Mihinhän lähtisi? Pitkästä aikaa on tunne, ettei oikein tiedä mihin tie vie. Ja olemme sentään Kaliforniassa! Sierra Nevadan vuorilta laskeuduimme Tyynenmeren rannikolle. Löysimme upean National Seashore -rannikkopuiston aivan San Franciscon porteilta. Näimme siellä harmaavalaita, joiden ei kai kuuluisi olla näillä main tähän aikaan vuodesta. Ne ohittavan Kalifornian rannikon kaksi kertaa vuodessa matkalla kesälaitumille Alaskaan ja palatessaan sieltä - ja palatessaan ne yleensä kiertävät rannikon kaukaa. Hiekkasärkillä paistatteli päivää myös hauskoja hylkeitä. Maan ja meren kohtaaminen oli myrskyisää, ja sumuista. San Francisco itse oli hieman pettymys. Sään puolesta kuulemma kesän - tai syksyn - upein viikonloppu, mutta kaupunki itsessään ei tarjonnut oikein mitään. Olimme erityisen ei-amerikkalaisia ja jätimme auton parkkiin hotellin pihaan ja huruuttelimme bussilla keskustaan. Hauskinta, ja erityisen san franciscolaista, oli katsella, turvallisesti bussin ikkunasta, pelkään nahkaan pukeutuneita vieraita Folson-kadun nahkafestareilla - ehdottamasti ei lapsille..

Los Angeles odottaa parin viikon päästä - jo! Kalifornia ei ole yllättäin oikein sytyttänyt, ei kai mistään erityisestä syystä. Tuntuu vain, että ihmiset ovat hieman epäystävällisempiä täällä, asiat ovat hieman kalliimpia, kaikkialla on hieman liian paljon ihmisiä. Yhdysvallat ei ollut minun matkalistallani ykkösenä, mutta olemme viihtyneet täällä, Kaliforniaa lukuunottamatta, ja aika on liitänyt siivillä. Ymmärrän nyt hyvin, miksi ihmiset sairastuvat "Ameriikan tautiin", kuten äitini sitä nimittää. Taivas tosiaan on hieman sinisempi ja korkeammalla täällä, ihmisillä on aikaa kysyä "mitä kuuluu" ja hevosia saa älyttömän halvalla. Mitä muuta voi oikeastaan toivoa... Muuta kuin matkasuunnitelmaa huomiselle. Ehkäpä katsomaan Berkeleyn kuuluisaa yliopistoa..?

Matkatunnelmaan pääsemiseksi suosittelemme Pet Shop Boysin hittiä "Go West" - life is peaceful there.

Takaisin Nevadassa pienen Kalifornia-turneen jälkeen. Meidän ei pitänyt tulla Virginia Cityyn, jolla on hieman suureellinen nimi kaupungin kokoon nähden, mutta tänne se matka Tahoe-järveltä vei. Tämä pieni paikka eli suuruutensa 1800-luvun lopulla, nyt menneestä on jäljellä muutamia rakennuksia ja matkailijoille suunnattuja elämysnäytäntöjä. Kävimme kokeilemassa miltä tuntuu istua neljän hevosen vetämissä vankkureissa, kun nelivedot kiitävät täyttä laukkaa; hauskaa oli, vaikka hieman epäilytti kestävätkö ikivanhannäköiset vaunut. Täältä suuntaamme takaisin Tahoe-järvelle, kun emme ehtineet vielä testata miten kylmää vettä siinä järvessä oikein onkaan.

Kaliforniassa vietimme kansallispuistoviikon. Aloitimme sen Death Valleysta, jälleen kerran nimensä mukainen paikka. Lämmintä oli yölläkin reilusti yli +20 astetta ja päivisin ei hiekalla kärsinyt kävellä. Ihmeellistä miten mikään elävä voi ylipäätään selvitä niin kuumassa paikassa. Laaksosta löytyy myös Yhdysvaltojen alavin paikka, 86 metriä merenpinnan alapuolella. Death Valleyn jälkeen, kun ensin oli selvinnyt sieltä pois ilman, että auto keitti ja jätti tielle, oli helpottavaa päästä Sierra Nevadan viileyteen. Oikeastaan oli suorastaan shokki, miten kylmiä yöt, pakkasen puolella tai vain muutama aste plussaa, vuorilla olivat (yllätys kenellekään...). Vierailimme Kalifornian premium-puistoissa nimeltä Sequoia, Kings Canyon ja Yosemite. Kaikille niille yhteistä ovat valtavat sequoia-puut, mutta jokaisella puistolla on tietenkin myös muuta tarjottavaa. Maisemallisesti kaunein oli ehkä Yosemite, mutta siellä oli edelleen syyskuun lopulla ihmisiä ahdistukseen asti. Rauhassa sai olla vain vaelluspolulla, jos valitsi sen huolellisesti kaukaisimmasta nurkasta. Vuorilta löytyikin aivan upeita alppijärviä ja korkeimmilla kohdilla näkyi lunta ja jäätä. Vielä tänään, ei ehkä kymmenen vuoden päästä. Sierra Nevada jäätiköineen on vedenlähde lähes koko Kalifornialle, ja jos jäätiköt sulavat pois, on koko osavaltio todellisten haasteiden edessä. Kings Canyonilla pääsimme todistamaan metsäpaloa, jonka savut himmensivät koko kanjonin, kokoluokassa Grand-kanjonia syvempi, ajoittain näkyvistä. Myöhemmin kuulimme paikalliselta vitsin Kalifornian vuodenajoista, jotka ovat maanjäristys, metsäpalo, tulva ja maanvyöry. Naurattaa, niinpä.

Sierra Nevadan kokemukset voi tiivistää amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin (1838-1914) sanoin: "Thousands of tired, nerveshaken, overcivilized people are beginning to find out that going to the mountains is going home; that wilderness is necessity; and that mountain parks and reservations are useful not only as fountains of timber and irrigating rivers, but as fountains of life." Niin totta tänäänkin.

Las Vegas - ja todellinen maailma katoaa. Ymmärrän nyt hyvin, miksi kaupungista puhutaan kangastuksena aavikolla. Elääkö joku täällä normaalia elämää, en tiedä. Kaupunki on 24/7 pyörivä huvittelusirkus, joka syttyy elämään auringon laskiessa. Las Vegasissa voit tuhlata omaisuuden yhdessä illassa kasinoilla ja kalliisiin yökerho- ja teatterilippuihin - tai kalastaa diilereiltä ilmaisliput, jos tiedät mistä etsiä ja täytät mitä ihmeellisimmät vaatimukset. Meiltä jäi liput saamatta, kun emme pystyneet todistamaan, että olemme pari ja asumme yhdessä. Mietipä omalle kohdallesi, onnistuuko edes Suomessa... Ihan tämän takia ei sentään viitsinyt kävellä hääkappeliin. Vastaavasti voit tienata pienen omaisuuden varsin hintavilla tipeillä. Vegasissa on koko maailma - yhtenä iltana nautimme pianisteista pariisilaiskahvilassa, seuraavana olimme iltakävelyllä New Yorkissa. Jos antiikin aika on enemmän makuusi, voit sukeltaa Ceasarin palatsiin tai ehkä jopa kadota egyptiläiseen temppeliin Luxorissa. Tai romantisoida Venetsian kanavissa gondolin kyydissä. Merirosvot ja seireenit seikkailevat Aarresaarella ja kaduilla vastaan kävelevät niin Elvis (Se elää sittenkin!) kuin Eddie, the painajainen Elm Streetillä, kuin Saksikäsi Edwardkin. Vegasissa olemme muuttuneet yöeläimiksi, ihan jo lämpötilankin takia, joka huitelee lähellä sataa fahrenheitiä.

Ja sitten kolikon kääntöpuoli. On parempi olla ajattelematta kaikkea sitä valo- ja melusaastetta mitä kaupunki tuottaa, puhumattakaan kertakäyttöjätteen määrästä tai uima-altaiden kuluttamasta vedestä aavikkoilmastossa. Tähtiä ei kaupungin taivaalla näy. Hotelli tarjoaa aamiaisen kertakäyttöasioista. Illan tullen saapuvat myös tyttökauppiaat kaduille; Nevadassa prostituutio on sallittua, vaikkakin sen suurissa kaupungeissa kuten Las Vegasissa ja Renossa, ainakin nimellisesti, kiellettyä. Vegasin kasinoilla elää myös lauma eksoottisia eläimiä, flamingoja, leijonia Bengalin valkosia tiikereitä, haita. Leijojnhäkkiin liimatun kyltin perusteella kyselyitä eläinten oloista on tullut, varmasti niistä pidetään huolta, mutta mielestäni ne eivät silti kuulu tähän keinomaailmaan.

Rahakkaan Vegasin luulisi olevan tulvillaan pukuherroja ja kauniita daameja. Olemme olleet yllättyneitä kuinka huonosti pukeutuneita ihmiset täällä ovat. Parhaimmissa reppureissaajan kuteissa, yhtä kuin farkut ja kulahtanut paita, olemme olleet sieltä siisteimmästä päästä. Niin, kuuma on, mutta itse en lähtisi edes Helsingin yöhön kukkashortsit ja hihaton paita päällä, lipokkaat jalassa. Täällä se näyttää olevan pukukoodi. Ja päätellen siitä, että yökerholippuja on tarjottu, olemme täyttäneet laatukriteerit asustuksen suhteen, uskomatonta kyllä. Että se siitä Las Vegasin diivamaineesta, joka kaupungilla ainakin minun mielessäni oli.

Ai niin, saimme uusia kuviakin ladattua. Canyon Country kattaa Utahin ja Arizonan, lähinnä kansallispuistoja sieltä. West Coastiin lisäämme kuvat Las Vegasista ja myöhemmin matkalta Kaliforniasta.

Matka Zionista Grand Canyonille oli mieleenpainuva. Ei niinkään aavikkomaisemien takia vaan niiden kolmen päivän, jotka työskentelimme vapaaehtoisina kodittomien eläimien kanssa. Utahissa pitää majaa Yhdysvaltojen suurin kodittomien eläinten talo, Best Friends Animal Society. Kävimme tutustumassa paikkaan ja jäimme avuksi. Tehtävä oli "haastava": pidimme seuraa noin kolmellekymmenelle kissanuhaa sairastavalle kissalle. Kuulostaa tyhmältä? Leikittämisellä on tärkeä tehtävänsä, sillä se auttaa eläintä sosiaalistumaan ja sitä kautta ehkä saamaan rakastavan kodin. Ja miten onnellisia nuo kissat olivatkaan seurasta! Utahin eläintalo on aivan valtava, siellä asustaa lähes 1700 eläintä, kissoja, koiria, kaneja, papukaijoja, hevosia, aaseja sekä valikoima loukkaantuneita villieläimiä, kaikilla oma tarinansa kerrottavana. Best Friends on siitä erikoinen, että se tarjoaa eläimelle elinikäisen kodin - joissakin tapauksissa sitoumuksen siis vuosikymmeniksi.

Eläintäyteisten päivien jälkeen, tai ehkä se johtui niistä lukuisista jo nähdyistä kanjoneista, Arizonan ylpeys, Grand Canyon, ei saanut väristyksiä aikaan. Vierailimme kanjonin hiljaisemmalla pohjoisreunalla ja saimmekin ihailla maisemia kahdeksan aikaan aamulla ihan kahdestaan. Emme lähteneet yrittämään monelle niin kohtalokkaaksi muodostunutta vaellusta kanjonin pohjalle ja Colorado-joelle vaan tyydyimme ihailemaan maisemaa lodgen aurinkoterassilta kahvimuki kädessä.

Arizona vaihtui Nevadaksi ja kello Tyynenmeren aikaan. Takana 5000 mailia ja edessä muutama päivä aavikolle rakennetussa keinomaailmassa. Las Vegas ja ilmastoitu hotellihuone, here we come!

Lopultakin kuvia saatu katseltavaksi. Pari huomautusta niistä.
East Coast kattaa matkan New Yorkista Suurille järville ja Chicagoon.
Wild West jatkaa Chicagosta Wyomingiin.
Yellowstonen ja Grand Tetonin kansallispuistoista on oma kansionsa.
Lyhenteistä, kaksi viimeistä kirjainta osoittavat osavaltion. YNP=Yellowstone National Park ja
GTNP=Grand Teton National Park. NRA=National Recreation Area.
Jotain muuta vielä; kysykää, jos ei ymmärrä.
Linkit siis vasemmalla.

Matkanteko Utahissa ei alkanut lupaavasti. Mutta tulihan jälleen kerran todistettua, että joskus kurssista poikkeaminen voi olla hyvästä. Sillä tässä osavaltiossa emme ole muuta tehneetkään kuin muuttaneet suunnitelmia jatkuvasti.

Flaming Gorgesta, joka ei muuten sekään kuulunut alkuperäiseen reittisuunnitelmaan, oli tarkoitus oikaista Wasatch-Cachen puistoalueen läpi Salt Lake Cityyn ja viettää viikonloppu vaeltelemalla tuolla valtavalla erämaa-alueella. Ei oikaistu. Tie oli aivan mahdoton, joten jouduimme palaamaan valtatie I-80:lle. Olemme yrittäneet välttää noita suurväyliä, mutta I-80 tarjosi tuolla pätkällä jopa kivat maisemat. Seuraava yritä ja yritä jotain muuta tapahtui Salt Lake Cityssä. Suunnitelma B oli viettää viikonloppu Antilope Island -puistossa suurella suolajärvellä. Laiskottelimme siellä lopulta päivän. Lupa leiriytymiseen olisi pitänyt hakea sisäänpääsyportilta seitsämän mailin päästä ja ajaa sitten taas takaisin saarelle eli yhteensä yli 30 kilometrin lenkki. Emme tykänneet paikasta niin paljoa, varsinkaan kun iltapäivän kruunasi ukkosmyrsky.

Itse suuri suolajärvi oli, sanokaanko, mielenkiintoinen kokemus. Vesi on niin suolaista, että siinä kelluu kuin korkki. Turha yrittää sulkeltaa pohjaan. Muutenkaan ei kyllä tehnyt mieli sukeltaa, kun vesi oli järvessä olevan siniviherlevän vihreäksi värjäämää ja siinä uiskenteli pikkuruisia katkarapuja, järven ainoat asukkaat muuten. Haju rannalla oli, noh, merellinen. Maksoimme mielellään dollarin kunnon suihkusta uiskentelun jälkeen.

Suunnitelma C oli sitten olla viikonloppu Salt Lake Cityssä. Nooh, ajoimme I-15:sta suoraan sen läpi. Kaupungissa on vain vajaat 200 000 asukasta, mutta liikennejärjestelyt sellaiset, että mieluiten valitsee suorimman tien kaupungista ulos. Kauniit puitteethan paikalla oli jylhien vuorien juurella, mutta mitä muuta...Se jäi tarkastamatta. Reitti oli muuttunut sen verran, että huomasimme matkaavamme varsin läheltä Capitol Reefin kansallispuistoa, yhtä Utahin viidestä kansallispuistosta. Niin, sen ei pitänyt kuulua suunnitelmiin... Vietimme siellä kuitenkin upeat pari päivää. Capitol Reef on pieni niin sanotusti läpiajopuisto, sillä valtatie 24 kulkee sen läpi Coloradoa kohti eivätkä ihmiset yleensä viivy siellä kovin kauaa. Kannattaisi, sillä paikka on kaunis ja tarjoaa vaellusreittien ja geologisten ihmeiden lisäksi kulttuurihistoriaa. Fremont-joen rannalla ovat asuneet niin Fremont-ihmiset 1000-luvun alussa kuin 1800-luvun lopun mormoonitkin. Pioneerien jäljiltä puistossa on ihanat puutarhat, joista saa käydä hakemassa välipalahedelmät ilmaiseksi ja nimellisellä maksulla mukaan niin paljon kuin jaksaa poimia.

Capitol Reefin jälkeen suuntasimme Bryce Canyon -kansallispuistoon. Se kuului alkuperäiseen Utah-suunnitelmaan, mutta oli meille pettymys. Ei kai mistään erityisestä syystä, mutta jotenkin sen hoodoo-ihmeet, kuten Brycen erikoisia eroosian rakentamia ja kuluttamia muodostelmia kutsutaan, eivät saaneet innostumaan. Yhtenä syynä haluun paeta Brycesta oli varmaan liikansoitus. Vai miltä tuntuisi katsoa tähtiä yhdessä kuudenkymmenen muun kanssa, kun teleskooppiaikaa on kolme sekunttia per henkilö. Bryce tuntui myös jotenkin liian kaupalliselta. Kansallispuiston porteille vuonna 2007 perustettu Bryce City ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin lodgeja ja rihkamakauppoja.

Mutta sitten tuli Zion. Nimensä mukainen paikka. Vaikkakaan amerikkalaisten Labor Day -viikonloppu ei välttämättä ollut se paras viikonloppu olla Zion Canyon -kansallispuistossa. Hukkasimme kuitenkin tungoksen vaelluspoluille ja viihdyimme niin, että jäimme viikoksi. Lähes sadan fahrenheitin (yli +30 c) helteestä huolimatta. Otimme rangerin neuvosta vaarin ja olimme kuin liskot: liikenteessä aamulla ja illalla, päivät loikoilimme auton ja Zion lodgen varjoissa. Tuntuu uskomattomalta, että Zionin yli 2000 metriin kohoavat vuoret ovat hiekkaa, puristuneet Saharan kaltaisen aavikon hiekasta hiekkakiveksi. Zionilla oli tarjota yllätyksiä. Yksi suurimpia niistä oli törmätä lomaansa viettävään Afrikan oppaaseemme Matiin. Siis aivan käsittämätön juttu! Kumpikaan osapuoli ei ollut uskoa silmiään, mikä todennäköisyys! Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia ja lähetimme Matin mukana terveiset Afrikkaan kuljettaja-Nickille ja kokki-Mauille. Lopulta juhlaviikonloppu oli mennyt ja tiistaiaamu valkeni harmaana ja viileänä, oli hyvä päivä sanoa heippa Zionille ja suunnata auton nokka kohti Arizonaa.