56 päivää ja 55 yötä ryhmämatkaa takana (ei niin paha kuin miltä kuulostaa, vertailun vuoksi: ruotsalaisten pink caravanin ihmiset, kaikki 50 kappaletta, nukkuvatkin bussissaan tai sen katolla ja niillä on kuulemma silloin tällöin ollut reissussa pelkkiä naisia...). Yhdeksän valtiota tuli rekan kyydisä nähtyä. Ugandan sumuisilla vuorilla pakkasimme telttaa aamuneljältä AFRIKAN kaatosateessa, poltimme itsemme Intian valtameren rannalla, tutisimme norsun vieressä Etoshassa, meloimme Okavangon suistossa karkuun hyökkääviä virtahepoja, istuimme 250 metriä korkean hiekkadyynin päällä Namibin autiomaassa auringonlaskua ihailemassa ja pidimme juoksukilpailun sieltä alas. Monenlaista maisemaa, ihmistä ja eläintä tuli vastaan. Kuukausi vielä aikaa tarpoa etelän eläintarhaa. Luonto ja elukat ovat niin uskomattoman kiehtovia ettei täältä kiire olisi, mutta rahaa täällä palaa turhan mukavasti.

Opas tarjosi meille mahdollisuutta mennä vierailulle yksityiseen puistoon (miten game reserve nyt suomeksi kääntyisikään...) puoli-ilmaiseksi. Toivottavasti saadaan asiat järjestettyä. Varsinkin loppumatka rekassa oli melkoista kidutusta ryhmän sekoilun takia. Viimeisen illan illallisporukkakin kutistui puoleen kun mölyapinat lähtivät toiseen ravintolaan katsomaan jotain paikallispeliä. Ei uskoisi miten aikuiset voi olla lapsellista porukkaa. Opas oli pätevä ja saatiin hyvää palvelua kun muita ei kiinnostanut osallistua luontoretkiin. Kuitenkin on mukava jatkaa matkaa "omin siivin".

Huomenna olisi tarkoitus lähteä aamukuudelta nousemaan Kapkaupungin ykkösnähtävyydelle Pöytävuorelle. Nousua on "vain" pari kolme tuntia, mutta huomiseksi ennustettu 37 astetta pakottaa lähtemään aikaisin. Kurkku ollut kipeänä pari päivää ja nenä vuotaa, mutta eiköhän pikku sunnuntaikävelyretki onnistune. Maanantaiksi meinasimme vuokrata auton puolalaisen äijän kanssa ja ajella Cape Pointiin, paikkaan jossa Atlantti ja Intian valtameri kohtaavat.

Afrikalla on oma rytminsä vähän kaiken suhteen. Kapkaupungista varaamamme hostellin hintakin oli noussut. Hinnat kuulemma määräytyvät sesongin mukaan eikä sen mukaan mitä on sovittu. Parin tunnin/päivän myöhästelyt on ihan ok, mutta rahan nyhtäminen alkaa tympimään. Vaikkakin, jos nyt pitäisi kiiruhtaa kotiin, niin hyvä fiilis tästä mantereesta jäisi.

Okavango, Etosha, Spitzkoppe. Muutamia huippuja viime paivilta ja viikoilta mainitakseni.

Olemme saapuneet Namibiaan, Swakopmundiin Atlantin rannalle. Meri on jaatavan kylma, kun virta saapuu hyiselta Etelamantereelta. Itse kaupunki on viehattava, saksalaisvaikutteet nakyvat ja kuuluvat yha. Matkan varrelle jai muutama luonnonpuisto. Mieleenpainuva oli kokemus Etoshassa, kun menimme illalla katsomaan elaimia niiden juomapaikalle ja paikalle tallusteli valtava (siis aivan valtava!) urosnorsu. Katselimme sita noin viiden metrin etaisyydelta, se soi ja joi aivan rauhassa, mutta selkeasti aistien meidan lasnaolon. Etoshassa naimme myos paljon uusia lajeja, lahinna antilooppeja. Toinen upea kokemus on gepardipuistosta Outjosta. Vaikka emme ihan ymmarrakaan puiston tarkoitusta, koska noita upeita elaimia ei voida vapauttaa luontoon, oli mielettoman hienoa silittaa niita ja kuulla niiden kehraavan.

Okavangon suistossa vietimme kaksi yota villissa luonnossa. Norsut ohittivat leirimme ja ylittivat joen noin 100 metrin paasta varsin kovalla metelilla. Paasimme harvinaiselle vaellukselle jalan villiin luontoon, ja naimme mm. kaksi hyeenaa. Leirissa suihkun virkaa toimitti Okavango joki ja vessana toimi maahan kaivettu kuoppa - se tuntui olevan hieman liikaa joillekin matkalaisille. Matkaa suistossa teimme perinteisilla kanooteilla, joista virtahevot eivat muuten tykanneet yhtaan.

Namibiassa vietimme yon Afrikan tahtitaivaan alla Spitzkoppen kallioilla. Se oli aivan mieleton yo, peittona linnunradan valot. Naimme myos noin 4000 vuotta vanhoja kalliomaalauksia kyseisella kallioalueella.

Nyt matka jatkuu kohti Namibin aavikkoa ja dyynia nro 45. Viela viikko matkustamista Kapkaupunkiin, josta pitaisikin sitten keksia eteenpain omin toimin.

Enpa olisi uskonut koskaan matkustavani tahan maahan, mutta niin vain Zimbabwessa ollaan. Eilen kavimme ihailemassa Viktorian putouksia. Varmasti yksi taman mantereen kohokohta, niin upeat olivat. Jyly kuuluu leiripaikkaamme asti (sikali kun sita paikallisen diskon musiikilta kuulee), ja putouksilta nousee sadeusvaa pilvina taivaalle. Mielenkiintoinen maa tama on, ihmiset myyvat kadulla Zimababwen dollareita ja kuka tahansa on taalla ziljardoori, paitsi etta kyseisella valuutalla ei ole mitaan arvoa (kaytossa on US dollari). Maa on vaihdantataloudessa ja ihmiset kadulla yrittavat ostaa vaatteet paaltasi. Surullista.

Matka Sansibarilta tanne oli hieman puuduttava, ei oikein ollut mitaan nahtavaa. Pysahdyimme tosin Malawijarven rannalle useammaksi paivaksi. Nyt jannityksella odottelemme saimmeko madon sielta, vaikka opas tosin vaittaa ettei juuri silla puolen jarvea matoa esiinny. No, tuli taas testattua itseaan, kun uimme 700 metria laheiselle saarelle ja hypata molskautimme noin 7 metrista kristalliskirkkaaseen veteen upeiden kirjavien kalojen sekaan, huh! Niin ja kavimme vaeltamassa vuorilla 30 kilometria. Jos olisimme tienneet matkan pituuden etukateen, olisimme ehka miettineet uudelleen... Tuli kuitenkin uitua vesiputouksessa ja maisemat jarvelle olivat tietenkin upeat.

Huomenna menemme taas ratsastamaan, katsotaan kuka voittaa laukkakisan talla kertaa. Leijonia ei kuulemma voida taata nahtavaksi, jotenkin en ollut kovin surullinen uutisesta...