Keskiviikkoinen kansallinen juhlapäivä (vapaapäivä siis) herätti Barra de Sao Miguelin eloon. Normipäivänä reilun rantasuikaleen valkoista hiekkaa saa vain itselleen ja pikkukaupungin päätiellä saa maleksia yksinään. Brasiliassa kun on syksy. Barra, ja etenkin sen ranta, on kuitenkin viihtyisämpi kuin hieman eloisampi Frances. Uuden majapaikan emäntä sen sijaan voisi ottaa oppia Ericin palveluasenteesta (uskoni ruotsalaisiin on kohonnut huimasti tämän kokemuksen myötä). Tämä alunperin argentiinalainen, sujuvasti espanjaa ja englatia, välistä uskoakseni myös portugalia, sekaisin puhuva nainen on liukas businessnainen, mutta toistaiseksi olemme saaneet pidettyä hänet kurissa.

Barra on hieman kummallinen paikka. Täällä on paljon kalliinnäköisiä yksityistaloja rannalla, kylläkin tyhjinä nyt. Samoin erityyppisiä pousadoja on pilvin pimein. Ihmetyttää vain, että ovatko ne kaikki joskus todellakin täynnä. Myytävänä-kylttejä näkyy paljon, mutta silti joku uskoo Barraan: "keskustaan" on nousemassa ainakin viidentähden loistolukaali noin kymmenellä uima-altaalla, huh! Kuitenkin ulkomaiset turistit ovat täällä harvassa. Törmäsimme yhteen ranskalaispariskuntaan Francesissa, ja ihonväristä päätellen (=erittäin valkoinen...) muutamia muitakin oli sinne eksynyt, mutta pääosin matkailua ylläpitävät paikalliset. Pikkukaupunkien paikalliset puolestaan ovat erittäin kiinnostuneita turisteista. Saimme Francesissa jonkinsortin ystävän noin viisikymppisestä setästä, jonka kanssa olisi varmasti ollut mielenkiintoista jorista enemmänkin, jos vain olisi ollut yhteinen kieli. Yllättävän paljon hänen portugalinkielisistä jutuistaan, käsimerkein siivitettynä, kuitenkin tajusi. Moni paikallinen kohotteli kulmakarvojaan, kun setä tuli vaihtamaan poskisuudelmia (Pekan hän tosin kätteli...) aina nähtyään meidän rannalla; taatusti koko kylä tiesi meidät turisteiksi ja kun kansallisuus oli selvitetty, varmasti tiedettiin myös kenen luona asuttiin.

Barran majapaikan terassilla iltatuulen puhallellessa on kiva nauttia illallinen, joskin päiväsaikaan katolta on vielä paremmat näkymät merelle. Olemme intoutuneet kokkailemaan. Kaupan hyllystä löytyi makoisan näköinen maissikakkupaketti, plussana valmistus ilman uunia. Lopputulos oli aivan paketissa luvatun näköinen, mutta maku sai vain "ihan syötävää" -arvostelun; emme siis osta uudelleen. Niiiiin makoisilla juustopöyryköillä taas voi räjäyttää kolesteri- ja rasva-arvot taivaisiin; varsinkin, kun Ericin kuntosali ei ole enää käytössä. Perunat ovat täällä järkyttävän kalliita, yli kaksi euroa kilo. Niitä kuulemma syödään erityisesti pääsiäisenä kalan kanssa. Eric oli suunnilleen pyörtyä, kun kuuli, ettei Pekka ole syönyt yhtään pihviateriaa täällä. Emme erityisesti harrasta ulkoruokintaa. Hedelmätkään eivät ole superhalpoja, vaikka suurin osa paikallisesti kasvaakin, mutta euron ananaksia tulee nautittua usein. Jäätelön kulutus lopahti, kun kauppaan on täällä matkaa useampi kilometri; olkoon kuinka syksy tahansa, lämmintä on jotain +30 astetta...

Lopultakin olemme päässeet todellisiin rantamaisemiin Brasiliassa. En vain tiedä mistä ne kaikki matkailumainontakuvat täällä on otettu, sillä ihan sellaista maisemaa emme ole vielä löytäneet. Valkoista hiekkaa, palmuja ja turkoosin meren kuitenkin. Paikan nimi on Praia de Frances, "Ranskalainen ranta" siis, parikymmentä kilometriä Maceión kaupungista etelään. Ensivaikutelma ei ollut kovin vakuuttava; paikka on maceiolaisten viikonlopunviettopaikka eli viikonloppuisin täällä on vilskettä, mutta nyt viikolla ranta on hiljentynyt ja siellä on itse asiassa ihan kiva viettää aikaa. Majataloa isännöi ruotsalaistaustainen Eric, joka vaikutti hieman yllättyneeltä saatuaan vieraaksi suomalaisia. Olisi halunnut puhua ruotsia, mutta jotenkin ei nyt sitä kieltä enää saa muistin syövereistä kaivettua. Portugalissa on ihan tekemistä tällä erää. Eric puhuu kuitenkin englantia, mikä on helpotus. Rion jälkeen ei nimittäin ole löytynyt englantia puhuvaa henkilöä *huokaus*, sujuvasti ollaan vain nyökytelty portugalinkielisille selotuksille, ja jotenkin ne asiat on järjestyneet.

Brasiliassa ei vain asiat ole nyt kovin hyvin noin yleensä. Uutisissa näytetään jatkuvasti kuvia tulvista ja mutavyöryjen tuhoista pitkin itärannikkoa; Rio, Salvador, Aracaju, Maceió, Recife... Lista on pitkä. Niteroi Rion pohjoispuolella on kärsinyt kovasti, kaivinkoneet työskentelevät alueella, mutta toiveet eloonjääneistä hiipuvat. Monet ihmiset ovat menettäneet kaiken, kodin ja/tai perheenjäseniä. Tuntuu hassulta, että samaan aikaan esimerkiksi matkailijat kuten myös suurin osa paikallisista nauttii vain rantaelämästä jopa samassa kaupungissa. Kummalta tuntui Riossakin, kun viime viikolla tiistaiaamuna kuulimme, että majatalon siivoojatyttö oli pahoitellut, ettei voi tehdä erään pariskunnan pyykkejä, kun mutavyöry oli pyyhkäissyt hänen talonsa takapihalta. Siinä mietti, että mitä ihmettä tyttö edes teki töissä siinä tilanteessa!

Tulvista huolimatta taitoimme lähes 2200 kilometrin bussimatkan Riosta pohjoiseen Maceióon. Uskomme Brasilian bussimatkustamiseen alkaa tosin hiipua; (super)kalliista lipuista huolimatta emme (taaskaan) saaneet ruokaa ja bussi oli lahjakkaasti myöhässä. Vaikea tosin sanoa tässä tilanteessa miksi. Pelkästään matka ulos Rion kaupungista kesti kaksi tuntia. Siinä ehti kyllä ihailla kaupungin kaunista silhuettia iltavalaistuksessa. Kanssamatkustajat olivat mielenkiintoista joukkoa. Takapenkin äijät naukkailivat kiellettyjä kirkkaita ja laulu raikasi siihen tahtiin myös. Siitähän vasta riemu repesi, kun eräältä pysäkiltä kyytiin nousi sitten nuorimies kitaran kanssa; onneksi tyyppi kieltäytyi ehdottomasti osallistumasta juhliin... Täällä (kuten myös Afrikassa) matkustamiseen tunnutaan suhtauduttavan jotenkin rennommin. Tavaraa siis on mukana ihan tolkuttomasti (ihan kuten venäläisillä junissa), ja mukaan pakataan lisäksi milloin isoäiti milloin ihan pieni vauva. Enpä usko kovinkaan monen omista ystävistäni suostuvan matkustamaan niin pienen vauvan kanssa yhtä kyytiä bussissa lähes kahta vuorokautta :). Hyvin se vain näyttäisi sujuvan.

Olemme nyt matkustaneet Brasiliassa lähes neljätuhatta kilometriä ja Foz do Iguassun jälkeen aurinkoiset päivät ovat olleet todella harvassa. Maisemat eivät myöskään ole sanottavasti muuttuneet lännestä itään tai etelästä pohjoiseen mentäessä. Bussimatkalla näki taas maaseudun arkea ja arvata saattaa, ettei se näyttänyt kovin kadehtittavalta (vaikea tosin sanoa ovatko ihmiset sitten kamalan onnettomia). Varsinkaan nyt, kun vesi ja muta täyttävät kaikki paikat. Jotenkin tuntuu, että jopa (Etelä-)Afrikassa on tehty enemmän köyhemmän väestönosan auttamiseksi kuin täällä. Monissa (etelä-)afrikkalaisissa kaupungeissa on rakennettu yhteiskunnan tuella kunnon talot vedellä, sähköllä ja teillä, mutta täällä asutaan hökkeleissä, joista viemärit johtavat jätevedet kadulle. Jopa Maceión kaltaisessa suurkaupungissa on ihastuttavat avoviemärit, jotka(yllätysyllätys!) johtavat suoraan mereen. Kaupungilla on kivannäköiset rannat, mutta niille ei tee mieli uimaan, kun on nähnyt nuo viemärit ja lisäksi lukenut paikallisesta kemiantehtaasta, joka niin ikään laskee jätevedet mereen. Majatalon isännän ja matkaoppaiden mukaan täällä hieman etelämmässä on puhta(amm)at vedet uiskennella. Toivottavasti.

Ai jotain positiivista? No, ihmiset ovat edelleen ystävällisiä. Paikallisbussin kuljettaja kävi kädestä pitäen saattamassa bussinvaihdon yhteydessä oikeaan kulkuneuvoon vuolaan portugalinkielisen ohjeistuksen saattalemana. Ylipäätään ohjeita kyllä kysyttäessä saa, jos vain ymmärtäisi puoliakaan niistä... Ehkä pitäisi tässä hieman panostaa kielen opetteluun. Joka päivä huomaa kuitenkin ymmärtävänsä pikkuisen enemmän. Portugali kuulostaa kauniilta kieleltä. Marketin myyjää huvitti yksi päivä, kun mentiin kauppaan omien muovikassien kanssa. Naureskellen hän kommentoi jotain asiasta, mutta pakkasi tavarat silti niihin. Omat ostoskassit kaupassa - varma turistin merkki täällä muovikassijätteen luvatussa maassa.