Takana hieno viikonloppu vuorilla. Vähän (!) jaloissa ja takapuolessa tuntuu kolmen päivän vaellusreissu, mutta se oli kyllä kaiken sen tuskan ja hien arvoinen. Korjatakseni aiemmin kirjoittamaani, Colca-kanjoni onkin vain maailman toiseksi syvin - se syvin, jotain 160 metriä enemmän, on siinä vieressä... Yövyimme pienissä kylissä vuorilla, ja niistä löytyikin ällistyttävän viihtyisiä majapaikkoja. Matkaseuramme Peter ilmaisi asian osuvasti, että oli kuin olisimme siirtyneet muutaman sata vuotta ajassa taaksepäin, sen verran erilaista elämää kylissä eletään. Aikaiset linnut palkittiin perjantaiaamuna tunnin odotuksen jälkeen upealla näyllä, kun kondorikotka liiteli näkyviin vuoren takaa. Myöhemmin näimme vielä neljä lintua lisää; ne pesivät kanjonilla. Vaellusmatka itsessään ei ollut kovin pitkä, vain muutama kilometri kondorintietä, mutta tunneissä se kesti hieman enemmän ensin alas kanjoniin ja sitten ylös ja taas alas ja ylös. Sunnuntaiaamun viimeinen koetos, kilometri rinnettä ylös, otti kaksi ja puoli tuntia, kun ohjeellinen aika oli neljä - olemme ylpeitä itsestämme... Sen jälkeen jaksoi juuri ja juuri kävellä kylään aamiaiselle. Aasit, joita oli joka kukkulalla, katsoivat meitä vähän virnistellen. Vaelluksella näemme varmasti yhden koko matkan upeimmista tähtitaivasta kanjonin pohjalla; majapaikassa kun ei ollut sähköjä häiritsemässä. Näimme myös erikoisen kengitysnäytöksen, kun paikalliset setät kengittivät muulin työkaluina keittöveitsi, vasara ja sähköjohtopihdit, ja muulin jalka pidettiin ylhäällä köyden avulla. Kävin opastamassa setiä asiassa ja vaikka en olekaan eläissäni kavioeläintä kengittänyt, väitän, että olisin kengittänyt sen muulin itse paremmin, sen verran kuitenkin asiasta tiedän. No, täällä hevosmiestaidot perustuvat lähes poikkeuksetta eläimen köyttämiseen ja/tai piiskaamiseen, ja kaikki varmaan tietävät mitä mieltä olen sellaisesta. Katselimme myös pitkin nenän vartta turisteja, jotka tarvitsivat muulin päästäkseen rinteen kanjonista ylös - vankka mielipiteemme kun on, että jos olet sinne päässyt, pääset sieltä myös omin jaloin ylös...

Seuraavaksi matkaohjelma näyttää rannikon suuntaan. Majapaikan tyttö tosin pelotteli, että siellä ei ole kaunista tähän aikaan vuodesta. Emme olekaan uimaan menossa, muuten vain katsomaan merta. Sen jälkeen suuntaamme kohti Cuzcoa ja Macchu Picchua.

Tervehdys aurinkoisesta Arequipasta! Olemme siis päätyneet jo Perun maisemiin. Bolivian eteläosan retki oli mainio, näimme upean Salar de Uyunin, laguuneja flamingoineen ja laamojen villejä serkkuja "vikunoita" sekä korkeita lumipeitteisiä tulivuoria. Ilma tosin olisi voinut olla hieman lämpimämpi, ainoa lämmin paikka noina kolmena päivänä oli tuliperäinen uima-allas, missä saimme pulikoida. Bolivian ja Chilen raja oli erämaassa keskellä ei mitään, mutta kiirettä siellä näkyi rajaviranomaisilla pitävän. Chilessä vietimme jotain vajaan vuorokauden. Siinä ajassa ehdimme nähdä upean Atacama-aavikon, joka oli vierailun syy. Yöbussilla kiisimme sitten Perun rajalle ja sieltä edelleen Arequipaan, missä on lämmin! Kaupunki on täynnä eurooppalaisvaikutteisia kirkkoja ja luostareita, joista yhdessä ehdimme jo vierailla. Lepäämme vielä päivän ja sitten on tarkoitus suunnata vaeltamaan pariksi päiväksi Colca-kanjonille, joka on lajissaan kuulemma maailman syvin. Saimme matkaseuraksi mukavan samanlaisella pitkällä matkalla olevan brittipariskunnan, niin on hauskempaa joutua sitten yhdessä eksyksiin...