Viimeisimmät kuvat on päivitetty Peru-kansioon. Nimen perästä näkee tuoreimmat päivitykset jatkossakin.

Tehtävä Etelä-Amerikassa on suoritettu, Machu Picchu on valloitettu. Vaellus oli aivan upea, kiipesimme 4600 metriin lähelle Salkantayn jäätiköitä, joilla näimme muuten myös lumivyöryn vain hetki sen jälkeen kun olimme poistuneet Abra Salkantaylta. Viimeiset päivät vaelsimme ylängön sademetsissä, missä oli hieman lämpöisempää ensimmäisten öiden pakkasten jälkeen. Yksi hienoimpia hetkiä oli nähdä Machu Picchu inkojen rauniokylästä Llactapatasta, häämättömässä rinteillä enää päivämatkan päässä. Vaellusryhmä tosin olisi voinut olla parempi, seurana kun oli lähinnä teinityttöjä, jotka tuntuivat hyytyvän yksitellen; ensimmäisen ensimmäisenä päivänä ensimmäiseen rinteeseen, hohhjoijaa. Toisena aamuna opas joutui tilaamaan tyttöparalle muulin, kun varusteauto ei enää kulkenut mukana. Mutta niin vain lopulta kaikki pääsivät perille, osa bussilla, osa junalla, sitkeimmät alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaen.

Juhannusaattona kiipesimme neljän aikaan aamuyöstä viimeiset neljäsataa metriä kohti Machu Picchua ja saavuimmekin portille ensimmäisten joukossa ja pääsimme kiipeämään myös Wayna Picchulle ja katselemaan inkakaupunkia lintuperspektiivistä. Lopulta Machu Picchu ei ollut niin suuren suuri kuin olimme kuvitelleet, mutta aivan poikki päivän päätteeksi olimme, ohjelmaan kun sisältyi muun muassa noin muutamat sadat portaat. Ihmeellisiä sitkassissejä niiden inkojen on täytynyt olla...

Tänään kävimme katsomassa Cuscon alueen nähtävyyksiä, tarkoittaen neljät inkarauniot. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa hevonen. Ratsastus ei ollut aivan niin hieno kokemus kuin olisi voinut olla, eivätkä rauniotkaan Machu Picchun jälkeen niin ylettömän vaikuttuvat, mutta olisi sunnuntain voinut huonomminkin viettää. Olimme tilanneet ratsastuksen perunpasoilla, ja vaikka ulkonäkö ei vastannut odotusta, niin jotain outoa askellajia ne osasivat. Hauskaa oli, kun pintoni oli karannut kesken rauniovierailun ja sain loppumatkan ratsuksi oppaan valkon. Joo-o, erittäin organisoitua ja ammattimaista toimintaa..

Cuscossa on juhlittu, päiviä. Tosin ensimmäiset pari-kolme päivää osoitettiin mieltä, ainakin (maa)kaasusta ja jonkinlaisesta autonomiasta on puhuttu. Sitten onkin riittänyt erilaisia kulkueita upeissa puvuissa esittämässä tansseja. Eilen ilta huipentui massiiviseen ilotulitukseen (joka peitti kaupungin savusumuun...). Saavuimme kaupunkiin onnellisen tietämättömänä tilanteesta, ilmeisesti oli vain tunneista kiinni ennen kuin tieliikenne blokattiin. Olimme nimittäin onnellisia siitä, että ylipäätään saavuimme Cuscoon. Saimme huomata, että perulaisilla bussiyhtiöillä on neljäskin matkustusluokka, nimesimme sen "super economicaksi", ja se tarkoittaa, että kävelet. Bussimme Arequipasta Cuscoon oli peruttu, jos sitä ikinä olemassa olikaan, ja tämän saimme kuulla, kun olimme seisoneet asemalauturilla, missä virkailija käski liput tarkastettuaan odottaa, lähes tunnin turhaan. Hauskinta asiassa oli, että se oli illan toiseksi viimeinen bussi Cuscoon ja se viimeinen oli loppuunmyyty. Ryhdyimme hankaliksi. Ja se poiki kuin poikikin meille aivan viimeiset paikat siihen toisen yhtiön "loppuunmyytyyn" bussiin, kiitos aseman ymmärtäväisen henkilökunnan.

Cusco on kaunis, mutta aivan liian turistisoitunut paikka, varsinkin Mollendon ja Mehian jälkeen, joissa olimme ainoat gringot sadan kilometrin säteellä. Cuscossa taas ainakin joka toinen vastaantulija yrittää myydä jotain, ihan kuin turisti olisi jonkinlainen ostoautomaatti. Alpakasti tosin olisin voinut ostotarjouksen tehdäkin... Lähes kolmen päivän miettimisen jälkeen lopulta varasimme vaelluksen Machu Picchulle. On aivan uskomatonta miten monella eri tapaa matkatoimisto voi mokata myyntitilanteen; yhdessä paikassa virkailija nukkui pöydällä, toisessa tuijotteli tylsistyneenä ovesta ulos, parissa hinnat olivat vain liian tähtitieteelliset, yhdessä myyjä innostui haukkumaan muut operaattorit eikä lisäksi ymmärtänyt selkeällä englanninkielellä esitettyä kysymystä kuormamuulien kohtelusta ja niin edelleen. Voi huokaus! Toistaiseksi olemme tyytyväisiä valintaamme, sillä tapasimme jo tulevan oppaamme ja hän vaikutti varsin fiksulta, joten lupa on odottaa onnistunutta vaellusta. Ja sitähän on edessä huomisesta lähtien viiden päivän ja lähes 80 kilometrin verran, kyseessä on ns. Salkantay-vaellus. Juhannusaaton vietämme missäpä muuallakaan kuin Machu Picchulla. Toivotammekin jo tässä vaiheessa kaunista juhannusta sinne Suomenmaalle!

Boliviasta räpsittyjä kuvia, pictures from Bolivia.

Chilen kuvat, pictures from Chile.

Kuvia Perusta, pictures from Peru.

Takana hieno viikonloppu vuorilla. Vähän (!) jaloissa ja takapuolessa tuntuu kolmen päivän vaellusreissu, mutta se oli kyllä kaiken sen tuskan ja hien arvoinen. Korjatakseni aiemmin kirjoittamaani, Colca-kanjoni onkin vain maailman toiseksi syvin - se syvin, jotain 160 metriä enemmän, on siinä vieressä... Yövyimme pienissä kylissä vuorilla, ja niistä löytyikin ällistyttävän viihtyisiä majapaikkoja. Matkaseuramme Peter ilmaisi asian osuvasti, että oli kuin olisimme siirtyneet muutaman sata vuotta ajassa taaksepäin, sen verran erilaista elämää kylissä eletään. Aikaiset linnut palkittiin perjantaiaamuna tunnin odotuksen jälkeen upealla näyllä, kun kondorikotka liiteli näkyviin vuoren takaa. Myöhemmin näimme vielä neljä lintua lisää; ne pesivät kanjonilla. Vaellusmatka itsessään ei ollut kovin pitkä, vain muutama kilometri kondorintietä, mutta tunneissä se kesti hieman enemmän ensin alas kanjoniin ja sitten ylös ja taas alas ja ylös. Sunnuntaiaamun viimeinen koetos, kilometri rinnettä ylös, otti kaksi ja puoli tuntia, kun ohjeellinen aika oli neljä - olemme ylpeitä itsestämme... Sen jälkeen jaksoi juuri ja juuri kävellä kylään aamiaiselle. Aasit, joita oli joka kukkulalla, katsoivat meitä vähän virnistellen. Vaelluksella näemme varmasti yhden koko matkan upeimmista tähtitaivasta kanjonin pohjalla; majapaikassa kun ei ollut sähköjä häiritsemässä. Näimme myös erikoisen kengitysnäytöksen, kun paikalliset setät kengittivät muulin työkaluina keittöveitsi, vasara ja sähköjohtopihdit, ja muulin jalka pidettiin ylhäällä köyden avulla. Kävin opastamassa setiä asiassa ja vaikka en olekaan eläissäni kavioeläintä kengittänyt, väitän, että olisin kengittänyt sen muulin itse paremmin, sen verran kuitenkin asiasta tiedän. No, täällä hevosmiestaidot perustuvat lähes poikkeuksetta eläimen köyttämiseen ja/tai piiskaamiseen, ja kaikki varmaan tietävät mitä mieltä olen sellaisesta. Katselimme myös pitkin nenän vartta turisteja, jotka tarvitsivat muulin päästäkseen rinteen kanjonista ylös - vankka mielipiteemme kun on, että jos olet sinne päässyt, pääset sieltä myös omin jaloin ylös...

Seuraavaksi matkaohjelma näyttää rannikon suuntaan. Majapaikan tyttö tosin pelotteli, että siellä ei ole kaunista tähän aikaan vuodesta. Emme olekaan uimaan menossa, muuten vain katsomaan merta. Sen jälkeen suuntaamme kohti Cuzcoa ja Macchu Picchua.

Tervehdys aurinkoisesta Arequipasta! Olemme siis päätyneet jo Perun maisemiin. Bolivian eteläosan retki oli mainio, näimme upean Salar de Uyunin, laguuneja flamingoineen ja laamojen villejä serkkuja "vikunoita" sekä korkeita lumipeitteisiä tulivuoria. Ilma tosin olisi voinut olla hieman lämpimämpi, ainoa lämmin paikka noina kolmena päivänä oli tuliperäinen uima-allas, missä saimme pulikoida. Bolivian ja Chilen raja oli erämaassa keskellä ei mitään, mutta kiirettä siellä näkyi rajaviranomaisilla pitävän. Chilessä vietimme jotain vajaan vuorokauden. Siinä ajassa ehdimme nähdä upean Atacama-aavikon, joka oli vierailun syy. Yöbussilla kiisimme sitten Perun rajalle ja sieltä edelleen Arequipaan, missä on lämmin! Kaupunki on täynnä eurooppalaisvaikutteisia kirkkoja ja luostareita, joista yhdessä ehdimme jo vierailla. Lepäämme vielä päivän ja sitten on tarkoitus suunnata vaeltamaan pariksi päiväksi Colca-kanjonille, joka on lajissaan kuulemma maailman syvin. Saimme matkaseuraksi mukavan samanlaisella pitkällä matkalla olevan brittipariskunnan, niin on hauskempaa joutua sitten yhdessä eksyksiin...

Gringo Trail on vienyt meidät Uyuniin, pikkukaupunkiin keskellä ei mitään paitsi upeaa, mutta karua luontoa. Oleilemme edelleen jossain lähes 3000 metrissä. Selvisimme La Pazin huonomaineiselta bussiasemalta, joka kyllä vaikutti paljon mainettaan siistimmältä. Sydäntä tosin kirpaisi katoa poliisin ilmoitustaululta toukokuun alussa kadonneen, vain 19-vuotiaan hollantilaistytön kuvaa; kauniilla La Pazilla on pimeä puolensa. Seurasimme paikallisten esimerkkiä ja raahasimme kaikki matkatavarat sisälle bussiin; rinkat jalkatilaan,jalat peffan alle ja menoksi 12 tuntia kohti Sucrea. Bussi kiemursi yön verran ylös ja alas vuorilla ja täysikuun loi upean valaituksen, todellinen kuumaisema.

Sucressa meitä odotti kevät. Ilma oli ihanan lämmin, lähes shortsikeli. Viikonlopun vietimme tekemättä oikeastaan mitään, istuimme vain keskusaukiolla nauttimassa lähes eurooppalaisesta tunnelmasta, katsomassa hohtavanvalkoista klassista arkkitehtuuria ja puluja ja jututtamassa kengänkiillottajapoikia, joille ei millään tahtinut mennä jakeluun ettei goretex-kengiä voi kiillottaa, ainakaan niillä aineilla. Ai niin, sunnuntaina vierailimme Tarabuca-kylän markkinoilla, noin 65 kilometriä Sucresta kaakkoon. Markkinoissa itsessään ei ollut mitään nähtävää, paitsi myynnissä olleet lehmät ja aasit, mutta kylä itsessään vaikutti viehättävältä; jos niin voi sanoa bolivialaisesta maalaiskylästä, joka on rakennettu savesta. Löysimme paikasta jopa taidegallerian, jossa oli näytteillä varsin tasokkaita erään professorismiehen maalauksia. Hinnatkaan eivät päätä huimanneet, mutta kun niistä matkamuistoista olisi saattanut jopa tulli kiinnostua, niin ostamatta jäi.

Sucresta oli edelleen upea vuoristomatka Potosiin. Olimmekin jo ihmetelleet missä luuraavat kaikki ne kuuluisat bolivialaiset bussirallikuskit, kun sellainen sattui kohdalle. Bussikuski kaahasi kuin viimeistä päivää vuoristotietä ja saikin aikaan lähes kahteentörmäyksen taksin kanssa. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua, kun taksikuski syöksyi autostaan nyrkkiä puiden ja kaikki bussimatkustajat ryntäsivät ikkunaan ja kaikilla tuntui olevan vankka mielipide tapahtuneesta. Onni onnettomuudesta, se oli vain läheltä piti -tilanne ja matka jatkui kolhuitta. Yli 4000 metrissä sijaitseva Unescon maailmanpperintökohde Potosi ei sykäyttänyt ja aiotusta kolmesta päivästä vietimme kaupungissa vain 18 tuntia. En oikein vieläkään käsitä miten siinä niin kävi... Paitsi että emme viihtyneet yhtään sinisen savusumun täyttämässä kaupungissä, emme mainanneet päästä sieltä edes pois; lähes kaikki Uyunin bussit olivat myöhässä tai niiden lähdöstä ei ollut tietoa. Myyjätyttö ei ensin aikonut palauttaa lippuirahoja, mutta sepporätymäinen äänenkorotus ("jos se ei mene jakeluun hyvällä, niin sitten korotetaan ääntä...") auttoi asiaa paljon ja saimme rahat takaisin, uudet liput toisen yhtiön bussiin, joka kulki ja lopulta vain tuntia alkuperäistä lähtöaikaa myöhemmin. Matka Uyuniin oli edelleen kaunista vuoristomaisemaa mukaileva, mutta tie oli jotain kamalaa, vei 10-0 voiton siitä mitä tulimme Guyaramerinistä La Paziin. Onneksi matka ei kestänyt kuin vaivaiset seitsämän tuntia, ja näimme mielettömästi alpakoita (tai laamojako olivat).

Lähdemme kolmen päivän reissuun suolajärville, laguuneille, tulivuorten ja geysirien seudulle ja toivottavasti päädymme Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Terveisiä vain sinne kesäiseen Suomeen, Uyunissa on nimittäiin kylmä, pakkasta jopa ja tietojen mukaan yhä kylmämmäksi menee mitä etelämpään mennään. Torilta tarttuikin tänään mukaan ihanat alpakkakuvioiset lapaset ja säärystimet, tarpeellisia matkamuistoja...