Boliviasta räpsittyjä kuvia, pictures from Bolivia.

Chilen kuvat, pictures from Chile.

Kuvia Perusta, pictures from Peru.

Tervehdys aurinkoisesta Arequipasta! Olemme siis päätyneet jo Perun maisemiin. Bolivian eteläosan retki oli mainio, näimme upean Salar de Uyunin, laguuneja flamingoineen ja laamojen villejä serkkuja "vikunoita" sekä korkeita lumipeitteisiä tulivuoria. Ilma tosin olisi voinut olla hieman lämpimämpi, ainoa lämmin paikka noina kolmena päivänä oli tuliperäinen uima-allas, missä saimme pulikoida. Bolivian ja Chilen raja oli erämaassa keskellä ei mitään, mutta kiirettä siellä näkyi rajaviranomaisilla pitävän. Chilessä vietimme jotain vajaan vuorokauden. Siinä ajassa ehdimme nähdä upean Atacama-aavikon, joka oli vierailun syy. Yöbussilla kiisimme sitten Perun rajalle ja sieltä edelleen Arequipaan, missä on lämmin! Kaupunki on täynnä eurooppalaisvaikutteisia kirkkoja ja luostareita, joista yhdessä ehdimme jo vierailla. Lepäämme vielä päivän ja sitten on tarkoitus suunnata vaeltamaan pariksi päiväksi Colca-kanjonille, joka on lajissaan kuulemma maailman syvin. Saimme matkaseuraksi mukavan samanlaisella pitkällä matkalla olevan brittipariskunnan, niin on hauskempaa joutua sitten yhdessä eksyksiin...

Gringo Trail on vienyt meidät Uyuniin, pikkukaupunkiin keskellä ei mitään paitsi upeaa, mutta karua luontoa. Oleilemme edelleen jossain lähes 3000 metrissä. Selvisimme La Pazin huonomaineiselta bussiasemalta, joka kyllä vaikutti paljon mainettaan siistimmältä. Sydäntä tosin kirpaisi katoa poliisin ilmoitustaululta toukokuun alussa kadonneen, vain 19-vuotiaan hollantilaistytön kuvaa; kauniilla La Pazilla on pimeä puolensa. Seurasimme paikallisten esimerkkiä ja raahasimme kaikki matkatavarat sisälle bussiin; rinkat jalkatilaan,jalat peffan alle ja menoksi 12 tuntia kohti Sucrea. Bussi kiemursi yön verran ylös ja alas vuorilla ja täysikuun loi upean valaituksen, todellinen kuumaisema.

Sucressa meitä odotti kevät. Ilma oli ihanan lämmin, lähes shortsikeli. Viikonlopun vietimme tekemättä oikeastaan mitään, istuimme vain keskusaukiolla nauttimassa lähes eurooppalaisesta tunnelmasta, katsomassa hohtavanvalkoista klassista arkkitehtuuria ja puluja ja jututtamassa kengänkiillottajapoikia, joille ei millään tahtinut mennä jakeluun ettei goretex-kengiä voi kiillottaa, ainakaan niillä aineilla. Ai niin, sunnuntaina vierailimme Tarabuca-kylän markkinoilla, noin 65 kilometriä Sucresta kaakkoon. Markkinoissa itsessään ei ollut mitään nähtävää, paitsi myynnissä olleet lehmät ja aasit, mutta kylä itsessään vaikutti viehättävältä; jos niin voi sanoa bolivialaisesta maalaiskylästä, joka on rakennettu savesta. Löysimme paikasta jopa taidegallerian, jossa oli näytteillä varsin tasokkaita erään professorismiehen maalauksia. Hinnatkaan eivät päätä huimanneet, mutta kun niistä matkamuistoista olisi saattanut jopa tulli kiinnostua, niin ostamatta jäi.

Sucresta oli edelleen upea vuoristomatka Potosiin. Olimmekin jo ihmetelleet missä luuraavat kaikki ne kuuluisat bolivialaiset bussirallikuskit, kun sellainen sattui kohdalle. Bussikuski kaahasi kuin viimeistä päivää vuoristotietä ja saikin aikaan lähes kahteentörmäyksen taksin kanssa. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua, kun taksikuski syöksyi autostaan nyrkkiä puiden ja kaikki bussimatkustajat ryntäsivät ikkunaan ja kaikilla tuntui olevan vankka mielipide tapahtuneesta. Onni onnettomuudesta, se oli vain läheltä piti -tilanne ja matka jatkui kolhuitta. Yli 4000 metrissä sijaitseva Unescon maailmanpperintökohde Potosi ei sykäyttänyt ja aiotusta kolmesta päivästä vietimme kaupungissa vain 18 tuntia. En oikein vieläkään käsitä miten siinä niin kävi... Paitsi että emme viihtyneet yhtään sinisen savusumun täyttämässä kaupungissä, emme mainanneet päästä sieltä edes pois; lähes kaikki Uyunin bussit olivat myöhässä tai niiden lähdöstä ei ollut tietoa. Myyjätyttö ei ensin aikonut palauttaa lippuirahoja, mutta sepporätymäinen äänenkorotus ("jos se ei mene jakeluun hyvällä, niin sitten korotetaan ääntä...") auttoi asiaa paljon ja saimme rahat takaisin, uudet liput toisen yhtiön bussiin, joka kulki ja lopulta vain tuntia alkuperäistä lähtöaikaa myöhemmin. Matka Uyuniin oli edelleen kaunista vuoristomaisemaa mukaileva, mutta tie oli jotain kamalaa, vei 10-0 voiton siitä mitä tulimme Guyaramerinistä La Paziin. Onneksi matka ei kestänyt kuin vaivaiset seitsämän tuntia, ja näimme mielettömästi alpakoita (tai laamojako olivat).

Lähdemme kolmen päivän reissuun suolajärville, laguuneille, tulivuorten ja geysirien seudulle ja toivottavasti päädymme Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Terveisiä vain sinne kesäiseen Suomeen, Uyunissa on nimittäiin kylmä, pakkasta jopa ja tietojen mukaan yhä kylmämmäksi menee mitä etelämpään mennään. Torilta tarttuikin tänään mukaan ihanat alpakkakuvioiset lapaset ja säärystimet, tarpeellisia matkamuistoja...

Jatamme tanaan hyvastit La Pazille ja jatkamme reissua kohti etelaa ja Sucrea. Eilen kavimme katsastamassa geologisen ihmemaan Kuulaakson, jossa vulkaaninen aines ja savi ovat muodostaneet jannittavan eramaan. Illan vietimme jalleen elokuvissa, mutta yllatys olikin melkoinen, kun leffa olikin ensitiedosta poiketen dupattu espanjaksi, heh. Toivottavasti aurinko paistaa jalleen Sucressa, silla viime paivat La Pazissa ovat olleet pilvisia ja jopa sateisia. Kun majataloissa ei ole lammitysta, on oppinut arvostamaan kuumaa suihkua, sekaan kun ei taalla ole mikaan itsestaanselvyys.

On tainnut tulla aika sanoa jotain positiivista Etelä-Amerikasta. Olemme nimittäin viihtyneet Boliviassa. La Paz ympäristöineen on henkeäsalpaava, sanan kaikissa merkityksissä. Vuoristotauti ei kuitenkaan ole päässyt yllättämään, vaikka välillä olemme käyneet yli 4000 metrissä. La Pazissa olemme viettäneet oikeaa turistielämää, näillä hinnoilla se on mahdollista, ja käyneet katsomassa kunnolla nähtävyyksiä. Tosin kaupunki itsessään on jo melkoinen nähtävyys, etenkin selkeällä säällä lumihuippuisen Illamani-vuoren (6402m) häämöttäessä taustalla. Tiwanakun Inka-rauniot tosin jätimme väliin, kun hinta olikin kolmessa vuodessa viisinkertaistunut. Nooh, käppäilimme sitten hetken kylässä keskellä maaseutua ennen kuin otimme bussin takaisin La Paziin. Maaseudun maisemat yksinään tekivät reissusta käymisen arvoisen. Bolivia vaikuttaa kaikenkaikkiaan paljon siistimältä kuin vaikka Brasilia. Kyllähän täälläkin roskia ympäristössä näkee, ja takkuisia kulkukoiria, mutta yleisilme on hoidetumpi ja koirat paremmassa kunnossa; La Pazin katukauppiasmummut näyttävät ruokkivan niitä palasilla myynnissä olevista sianruhoista.

Tänään palasimme Titicaca-järveltä. Copacabana oli hieman turistisoitunut, kuten myös itse Aurinkosaari (Isla del Sol), mutta maisemat olivat u-p-e-a-t! Matkasimme laivalla saarelle, jossa vaeltelimme päivän ihanassa hiljaisuudessa; jotenkin onnistuimme lopulta hukkaamaan muut turistit. Itse Inka-rauniot eivät sykähdyttäneet, sen verran vähän niistä oli jäljellä. Maisemat reissun halvimmasta majatalosta olivat erittäin kauniit lumipeitteisille vuorille. Aamulla kömmimme satamaan kahdeksan maita tarkistamaan laivan lähtöaikoja, ja saimmekin paikallisen vanhuksen avustuksella paikat juuri lähdössä olleeseen yksityisalukseen, turistiveneen hinnalla tosin. Kerran näinkin.

La Paz on sivistynyt paikka, sillä täällä saa katsoa leffatkin alkuperäiskielellä. Yhden iltapäivän istuimme siis katsomassa Robin Hoodia. Jossain vaiheessa elokuvaa havahduin miettimään, että mitenhän paikalliset kokevat eurooppalaisesta keskiajasta kertovan elokuvan. Itsellehan esimerkiksi kyseinen legenda Robin Hoodista on keskeinen osa oman maanosan historiaa, mutta vastaavasti itse en ymmärrä mitään vaikka Che Guevarasta. Elokuvan myötä olin niin palannut Eurooppaan, että kesti hetken palata takaisin etelä-amerikkalaiseen arkeen. Erilaiset mediat ovat reissussakin tärkeitä. Boliviassa saa elokuvien lisäksi myös telkkua katsoa alkuperäiskielellä, mikä on Brasilian portugali-tuputuksen jälkeen kivaa. Meillä on yleensä iltaisin espanjan oppitunnit milloin minkäkin jenkkisarjan seurassa, ja kielitaito onkin karttunut mukavasti käytännön espanjan fraaseilla.

Amazon, Amazon, Amazon. Tuo erilaisten jokien halkoma seutu on uskomaton, monessakin mielessä. Teimme viiden päivän viidakkoretken Rio Negron syövereihin. Komeita maisemia, eläimiä ja kaloja tuli vastaan, muun muassa apinoita, laiskiaisia, pirajoita ja vaaleanpunaisia ja harmaita delfiinejä. Juoppo opas unohti meidät viidakkoon siellä riippumatossa vietetyn yön päätteeksi (onneksi mukanamme oli toinen, vastuuntuntoinen opas, joka järjesti paikallisesta kylästä veneen evakuoimaan meidät), yritti polttaa majatalon meidän matkatavarat mukaan lukien ja ryösti ranskalaisen kaverin suurehkon matkakassan, mutta muuten retki sujui normaalisti. Yksi kiilusilmäinen ja karvainen hämähäkki oli kömpinyt huoneeseen, yöksi mentiin sitten laiturille nukkumaan. Itikat olivat yllättävän verenhimoisia, mikä hieman mietitytti malarialääkkeiden puuttuessa. Neljän päivän laivamatkalle Manauksesta Porto Velhoon lähtiessä oli kuumeinen olo. Parin yön köhimisellä flunssa meni ohi ja yläkerran baari huolehti sydämentahdistamisesta, vaikka joku lyönti olisi väliin jäänytkin. Oma hytti laivassa oli melkoista luksusta kannen riippumattoviidakkoon nähden, vaikka vessan putki ja katto vähän vuotivatkin.

Manaus tuntui pikkukylältä 1,6miljoonasta asukkaasta huolimatta. Tapasimme siellä Amazonasin alkuperäisväestöä olevan, nykyisin norjalaistuneen lammasfarmarin, jonka "uraputki" oli johdattanut Manauksen kaduille. Tämä Daniel asuu puolet vuodesta Norjassa ja puolet erilaisissa pätkähommissa Manauksessa. Danielin seurassa kaupunki tuntui viihtyisältä, vaikkei siellä mitään näkemistä ja/tai tekemistä ollutkaan kun kuuluisa teatteri plus kala- ja hedelmätori oli käyty katsomassa.

Rajan ylitys Boliviaan ja kolmenkymmenen tunnin bussimatka rajalta La Paziin meni jo rutiinilla. Bussimatkalla tuli vastaan alligaattoreita, alpakoita ja joitain lättänokkasikoja, joita ei vielä ole tunnistettu.