Gringo Trail on vienyt meidät Uyuniin, pikkukaupunkiin keskellä ei mitään paitsi upeaa, mutta karua luontoa. Oleilemme edelleen jossain lähes 3000 metrissä. Selvisimme La Pazin huonomaineiselta bussiasemalta, joka kyllä vaikutti paljon mainettaan siistimmältä. Sydäntä tosin kirpaisi katoa poliisin ilmoitustaululta toukokuun alussa kadonneen, vain 19-vuotiaan hollantilaistytön kuvaa; kauniilla La Pazilla on pimeä puolensa. Seurasimme paikallisten esimerkkiä ja raahasimme kaikki matkatavarat sisälle bussiin; rinkat jalkatilaan,jalat peffan alle ja menoksi 12 tuntia kohti Sucrea. Bussi kiemursi yön verran ylös ja alas vuorilla ja täysikuun loi upean valaituksen, todellinen kuumaisema.

Sucressa meitä odotti kevät. Ilma oli ihanan lämmin, lähes shortsikeli. Viikonlopun vietimme tekemättä oikeastaan mitään, istuimme vain keskusaukiolla nauttimassa lähes eurooppalaisesta tunnelmasta, katsomassa hohtavanvalkoista klassista arkkitehtuuria ja puluja ja jututtamassa kengänkiillottajapoikia, joille ei millään tahtinut mennä jakeluun ettei goretex-kengiä voi kiillottaa, ainakaan niillä aineilla. Ai niin, sunnuntaina vierailimme Tarabuca-kylän markkinoilla, noin 65 kilometriä Sucresta kaakkoon. Markkinoissa itsessään ei ollut mitään nähtävää, paitsi myynnissä olleet lehmät ja aasit, mutta kylä itsessään vaikutti viehättävältä; jos niin voi sanoa bolivialaisesta maalaiskylästä, joka on rakennettu savesta. Löysimme paikasta jopa taidegallerian, jossa oli näytteillä varsin tasokkaita erään professorismiehen maalauksia. Hinnatkaan eivät päätä huimanneet, mutta kun niistä matkamuistoista olisi saattanut jopa tulli kiinnostua, niin ostamatta jäi.

Sucresta oli edelleen upea vuoristomatka Potosiin. Olimmekin jo ihmetelleet missä luuraavat kaikki ne kuuluisat bolivialaiset bussirallikuskit, kun sellainen sattui kohdalle. Bussikuski kaahasi kuin viimeistä päivää vuoristotietä ja saikin aikaan lähes kahteentörmäyksen taksin kanssa. Ilmassa oli suuren kansanjuhlan tuntua, kun taksikuski syöksyi autostaan nyrkkiä puiden ja kaikki bussimatkustajat ryntäsivät ikkunaan ja kaikilla tuntui olevan vankka mielipide tapahtuneesta. Onni onnettomuudesta, se oli vain läheltä piti -tilanne ja matka jatkui kolhuitta. Yli 4000 metrissä sijaitseva Unescon maailmanpperintökohde Potosi ei sykäyttänyt ja aiotusta kolmesta päivästä vietimme kaupungissa vain 18 tuntia. En oikein vieläkään käsitä miten siinä niin kävi... Paitsi että emme viihtyneet yhtään sinisen savusumun täyttämässä kaupungissä, emme mainanneet päästä sieltä edes pois; lähes kaikki Uyunin bussit olivat myöhässä tai niiden lähdöstä ei ollut tietoa. Myyjätyttö ei ensin aikonut palauttaa lippuirahoja, mutta sepporätymäinen äänenkorotus ("jos se ei mene jakeluun hyvällä, niin sitten korotetaan ääntä...") auttoi asiaa paljon ja saimme rahat takaisin, uudet liput toisen yhtiön bussiin, joka kulki ja lopulta vain tuntia alkuperäistä lähtöaikaa myöhemmin. Matka Uyuniin oli edelleen kaunista vuoristomaisemaa mukaileva, mutta tie oli jotain kamalaa, vei 10-0 voiton siitä mitä tulimme Guyaramerinistä La Paziin. Onneksi matka ei kestänyt kuin vaivaiset seitsämän tuntia, ja näimme mielettömästi alpakoita (tai laamojako olivat).

Lähdemme kolmen päivän reissuun suolajärville, laguuneille, tulivuorten ja geysirien seudulle ja toivottavasti päädymme Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Terveisiä vain sinne kesäiseen Suomeen, Uyunissa on nimittäiin kylmä, pakkasta jopa ja tietojen mukaan yhä kylmämmäksi menee mitä etelämpään mennään. Torilta tarttuikin tänään mukaan ihanat alpakkakuvioiset lapaset ja säärystimet, tarpeellisia matkamuistoja...