Luihun vuokraemäntämme mukaan olemme olleet onnekkaita sään suhteen, joka kuulemma on ollut varsin kesäinen; suomalaisittain voi sanoa, että kyllä vain, lämpötila on pyörinyt siellä +30 asteen paremmalla puolella. Maanantaina saimme maistaa vaihteeksi brasilialaista syksyä, mikä tarkoittaa kohtuullisen rankkoja sadekuuroja. Maanantai oli kuitenkin Maceio-päivä, joten sateet ei haitanneet, paremminkin helpottivat suurkaupungin seisovaa lämpöä. Emme edelleenkään pidä Maceiosta. Barrassa voi aina välillä unohtaa sen tosiasian, että olemme edelleen kehitysmaassa, jossa ympäristöongelmat suorastaan räjähtävät silmille. Näillä mantereilla matkustellessa tajuaa välillä liiankin selvästi sen valtavan haasteen, jonka edessä ympäristönsuojelu (tai eläinsuojelu) tällä pallolla on. Esimerkkinä, Barran läpi virtaavassa joessa pojat ilakoivat uimassa tai uittavat hevosiaan, samassa joessa perheenäidit pesevät pyykit ja astiat, villi veikkaukseni on, että samasta joesta otetaan juomavesi ja satavarma olen, että samaiseen jokeen valuvat myös jätevedet suoraa putkea taloista rantatörmältä...Ja Atlantti loppusijoituspaikkana on vain noin 200 metrin päässä.

Brasilian rannikko alkoi ahdistaa sen verran, että varattiin lennot.. Ehei, NIIN paljon ei sentään ahdistanut, ihan vain Manaukseen ne lennot otettiin. Jätämme siis bussimatkan Belemiin ja alavirran Amazonista väliin. Manauksesta olisi tarkoitus keinua riippukeinussa Rio Madeiran aaltojen tahtiin kohti Boliviaa. Tai katsotaan nyt mihin suuntaan se riippukeinu lopulta kelluukaan, Manauksesta on vesiväylä lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Manauksella on huono maine rumana kaupunkina, mutta odotamme jo kovasti uutta maisemaa. Reppuun on varattu kunnon purkit off-myrkkyä, kun kartasta, useamman tunnin vaeltelusta, noin paristakymmenestä tienkysymisestä, superavuliaista ihmisistä ja yhdestä sairaalakäynnistä huolimatta emme onnistuneet löytämään trooppisten tautien sairaalaa, jossa olisimme kuulemma saaneet piikin malariaa vastaan. No, suoraan sanottuna en ole yhtään innostunut ottamaan lariam-piikkiä Amazonille, "Anakonda" kun on jo muutenkin yksi suosikkileffoistani. Olemme vain hämmästyneitä, miten vaikeaa täällä on saada malarialääke, kun Afrikassa malaronen rinnakkaislääkkeet tunnettiin ja niitä sai lähes apteekista kuin apteekista. Summa summarum, asennevamma tätä mannerta kohtaan jatkuu, ehkä se hellitää, kun saadaan Amazon ja Andit kiikariin...

Keskiviikkoinen kansallinen juhlapäivä (vapaapäivä siis) herätti Barra de Sao Miguelin eloon. Normipäivänä reilun rantasuikaleen valkoista hiekkaa saa vain itselleen ja pikkukaupungin päätiellä saa maleksia yksinään. Brasiliassa kun on syksy. Barra, ja etenkin sen ranta, on kuitenkin viihtyisämpi kuin hieman eloisampi Frances. Uuden majapaikan emäntä sen sijaan voisi ottaa oppia Ericin palveluasenteesta (uskoni ruotsalaisiin on kohonnut huimasti tämän kokemuksen myötä). Tämä alunperin argentiinalainen, sujuvasti espanjaa ja englatia, välistä uskoakseni myös portugalia, sekaisin puhuva nainen on liukas businessnainen, mutta toistaiseksi olemme saaneet pidettyä hänet kurissa.

Barra on hieman kummallinen paikka. Täällä on paljon kalliinnäköisiä yksityistaloja rannalla, kylläkin tyhjinä nyt. Samoin erityyppisiä pousadoja on pilvin pimein. Ihmetyttää vain, että ovatko ne kaikki joskus todellakin täynnä. Myytävänä-kylttejä näkyy paljon, mutta silti joku uskoo Barraan: "keskustaan" on nousemassa ainakin viidentähden loistolukaali noin kymmenellä uima-altaalla, huh! Kuitenkin ulkomaiset turistit ovat täällä harvassa. Törmäsimme yhteen ranskalaispariskuntaan Francesissa, ja ihonväristä päätellen (=erittäin valkoinen...) muutamia muitakin oli sinne eksynyt, mutta pääosin matkailua ylläpitävät paikalliset. Pikkukaupunkien paikalliset puolestaan ovat erittäin kiinnostuneita turisteista. Saimme Francesissa jonkinsortin ystävän noin viisikymppisestä setästä, jonka kanssa olisi varmasti ollut mielenkiintoista jorista enemmänkin, jos vain olisi ollut yhteinen kieli. Yllättävän paljon hänen portugalinkielisistä jutuistaan, käsimerkein siivitettynä, kuitenkin tajusi. Moni paikallinen kohotteli kulmakarvojaan, kun setä tuli vaihtamaan poskisuudelmia (Pekan hän tosin kätteli...) aina nähtyään meidän rannalla; taatusti koko kylä tiesi meidät turisteiksi ja kun kansallisuus oli selvitetty, varmasti tiedettiin myös kenen luona asuttiin.

Barran majapaikan terassilla iltatuulen puhallellessa on kiva nauttia illallinen, joskin päiväsaikaan katolta on vielä paremmat näkymät merelle. Olemme intoutuneet kokkailemaan. Kaupan hyllystä löytyi makoisan näköinen maissikakkupaketti, plussana valmistus ilman uunia. Lopputulos oli aivan paketissa luvatun näköinen, mutta maku sai vain "ihan syötävää" -arvostelun; emme siis osta uudelleen. Niiiiin makoisilla juustopöyryköillä taas voi räjäyttää kolesteri- ja rasva-arvot taivaisiin; varsinkin, kun Ericin kuntosali ei ole enää käytössä. Perunat ovat täällä järkyttävän kalliita, yli kaksi euroa kilo. Niitä kuulemma syödään erityisesti pääsiäisenä kalan kanssa. Eric oli suunnilleen pyörtyä, kun kuuli, ettei Pekka ole syönyt yhtään pihviateriaa täällä. Emme erityisesti harrasta ulkoruokintaa. Hedelmätkään eivät ole superhalpoja, vaikka suurin osa paikallisesti kasvaakin, mutta euron ananaksia tulee nautittua usein. Jäätelön kulutus lopahti, kun kauppaan on täällä matkaa useampi kilometri; olkoon kuinka syksy tahansa, lämmintä on jotain +30 astetta...

Lopultakin olemme päässeet todellisiin rantamaisemiin Brasiliassa. En vain tiedä mistä ne kaikki matkailumainontakuvat täällä on otettu, sillä ihan sellaista maisemaa emme ole vielä löytäneet. Valkoista hiekkaa, palmuja ja turkoosin meren kuitenkin. Paikan nimi on Praia de Frances, "Ranskalainen ranta" siis, parikymmentä kilometriä Maceión kaupungista etelään. Ensivaikutelma ei ollut kovin vakuuttava; paikka on maceiolaisten viikonlopunviettopaikka eli viikonloppuisin täällä on vilskettä, mutta nyt viikolla ranta on hiljentynyt ja siellä on itse asiassa ihan kiva viettää aikaa. Majataloa isännöi ruotsalaistaustainen Eric, joka vaikutti hieman yllättyneeltä saatuaan vieraaksi suomalaisia. Olisi halunnut puhua ruotsia, mutta jotenkin ei nyt sitä kieltä enää saa muistin syövereistä kaivettua. Portugalissa on ihan tekemistä tällä erää. Eric puhuu kuitenkin englantia, mikä on helpotus. Rion jälkeen ei nimittäin ole löytynyt englantia puhuvaa henkilöä *huokaus*, sujuvasti ollaan vain nyökytelty portugalinkielisille selotuksille, ja jotenkin ne asiat on järjestyneet.

Brasiliassa ei vain asiat ole nyt kovin hyvin noin yleensä. Uutisissa näytetään jatkuvasti kuvia tulvista ja mutavyöryjen tuhoista pitkin itärannikkoa; Rio, Salvador, Aracaju, Maceió, Recife... Lista on pitkä. Niteroi Rion pohjoispuolella on kärsinyt kovasti, kaivinkoneet työskentelevät alueella, mutta toiveet eloonjääneistä hiipuvat. Monet ihmiset ovat menettäneet kaiken, kodin ja/tai perheenjäseniä. Tuntuu hassulta, että samaan aikaan esimerkiksi matkailijat kuten myös suurin osa paikallisista nauttii vain rantaelämästä jopa samassa kaupungissa. Kummalta tuntui Riossakin, kun viime viikolla tiistaiaamuna kuulimme, että majatalon siivoojatyttö oli pahoitellut, ettei voi tehdä erään pariskunnan pyykkejä, kun mutavyöry oli pyyhkäissyt hänen talonsa takapihalta. Siinä mietti, että mitä ihmettä tyttö edes teki töissä siinä tilanteessa!

Tulvista huolimatta taitoimme lähes 2200 kilometrin bussimatkan Riosta pohjoiseen Maceióon. Uskomme Brasilian bussimatkustamiseen alkaa tosin hiipua; (super)kalliista lipuista huolimatta emme (taaskaan) saaneet ruokaa ja bussi oli lahjakkaasti myöhässä. Vaikea tosin sanoa tässä tilanteessa miksi. Pelkästään matka ulos Rion kaupungista kesti kaksi tuntia. Siinä ehti kyllä ihailla kaupungin kaunista silhuettia iltavalaistuksessa. Kanssamatkustajat olivat mielenkiintoista joukkoa. Takapenkin äijät naukkailivat kiellettyjä kirkkaita ja laulu raikasi siihen tahtiin myös. Siitähän vasta riemu repesi, kun eräältä pysäkiltä kyytiin nousi sitten nuorimies kitaran kanssa; onneksi tyyppi kieltäytyi ehdottomasti osallistumasta juhliin... Täällä (kuten myös Afrikassa) matkustamiseen tunnutaan suhtauduttavan jotenkin rennommin. Tavaraa siis on mukana ihan tolkuttomasti (ihan kuten venäläisillä junissa), ja mukaan pakataan lisäksi milloin isoäiti milloin ihan pieni vauva. Enpä usko kovinkaan monen omista ystävistäni suostuvan matkustamaan niin pienen vauvan kanssa yhtä kyytiä bussissa lähes kahta vuorokautta :). Hyvin se vain näyttäisi sujuvan.

Olemme nyt matkustaneet Brasiliassa lähes neljätuhatta kilometriä ja Foz do Iguassun jälkeen aurinkoiset päivät ovat olleet todella harvassa. Maisemat eivät myöskään ole sanottavasti muuttuneet lännestä itään tai etelästä pohjoiseen mentäessä. Bussimatkalla näki taas maaseudun arkea ja arvata saattaa, ettei se näyttänyt kovin kadehtittavalta (vaikea tosin sanoa ovatko ihmiset sitten kamalan onnettomia). Varsinkaan nyt, kun vesi ja muta täyttävät kaikki paikat. Jotenkin tuntuu, että jopa (Etelä-)Afrikassa on tehty enemmän köyhemmän väestönosan auttamiseksi kuin täällä. Monissa (etelä-)afrikkalaisissa kaupungeissa on rakennettu yhteiskunnan tuella kunnon talot vedellä, sähköllä ja teillä, mutta täällä asutaan hökkeleissä, joista viemärit johtavat jätevedet kadulle. Jopa Maceión kaltaisessa suurkaupungissa on ihastuttavat avoviemärit, jotka(yllätysyllätys!) johtavat suoraan mereen. Kaupungilla on kivannäköiset rannat, mutta niille ei tee mieli uimaan, kun on nähnyt nuo viemärit ja lisäksi lukenut paikallisesta kemiantehtaasta, joka niin ikään laskee jätevedet mereen. Majatalon isännän ja matkaoppaiden mukaan täällä hieman etelämmässä on puhta(amm)at vedet uiskennella. Toivottavasti.

Ai jotain positiivista? No, ihmiset ovat edelleen ystävällisiä. Paikallisbussin kuljettaja kävi kädestä pitäen saattamassa bussinvaihdon yhteydessä oikeaan kulkuneuvoon vuolaan portugalinkielisen ohjeistuksen saattalemana. Ylipäätään ohjeita kyllä kysyttäessä saa, jos vain ymmärtäisi puoliakaan niistä... Ehkä pitäisi tässä hieman panostaa kielen opetteluun. Joka päivä huomaa kuitenkin ymmärtävänsä pikkuisen enemmän. Portugali kuulostaa kauniilta kieleltä. Marketin myyjää huvitti yksi päivä, kun mentiin kauppaan omien muovikassien kanssa. Naureskellen hän kommentoi jotain asiasta, mutta pakkasi tavarat silti niihin. Omat ostoskassit kaupassa - varma turistin merkki täällä muovikassijätteen luvatussa maassa.

Vaihteeksi aurinkoinen tervehdys Riosta. Eilen ja tänään on aurinko jälleen näyttäytynyt, mutta sadekuuroja tulee edelleen päivittäin. Eilenillalla satoi vielä varsin rankastikin. Viimeisimmän tiedon mukaan eniten tuhoja on ollut juuri Santa Teresassa, jossa olemme majoittuneet. Alue itsessään on kiva, mutta naapurilähiöiden ongelmat valitettavasti heijastuvat tänne, minkä vuoksi esimerkiksi takseja ei aina saa ajamaan rinnettä ylös. Tulvista huolimatta turistit näyttävät jatkavan elämäänsä normaalisti. Kuulimme tosin, että muun muassa Christos Redentorin patsas on suljettu rankkasateiden tiellä kaatamien puiden vuoksi. Lisäksi patsasta restouroidaan muutenkin. Itse olemme jättäneet väliin kaikki ns. pakolliset nähtävyydet Copacabanaa lukuunottamatta.

Saimme eilen bussiliput Maceioon, jonne siis seuraavaksi. Edessä on lähes kaksi päivää kestävä bussimatka...

Kunnossa ollaan!

Juu-u, Rion tulvat on tulleet yllätyksenä, mutta kaikille hätääntyneille tiedoksi: olemme kunnossa! Näemmä Suomen lehdistökin on uutisoinut asiasta.

Rio on ollut yllättävä kokemus. Saapumisesta lähtien olen unelmoinut Nokian kumisaappaista ja Rukan sadetakista. Täällä nimittäin sataa (ja sataa ja sataa), tietojemme mukaan ainakin kuudetta päivää. Eilen vielä pystyi kävelemään kaupungilla ja kävimme katsomassa muan muassa kuuluisan Copacabanan biitsin, joka jostain kumman syystä oli varsin autio. Tänään aamulla majatalosta kehotettiin pysymään poissa kaupungilta, sillä se on tulvan vallassa, ihmiset eivät pääse töihin. Uskon sen, sillä jo eilen sai loiskutella välilä nilkkoihin asti ulottuvassa vedessä, kun kadut, mukaan lukien viemärit ja talojen kivetyt pihat, tulvivat. Kyllä, illan päätteksi todellakin desinfioitiin jalat ja lipokkaat. Aamulla ei sitten ollut enää sähköjä (ja tämä on kuitenkin miljoonakaupunki!). Päätimme muuttaa matkasuunnitelmia ja jäädä Rioon vielä hetkeksi. Menimme kuitenkin kaupungille etsimään bussilippuja eteenpäin, mutta koko kaupunki oli todellakin hieman pysähtyneen oloinen, ja bussilippujen sijaan saimme plakkariin ryöstöyrityksen. Lopputuloksena oli kaksi rikkoontunutta sateenvarjoa ja yhdet murtuneet sormet, ryöstäjän siis. Ollaan todellakin ihan kunnossa :).

Täällä kyllä viihtyisä varmasti vaikka viikon, sillä kaupunki on erinäisistä miinuksista huolimatta mielenkiintoinen ja tekemistä on joka lähtöön; haaveilen teatteriin menostakin, jos repusta vain löytyisi sopivat vaatteet. Se on vain harmi meidän kannaltamme, että niin sanotusti tärkeimmät nähtävyydet, kuten Sokeritoppavuori, vaativat kauniin kirkkaan sään päästäkseen oikeuksiinsa. Rioon kannattaa saapua myös kohtalaisen lihavan lompakon kanssa, sillä kaupunki on kallis, etenkin majoitus.

Jahka saamme hommattua bussiliput, niin matka jatkuu pohjoiseen kohti Bahiaa. Juuri nyt tuo aurinkoinen osa maata kuulostaa taivaalliselta, vaikka juuri pääsin valittamasta Fozin kuumuutta (yli +30c). Olisi tarkoitus parkkeerata johonkin kivaan pikkupaikkaan rannalle hieman pidemmäksi aikaa. Toivomme pääsevämme Belemiin saakka Amazonin rannelle parilla pysähdyksellä, sillä bussiliput eivät ole kovin halpoja Brasiliassa, mikä houkuttelee matkustamaan pidempää matkaa kerralla. Matka Fozilta Rioon kesti "vain" 22 tuntia, eikä bussin räähkässä ollut edes ruokatarjoilua! Bussi tuli Asuncionista (Paraguayn pääkaupunki) ja sen kyllä huomasi muustakin kuin bussin mukavuudesta: periaatteessa matkustajalla sai olla vain yksi laukku alle tietyn maksimipainon säilytystilaan ja yksi laukku sisälle bussiin. Epäilyttävät laukut punnittin. Ja tänä kaikki siis siksi, että jengillä taitaa olla hieman tapana käydä ostoksilla tuolla halvemmassa naapurimaassa. Poliisin tiesuluilla meno oli kuin Suomen satamissa Viron reissun jälkeen; viranomaiset tutkivat paikallisten ladojen tavataa täyteeen lastattuja takakontteja.

Tänään olisi voinut olla tooosiii pitkä perjantai. Kävimme nimittäin Paraguayn puolella rajakaupungissa nimeltä Ciudad del Este. Rajamuodollisuudet olivat kuitenkin hyvin sujuvat ja virkailijat molemmin puolin rajaa erittäin ystävällisiä. Varsinaisen rajan muodostaa Parana-joki, ja raja on varmaan yksi kauneumpia ylittää siltaa pitkin kävellen. Itse kaupunki oli taas ikävä muistutus siitä, että kaikilla ei ole asiat hyvin. Tiedossa oli, että paikka on, varsinkin elektroniikan ja merkkituotteiden, ostosparatiisi, mutta kaupunkikuva oli todella rähjäinen. Kovinkaan moni paikka ei ollut tänään auki, mutta kävimme tarkastamassa hintatason lähes ainoassa aukiolevassa ruokapaikassa eli Mäkkärissä. Enpä ole ennen saanut neljää virkailijaa palvelemaan itseäni Mäkkärissä, liekö vika ollut edelleen ontuvassa espanjassa..Kävimme katsastamassa myös Brasilian puolella mainostetun ostoskeskuksen, jossa myydään kaikkia merkkituotteita hajuvesistä urheiluvaatteisiin ja astioihin. Turvatoimista päätelleen saattavat olla aitoja. Mutta vessat olivat hienoimmat tällä mantereella koetuimmat, ja odotussali oli suurempi kuin monen olohuone ihanan kylmällä vesiautomaatilla varustettuna. Joillakin siis menee hyvin Paraguayssakin.

Syy saapua maahan oli kuitenkin eräs luonnonpuiston tapainen noin 20 kilometrin päästä kaupungista, minne asti ei kuitenkaan koskaan päästy. Paraguayin ja Brasilian rajalle Parana-jokeen on rakennettu yksi maailman suurimmista vesivoimaloista, jonka tuottaa eri lähteiden mukaan 80-90 prosenttia Paraguayn ja 30 prosenttia Brasilian sähköstä. Kyseisen rakennelman tieltä on tuhottu paljon ympäristöä, joka on sitten yritetty säilyttää puistoissa voimalan lähellä. Voimalalla pääsi ilmaiselle bussikierrokselle, mikä olikin hyvä, kun taksi paikkaan maksoi aika lailla, vaikka saimme ystävällisen virkalijan avulla kuskin tiputtamaan ryöstöhinnan alle puoleen. Kannattaa siis katsastaa pato Brasilian puolelta, missä pääsee näkemään saman huolettomasta paikallisbussilla.

Tämänpäiväistä taksikuskia lukuunottamatta ihmiset täällä ovat erittäin ystävällisiä. Eilen kiertimme puolenkymmentä ompelimoa ja ompelutarvikkeita myyvää liikettä toiveena saada repun vetoketju korjattua. Erinomaisia ohjeita saimme aina, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ollut. Santeri-open opit espanjasta eivät edelleenkään ole palautuneet kunnolla mieleen, mutta eipä niistä kamalasti täällä portugalinkielisessä Brasiliassa apua olisikaan. Lopulta hostellinpitäjän käly lupautui korjaamaan repun, odotamme jännityksellä palautuuko se huomiseksi ennen kuin Rion bussi lähtee.

Kävimme katsomassa Iguassun putoukset myös tältä Bralisian puolen rajaa. Nyt vasta tajusi miten upeat ne ovat. Brasilian puolelta näkee putoukset vastarannalta, mikä antaa niille oikean mittakaavan. Matkaa tänne suunnittelevilla sanomme siis, että Brasilia, Brasilia, Brasilia. Mitä haluatkin nähdä, tee se Brasilian puolella. Foz do Iguassun kaupunkin on kiva paikka väittivät opaskirjat mitä tahansa.

Hyvää pääsiäistä kaikille!