana hotellille heittäneestä tuk-tuk-pojasta niin paljon, että meille epätyypilliseen tapaan otimme vastaan hänen tarjouksen kierroksesta temppeleille seuraavana päivänä. Olimme suorastaan häikäistyneitä, kun poika kurautti hotellille juuri sopivat viisi minuuttia ennen sovittua aikaa fiksusti farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutuneena. Suuntasimme heti ensimmäisenä katsomaan mahtavan Angkor Watin. Itämaiset uskonnot, arkkitehtuuriset ja taidehistorialliset konnotaatiot eivät ole erityisen hyvin hallussa, joten jouduimme todella sivistämään itseämme. Angkor Wat, pienoismalli universumista, on käsittämättömän kokoinen, ja huolimatta sen sinänsä yksinkertaisesta pohjakaavasta, on sen uumeniin helppo eksyä. Ihailimmme temppelin kaunetta lähes kaksi tuntia. Seuraavaksi vuorossa oli Angkor Thom, kaupunki, jossa arvellaan aikoinaan asuneen yli miljoona ihmistä. Sieltä erityisesti mieleen jäivät kaupunkiin johtavien teiden upeat sisääntuloportit sekä Bayonin temppeli, jossa kivikasvoinen Avalokiteshvara-jumala hymyilee kylmästi joka suunnalta. Temppeleitä temppeleiden perään. Olimme tuk-tuk-pojalle mielestämme hyvä kauppa, sillä jaksoimme kuljeskella temppeleillä vain kuutisen tuntia ilman mitään normituristin matkaohjelmaan kuuluvia auringonnousuja ja -laskuja. Niinpä hän sai monta tuntia aamusta ja illasta aikaa kalastaa lisätuloja.

Tuk-tuk on mainio tapa matkustaa, mutta palasimme meille tavallisempaan tapaa ja otimme seuraaviksi päiviksi pyörät allemme. Angkorin kapeat tiet eivät oikein jaksa vetää kaikkea sitä liikennettä, mitä alueella vilkkaimpaan aikaan on. Kaikkein ärsyttävimpiä ovat suuret kiinalaisturisteja kuljettavat bussit (yllätys!), jotka olettavat pyöräilijän ja motojen väistävän jyrkkäreunaiselta asfaltilta upottavalle hiekalle. Syrjäisimmillä temppeleillä ihmisiä on kuitenkin vähän ja rauhallisilla osuuksilla on kiva polkea puiden varjoissa. Viimeisen päivän kolmen päivän päivän lipustamme käytimme Angkorin temppeleitä vanhempiin ns. Roluos-temppeleihin, jotka sijaitsevat 12 kilometriä Siem Reapista etelään. Temppeleille johtava tie on vilkas kuutostie, jossa motot ajavat tarvittaessa kaikkia kaistoja molempiin suuntiin. Pyöräily Kambodzassa ei ehkä ole ollut kovin korkealla toteutettavien asioiden listalla, ja ehdimme jo miettiä mahtaako se kenties kuulua vakuutusyhtiöiden vaarallisten lajien listalle, mutta pääsimme ehjänä perille ja takaisin. Eikä se nyt oikeastaan niin kamalaa ollut kunhan pääsi ulos kaupungista. Illalla poljimme vielä yhdessä paikallisten kanssa kilpaa katsomaan Angkor Watille auringonlaskua. Täytyy myöntää, että valaistusolosuhteilla on merkitystä - Angkor Wat näytti vieläkin upeammalta illan (savusumun)punaisessa valossa.

Kaiken tämän kuntoilun lomassa ehdimme nauttia Siem Reapin tarjoamista runsaista kulinaristisesta nautinnoista, kaupungista kun löytyy lähes kaikki mahdolliset keittiöt. Ja annokset ovat suuria. Ensimmäisenä iltana söimme kohteliaasti paikalliseen tapaan, siis khmer-keittiön antimia. Pekka villiintyi täysin ja tilasi sammakonjalkoja. Väittää, etteivät ole kurnutelleet mahassa. Sitten sorruimme japanilaiseen, ihanaa tuoretta sushia. Seuraavaksi vuorossa oli intialainen. Ja ehdimme vielä meksikolaiseenkin. Yhdysvaltain dollarit saivat aluksi hinnat tuntumaan kalliilta, mutta todellisuudessa Kambodza on ainakin Thaimaata halvempi.

Siem Reapista jatkoimme Phnom Pehniin. Bussimatka auringon polttaman maaseutumaiseman ja pikkukylien halki kesti kahdeksan tuntia. Ja välimatkahan Siem Reapista pääkaupunkiin on 300 kilometriä... Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut turistibussi huijauksineen vaan aivan tavallinen reittiauto, joka välillä pysähtyi poimimaan uusia matkustajia jättäen toisia määränpäähänsä. Ja tietenkin pariin otteeseen pysähdyimme syömään. Itse pidättäydyimme tutussa ja suunnilleen turvallisessa ananaksessa ja jätimme uppopaistetut torakat ja tarantellatyyppiset hämähäkit tarjottimilleen. Yhdessä grillissä tirisi kokonaisia kilpikonnia kuorissaan. Huipennus elämykselliselle matkalle tuli kymmenen kilometriä ennen Phnom Pehniä, kun bussi hyytyi. Ehdimme jo kirota "pitkään toimineen ja luotettavan bussiyhtiön", mutta onneksi vika oli pieni ja saatiin korjattua siedättävässä ajassa - käytännössä yksi mopopoika korjasi ja kaksikymmentä äijää katsoi päältä - ja matka jatkui.

Phnom Pehn on todellinen aasilainen suurkaupunki. Liikenne on läsnä kaikkialla, motot alkavat huristella heti auringonnoususta. Ja niitä motoja riittää. Olemme tosin oppineet ylittämään kadut, tärkein sääntö on olla juoksematta. Motot eivät hiljennä, mutta ehtivät väistää, kun liikut rauhallisesti eteenpäin ilman paniikinomaisia väistöliikkeitä. Pääkaupungin "charmi" ei ole oikein vain purrut. Kaupungin halki virtaava Mekong on mutainen ruskea uoma, jonka rantanäkymät eivät hivele silmää millään tavalla. Eikä kaupungin ykkösnähtävyyskään ilo ole. Kävimme vierailulla Tuol SLeng museossa, joka tunnettiin aiemmin nimellä S-21. Paikka on ehkä tunnetuin punakhmerien pahamaineisen turvallisuusosaston vankiloista, vuosina 1975-79 siellä arvellaan teloitetun noin 20 000 ihmistä. Rakennuksissa oli esillä valokuvia ja hieman esineistöä. Paikka oli kummallisen hiljaisenoloinen muuten meluisassa Phnom Pehnissä. Tuntuu oudolta ajatella, että 1970-luvulla tämä kuhiseva kaupunki tyhjennettiin muutamassa päivässä, kun ihmiset pakkosiirrettiin maaseudulle luomaan Pol Potin ihanteellista agraarista yhteiskuntaa. Ja että käytännössä keskellä kaupunkia oli olemassa tuo kuolemanleiri.

Yksi päivä Phnom Pehnissä oli meille tarpeeksi. Otimme bussin Ho Chi Minh Cityyn, Vietnamiin. Olemme lopultakin oppineet muistamaan tuon nimihirviön kaikki neljä sanaa, joten saimme liputkin ostettua oikeaan määräänpäähän. Ja voilá, miten homma toimii, kun sen osaa! Otimme tavallisen reittibussin, joka kyyditsi meidät kuudessa tunnissa kaupungista toiseen ilman mitään jippoja. Rajan Bavet - Moc Bai yli pyyhkäistiin näppärästi tehokkaan bussi-isännän opastuksella puolessa tunnissa, ja passiin napsahti ruhtinaalliset 15 päivää Vietnamissa. Siinä ajassa pitäisi päästä Hanoihin ja matkallakin ehtiä jotain näkemään. 

Ehdimme yhden päivän aikana menettää kasvomme kahdesti - se siitä Ko Makilla kerätystä positiivisesta energiasta. Rusketus ei siellä mitenkään erityisesti tarttunut, mutta vietimme hauskoja hetkiä toisen suomalaispariskunnan kanssa. Suomalaisten tosiaan, piti vaan aiemmin mainitulta skandinaavimatkaajien aiheuttamalta kulttuurishokiltaan pystyä sanomaan se ensimmäinen "Hei". Tajusimme, ettei meillä ollut ollutkaan matkaseuraa sitten Samoan. Lähdön koettaessa teimme tietoisen valinnan varatessamme ylihintaisen minibussikuljetuksen Laem Ngobista Siem Reapiin, vaihtoehto kun olisi ollut julkinen bussi ymmärtääksemme kolmella vaihdolla. Aamulla jaksoin vielä kohteliaasti hymyillen kinastella virkailijalta itselleni kuitin maksetusta matkasta. Täällä kun on kummallinen tapa viedä asiakkaalta kaikki matkaan liittyvät asiakirjat. Samaa bussia odottaneilta saksalaisilta paloi pinna jo tässä vaiheessa aamua... Luulimme kylläkin tosiaan varanneemme vain kuljetuksen, emmekä olleet yhtään ilahtuneita pakettiin pyytämättä ja yllättäin sisältyneistä kaikkitietävistä setistä ja rajanylitysshowsta. Matka rajalle sujui siis hyvin, mitä nyt lähdettiin siedettävät puoli tuntia myöhässä. Rajalla sitten alkoi se hyvin harjoiteltu show.

Pysähdyimme matkatoimiston hallinnoimaan hotelliin lähelle rajaa hankkimaan Kambodzan viisumit niille, joilla niitä ei vielä ollut - huijaus numero yksi. Pienet ja hieman suuremmatkin reppureissaajat ostivat nämä täysin ylihintaiset viisuminsa sitten sieltä. Lisäksi kuuntelimme, kun ruotsalaistytöt yrittivät taistella itseään Phnom Pehniin, jonne olivat liput ostaneet, mutta aamun "hässäkässä" Bangkokissa heille olikin vaihdettu liput vain Siem Reapiin saakka - huijaus numero kaksi. Meiltä paloi pinna, kun olimme seuranneet tätä kaksi tuntia. Kasvojenmenetys, part one. Avautumisen seurauksena meidät siirrettiin toiseen ryhmään, nimesimme sen "Niskuroijiksi". Kyseinen ryhmä sisälsi nimittäin lisäksemme ylihintaisista viisumeista kieltäytyneen ranskalaisperheen ja Kiinassa useamman vuoden työskennelleen kanadalaisrouva, joka yllättäin myös tiesi kuinka homman kuuluisi sujua.. Kävelimme sitten "yksin" (lue: ilman häsläävää tuutsia) nettiviisumeinemme tuon pahamaineisen Aranya Prathet-Poipet rajalinjan yli, jossa ilmeettömät virkailijat leimailivat verkkaiseen tahtiin passeja. Vastausta tervehdykseen ei heiltä kuulunut, mutta eipä kuulunut myöskään pyyntöjä mistään "ylimääräisestä"... Rajamuodollisuuksien jälkeen meidät yllättävää kyllä kärrättiin seuraavaan bussiin, vaikka luulimme jo menettämeemme loppumatkan kuljetuksen. Bussiasemalla näky oli kuin karjamarkkinoilla, paitsi että kaupan oli pahaa-aavistamattomia länsituristeja. Kohteliaasti kieltäydyimme tarjotusta rahanvaihdosta - huijaus kurssimuunnoksilla numero kolme. Bussiin päästyämme meillä oli melkein jo voittajaolo. Bussia isännöi supliikkimies, joka ensimmäisessä lauseessa lupasi meidän ajavan suoraan kaupunkiin. Eipä aikaakaan, kun eräs ranskalaisneiti ilmoitti tarvitsevansa vessatauon. Kolmen tunnin matkalla, kun juuri rajalla olisi ollut mahdollisuus helpotushuoneeseen! Ja koko bussi pysähtyi tunniksi selkeästikin kommissioita maksavaan ravintolaan - huijaus numero neljä. Kasvojenmenetys, part two, vain noin puolelle matkustajista. Olin menettää ne kasvot kolmannen kerran, kun eräs maailmanmatkaaja tuli selittämään jotain "Kambodzan ajasta"; joillakin ei sitten ole mitään tajua siitä milloin niitä viedään sata-nolla...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yhtiön tarkoituksena oli tietenkin saapua kaupunkiin mahdollisimman myöhään, jotta matkaajat ottaisivat väsyneinä sen lähimmän majapaikan - heidän majapaikan, jonka eteen bussi meidät tiputti, huijaus numero viisi. Otimme jalat allamme ja kaivoimme kadunkulmasta tuk-tukin, joka ihmeellistä kyllä vikisemättä vei meidät etukäteen varattuun hotelliin. Siem Reapissa siis ollaan ja Angkor Wat kutsuu huomenna... Iloista kiinalaista uutta vuotta!