Tehtävä Etelä-Amerikassa on suoritettu, Machu Picchu on valloitettu. Vaellus oli aivan upea, kiipesimme 4600 metriin lähelle Salkantayn jäätiköitä, joilla näimme muuten myös lumivyöryn vain hetki sen jälkeen kun olimme poistuneet Abra Salkantaylta. Viimeiset päivät vaelsimme ylängön sademetsissä, missä oli hieman lämpöisempää ensimmäisten öiden pakkasten jälkeen. Yksi hienoimpia hetkiä oli nähdä Machu Picchu inkojen rauniokylästä Llactapatasta, häämättömässä rinteillä enää päivämatkan päässä. Vaellusryhmä tosin olisi voinut olla parempi, seurana kun oli lähinnä teinityttöjä, jotka tuntuivat hyytyvän yksitellen; ensimmäisen ensimmäisenä päivänä ensimmäiseen rinteeseen, hohhjoijaa. Toisena aamuna opas joutui tilaamaan tyttöparalle muulin, kun varusteauto ei enää kulkenut mukana. Mutta niin vain lopulta kaikki pääsivät perille, osa bussilla, osa junalla, sitkeimmät alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaen.

Juhannusaattona kiipesimme neljän aikaan aamuyöstä viimeiset neljäsataa metriä kohti Machu Picchua ja saavuimmekin portille ensimmäisten joukossa ja pääsimme kiipeämään myös Wayna Picchulle ja katselemaan inkakaupunkia lintuperspektiivistä. Lopulta Machu Picchu ei ollut niin suuren suuri kuin olimme kuvitelleet, mutta aivan poikki päivän päätteeksi olimme, ohjelmaan kun sisältyi muun muassa noin muutamat sadat portaat. Ihmeellisiä sitkassissejä niiden inkojen on täytynyt olla...

Tänään kävimme katsomassa Cuscon alueen nähtävyyksiä, tarkoittaen neljät inkarauniot. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa hevonen. Ratsastus ei ollut aivan niin hieno kokemus kuin olisi voinut olla, eivätkä rauniotkaan Machu Picchun jälkeen niin ylettömän vaikuttuvat, mutta olisi sunnuntain voinut huonomminkin viettää. Olimme tilanneet ratsastuksen perunpasoilla, ja vaikka ulkonäkö ei vastannut odotusta, niin jotain outoa askellajia ne osasivat. Hauskaa oli, kun pintoni oli karannut kesken rauniovierailun ja sain loppumatkan ratsuksi oppaan valkon. Joo-o, erittäin organisoitua ja ammattimaista toimintaa..