Huomenna matkaamme kohti Pohjois-Amerikkaa ja New Yorkia. Sieltä alkaakin meidän kolmen kuukauden automatkailu päättyen, toivottavasti, Los Angelesiin. Kuluneen seitsemän kuukauden aikana olemme istuneet rekassa ja bussissa yhteensä yli 700 tuntia eli reilun kuukauden. Öitä mukavassa istuma-asennossa on vierähtänyt 19 kappaletta, cama-busseihin emme vielä ole sortuneet. Oma auto on siis tervetullutta vaihtelua.

Nykyisestä majapaikasta, Limasta, ei helpolla löydy hyvää sanottavaa. Ymmärrämme miksi turistit majoittuvat Mirafloresin kaupunginosaan keskustan sijaan. Kuten koko mantereella, myös täällä joka toinen taksi täytyisi vetää liikenteestä. Mielettömät ruuhkat tyhjien taksien ja pörrääjien vuoksi. Joukkoliikenne täällä kyllä toimii. Jos ei kahteen minuuttiin mene bussia ohi, niin tietää olevansa väärällä kadulla. Keskimäärin 20 sekunnin välein on pari bussin sisäänheittäjää repimässä hihasta.

Eilen kulutimme aikaa käymässä elokuvissa. Tänään surffailimme paikallisbusseilla tunnin ajomatkan päässä oleville Pachacamac-raunioille, joita inkat ja niiden edeltäjät ovat asuttaneet. Perulaisten juhlapäivän johdosta paikkaan oli yllättäen vapaapääsy. Paikkana ei erottunut aiemmin vierailemistamme raunioista. Näittenkin raunioiden läpi oli vetäisty tie ja asutus peitti osan alueesta. Ja kaiken kukkuraksi itse alueella sai ajaa autolla, siis keskellä kaupungin merkittävintä arkeologista nähtävyyttä. Tuntuu, että on tosiaan aika vaihtaa mannerta.

Takaisin Perussa, takana kahden päivän ja kahden yön bussimatka Cuencasta, Ecuadorista. Teimme tosin puolen päivän pakolliset pysähdykset sekä Lojassa että Chiclayossa. Matka olikin jännittävä, kun Cuencan bussiasemalta emme saaneet jatkolippuja Lojasta eteenpäin, yhtiöt kun kirjoittavat liput manuaalisesti ja tietävät vain omalta asemalta lähtevien bussien paikkatilanteen. Lojassa saimme sitten selville ettei paikkoja eteenpäin enää ole. Onneksi aseman infon ihana nelikymppinen rouva puhui paitsi englantia, niin tiesi myös kertoa toisen bussilinjan Piuraan ja pääsimme matkaan. Perussa sentään jotkin asiat toimivat ja saimme ostettua Liman bussiin liput etukäteen netistä; saimme ne kaksi toiseksi viimeistä paikkaa... Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ecuador yllätti. Löysimme sieltä yhden koko mantereen kauneimmista kaupungeista, Cuencan, joka todellakin ansaitsee UNESCOn maailmaperintötittelinsä. Kaupunki oli niitä harvoja paikkoja, jossa olisi voinut viihtyä pitempäänkin kuin kaksi yötä. Ympäristössä on muutamia tärkeitä arkeologisia kohteita, mm. Ecuadorin tärkeimmät inka-rauniot, mutta ne jäivät meiltä kaikki näkemättä ajan puutteen (!) vuoksi. Lojassa teimme parin tunnin kaupunkikierroksen, mikä riitti mainiosti kyseiseen paikkaan. Kaupungissa on kyllä upea sisääntulosilta, mutta siinä oikeastaan kaikki. Banosista teimme päiväretken pääkaupunkiin Quitoon. Niin, Suomessa ei välttämättä tulisi mieleen käydä kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä päiväseltään, kun takaisinkin on tietenkin se sama kolme ja puoli tuntia... Mutta maisemat matkalla olivat reissun arvoiset, pääkaupunkiin vievän tien varteen jää mm. upeita tulivuoria. Kiersimme Quitossa vanhan kaupungin ja söimme hyvin, siinä olikin tarpeeksi ohjelmaa yhdelle päivälle.

Perun rannikko oli juuri niin masentava kuin muistimmekin. Itse asiassa, Piura ympäristöineen on yhdenlainen helvetti maan päällä. Kuvittele hiekkaerämaa, jonka keskelle on pykätty kaupunki. Kaupunki on täynnä miten sattuu ajavia ja torvea soittavia autoja, laumoittain laihoja kulkukoiria ja ihmisiä, jotka myyvät ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Pienen keskustan ympäristössä levittäytyvät slummit, joissa talot koostuvat neljän tikun varaan kyhätyistä kaislaseinistä, ei sähköä, ei viemäröintiä, vesi haetaan aaseilla (huolto)asemilta. Tienvarret silmänkantamattomiin ovat täynnä roskia ja kuolleita eläimiä. Ja koko karmeuden yllä lentelevät mustat haaskalinnut. Hajuaisti nautiskelee roskien polttamisesta nousevan savun ja kaatopaikkalemun yhdistelmästä. Saimme Piura-Chiclayo bussiin näköalapaikat yläkerran eturivistä, parhaat paikat koko mantereella. Maisemat olivat niin "upeat", että oli parempi laittaa silmät kiinni ja katsoa omia elokuvia... Kun heräsin, olimmekin jo Chiclayossa, yhdessä Perun kivoimmista paikoista. Siellä Pekka ehti käydä parturissa, perinteisesti juuri täällä, ennen loppumatkaa Limaan.

Limassa siis pidämme majaa nyt. Täällä pitäsi keksiä tekemistä seuraaviksi neljäksi päiväksi. Keskiviikko ja torstai juhlitaan Perun kansallispäivää, joten näkemistä riittänee.

Uusi maa, uusi valuutta; päädyimme kuitenkin siis Ecuadoriin. Bañosin pikkukaupunki on turistisoitunut, mutta se takaa ainakin valinnanvaraa majoitukseen ja jokseensakin tasokkaat ruokapaikat. Luonto on se "juttu" täällä; vaellusreittejä lukuisille vesiputouksille vihreässä vuoristomaisemassa riittää ja matkatoimistot tarjoavat kaikenlaista elämystekemistä, jos omatoimivaeltaminen tuntuu tylsältä. Luonto voi toisaalta olla myös uhka kuten Ecuadorissa hyvin tiedetään: pienen matkan päässä häämöttää Tungurahua-tulivuori, yksi aktiivisimpia maassa. Olimme onnekkaita päivävaelluksellamme ja näimme väläyksen vuoresta paksun pilviverhon väistyessä hetkeksi.

Ecuador näyttää vihreämmältä kuin Peru. Vastapainoksi taisimme jättää auringon Peruun, sillä täällä sataa lähes joka päivä. Sanoisimme myös, että Ecuador dollareineen on kalliimpi kuin eteläinen naapurimaa, eikä pieni hinnankorotus joka asiassa tuo enempää laatua. Bussimatka Bañosiin jyrättiin reissun huonoimmalla bussilla, jonka penkkejä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa miellyttäviksi istua. Lisämausteena matkalla oli ilmeisesti jonkinasteen ruokamyrkytys Lojan aseman sinänsä normaalilta vaikuttaneesta ateriasta, joten kivaa oli... Odotan siis suurella innolla paluumatkaa. Perun ja Ecuadorin rajalla koimme myös kahden luukun byrokratian, kun Perun puolella ensin haettiin poliisin leima maahantulokorttiin, syystä tosin ei mitään hajua, ja vasta sitten mentiin varsinaisen rajavirkailijan luokse. Lohduttavaa oli tietenkin se, että perulaiset tekivat asiat kolmeen kertaan, eli ensin rajavirkailijan juttusille paperia täyttämään, sitten poliisisetältä leima kyseiseen paperiin ja jälleen takaisin rajavirkailijalle lapun kanssa. Kun vielä laukut olisi tutkittu, niin olisi vetänyt vertoja Chilelle. Ecuadorin puolella selvittin normaaleilla muodollisuuksilla, vaikkakin rajavirkailijalle oli huima yllätys kun gringot eivät olleetkaan alemaneja.

Ennen päätöstä matkustaa Ecuadoriin vietimme muutaman päivän rannikkolla Chiclayossa, joka olikin varsin miellyttävä kaupunki. Ympäristössä on muutama tärkeä arkeologinen kohde, mutta turisteja näkyi silti vähän. Ehkä siksi tuntui, että olimme itse nähtävyyksiä kaupungilla liikkuessamme, sen verran paljon gringoja ihmeteltiin ja kotimaata kyseltiin. Etsinnöistä huolimatta emme löytäneet kaupungin kuuluisalle noitatohtorimarketille; alue on nimittäin tunnettu, hmmm, sanotaanko rohtoihin ja noitotohtoriuteen perustuvista parannuskeinoista. Sen sijaan herkullisille suklaakakkukahveille eksyimme pariin kertaan, mikä ei kyllä tehnyt hyvää hienosti alkaneelle laihduskuurille; olemme molemmat laihtuneet reissun aikana enemmän tai vähemmän kymmenen kiloa. Chiclayossa hemmottelin itseäni myös kampaajalla, ensimmäistä kertaa lähes seitsemään kuukauteen. Palvelu oli ystävällistä, joskaan ei kovin ammattitaitoisenoloista, mutta riittävää kahden euron hinnalla minun matkahiuksiin, jotka pysyvät taas ojennuksessa ehkä ensi viikkoon.

Elämä Perussa on vuoristorataa, monella tapaa. Cuscon jälkeen matkasimme Liman kautta ensin Trujilloon, sieltä Cajamarcaan ja edelleen Celendinin kautta Chachapoyakseen, jossa nyt pidämme majaa. Pohjois-Perun vuoristo on kaunista seutua, varsin vihreää, joskaan täällä ei kannata kärsiä korkeanpaikankammosta, jos aikoo bussilla perille. Yksi koko reissun tähänasti hienoin bussimatka maisemien puolesta oli noin kymmenen tunnin köryytys Celendinistä Chachaan, ylös ja alas vuorilla. Sen sijaan rannikon Panamericana ei saa meiltä kiitosta; kuulokkeista tulvinut Chris Rean "Road to hell" tuntui monella tapaa todelliselta tuolla matkalla, enkä tarkoita aavikkomaisemaa. Nyt tiedämme millaisissa oloissa tuotetaan Perun ei-vapaan kanan munat ja mistä tulee Glorian kahvimaito...

Viimeisen viikon olemme kolunneet inkoja edeltäneiden kulttuurien jälkeensä jättämiä (kulttuuri)kohteita. Trujillossa vierailimme Chimu-kulttuurin Chan Chan -raunioilla, jotka voisivat varmasti olla Machu Picchun veroiset, jos ne vain olisi restauroitu. Nyt suurin osa kaupungista on edelleen hautautunut aavikon hiekkaan ja Huanchacon rantakohteeseen vievä tie kulkee hienosti raunioiden läpi. Trujillo on muutenkin upea esimerkki surkeasta kaupunkisuunnittelusta: keskustassa on noin reilun kilometrin säteellä kielletty yksityisautoilu, vain taksit ovat sallittuja. No, mitä on tapahtunut, lopputuloksena viihtyisä autoton kaupunkikeskusta? Kaukana siitä! Keskustassa on enemmän takseja kuin normipaikassa yleensä autoja. Villi veikkauksemme on, että paikalliset ovat vain liimanneet autoonsa taksin tarran saadakseen ajaa keskustassakin. Ja ilmanlaatu on sen mukainen.

Cajamarca oli Trujilloa hieman viihtyisämpi paikka. Suurin osa suunnitellusta vain jäi tekemättä, sillä olimme molemmat sairaana. Kun pääsimme jälleen tolpillemme, kävimme polskimassa inkojen kylpylässä. Juhannussauna tuli vähän myöhässä ja muistutti enemmän venäläistä banjaa kuin suomalaista saunaa, mutta hien sai hyvinkin pintaan. Cajamarcassa vietimme myös yhden reissun ihmeellisimmistä illoista, kun paikallinen Julio sattui lounasaikaan käväisemään ystävänsä baarissa, jossa olimme syömässä, ja lopputuloksena saimme kutsun iltaa istumaan samaiseen baariin. Hetken empimisen jälkeen suostuimme ja niin sitten istuimme iltaa Julion kanssa, joka ei puhunut englantia emmekä me edelleenkään niin hyvää espanjaa...

Chachapoyaksen ympäristö on täynnä nimikkokulttuurin jälkiä. Tunnetuin on varmasti Kuelap, Machu Picchuun usein verrattu rauniokaupunki, jonne teimme kahden päivän omatoimivaelluksen, tosin inka-polkuja pitkin. Perulaiseen tyyliin opasteita ei ole, joten teimme kolme harhalenkkiä jo ensimmäisenä aamupäivänä. Turisti-infon ohjeajat ei oikein pitäneet paikkaansa, neljän tunnin kävelypätkä kesti viisi tuntia ja viiden tunnin etappi alle kaksi tuntia. Viimeisen päivän kilometrin korkeussuuntainen nousu tuntui jaloissa, mutta takaisin oli tultava alas, sillä taaskaan infon tieto ei pitänyt paikkaansa, eli autoja Chachapoyakseen ei ylhäältä saanutkaan. Hortoilimme vaihtoehtoreittiä summamutikassa takaisin lähikylään, josta sattumalta pääsimme ohiajavan minibussin takapenkille.

Perjantana kävimme katsomassa Karajian sarkofagit, pienehköt ukkelit kallionkielekkeellä, ja pikkureissusta kehkeytyikin varsinainen elämyspäivä. Jäimme nimittäin jumiin Cruzpatan-kylään, kun collectivot eivät sattuneetkaan kulkemaan takaisin. Asiaa kysyttäessä paikalliset vain osoittivat tietä että siellä se Luyan kylä on. Niin-in, muutaman tunnin vaelluksen päässä, mutta ei auttanut; gringot kävivät matkaan. Lähes kahden tunnin kuluttua tuli ensimmäinen auto, ei collectivo vaan paikallinen nuorimies, joka ystävällisesti tarjosi kyytiä - toyotan avolavalla jauhosäkkien päällä. Ja taas mentiin! Luyaan päästiin ja sieltä löytyi taas onnellisesti collectivo Chachaan.

Varsinkin maaseudulla ihmiset ovat ystävällisiä ja aina vähintään tervehtimässä. Mutta se mikä Perussa on alkanut käydä hermoilla on hotellit, tai millä nimellä ne milloinkin kulkevat. Suurimmassa osassa niissäkään ei usein ole muuta vikaa kuin hinta, joka ei ole missään suhteessa laatuun. Usein kuulee sanottavan, että Lima, Cusco ja Arequipa ovat kalliita paikkoja, mutta me olemme löytäneet niistä edullisen mutta laadukkaan majoituksen, tarkoittaen mm. siistiä huonetta omalla kylppärillä, lämmintä vettä suihkussa, aamiaista ja nettiä. Sen sijaan viimeksi vierailluissa kaupungeissa hinta-laatu-suhde majoituksessa ei kovinkaan monessa paikassa ole ollut kohdallaan; huumori loppui täällä Chachassa ja kävelimme ulos hostalesta, kun ensin ei tullut luvattua lämmintä vettä ja sitten loppui veden tulo kokonaan kylppäriin. Puolen vuorokauden bussimatkan jälkeen tuollaiset asiat kun ei jaksa naurattaa, jos ne ovat olleet yksi painava syy valita kyseinen paikka. No, enää kolmisen viikkoa tätä mannerta jäljellä ja neljän tähden Hilton kutsuu New Yorkissa...

Tänään jatkamme matkaa kohti Chiclayota yöbussilla. Kymmenen tunnin matkan jälkeen saavumme rannikolle, josta eteenpäin ei vielä ole suunnitelmia, ehkäpä Ecuadoriin.

Tehtävä Etelä-Amerikassa on suoritettu, Machu Picchu on valloitettu. Vaellus oli aivan upea, kiipesimme 4600 metriin lähelle Salkantayn jäätiköitä, joilla näimme muuten myös lumivyöryn vain hetki sen jälkeen kun olimme poistuneet Abra Salkantaylta. Viimeiset päivät vaelsimme ylängön sademetsissä, missä oli hieman lämpöisempää ensimmäisten öiden pakkasten jälkeen. Yksi hienoimpia hetkiä oli nähdä Machu Picchu inkojen rauniokylästä Llactapatasta, häämättömässä rinteillä enää päivämatkan päässä. Vaellusryhmä tosin olisi voinut olla parempi, seurana kun oli lähinnä teinityttöjä, jotka tuntuivat hyytyvän yksitellen; ensimmäisen ensimmäisenä päivänä ensimmäiseen rinteeseen, hohhjoijaa. Toisena aamuna opas joutui tilaamaan tyttöparalle muulin, kun varusteauto ei enää kulkenut mukana. Mutta niin vain lopulta kaikki pääsivät perille, osa bussilla, osa junalla, sitkeimmät alkuperäisen suunnitelman mukaan vaeltaen.

Juhannusaattona kiipesimme neljän aikaan aamuyöstä viimeiset neljäsataa metriä kohti Machu Picchua ja saavuimmekin portille ensimmäisten joukossa ja pääsimme kiipeämään myös Wayna Picchulle ja katselemaan inkakaupunkia lintuperspektiivistä. Lopulta Machu Picchu ei ollut niin suuren suuri kuin olimme kuvitelleet, mutta aivan poikki päivän päätteeksi olimme, ohjelmaan kun sisältyi muun muassa noin muutamat sadat portaat. Ihmeellisiä sitkassissejä niiden inkojen on täytynyt olla...

Tänään kävimme katsomassa Cuscon alueen nähtävyyksiä, tarkoittaen neljät inkarauniot. Kulkuvälineenä oli tällä kertaa hevonen. Ratsastus ei ollut aivan niin hieno kokemus kuin olisi voinut olla, eivätkä rauniotkaan Machu Picchun jälkeen niin ylettömän vaikuttuvat, mutta olisi sunnuntain voinut huonomminkin viettää. Olimme tilanneet ratsastuksen perunpasoilla, ja vaikka ulkonäkö ei vastannut odotusta, niin jotain outoa askellajia ne osasivat. Hauskaa oli, kun pintoni oli karannut kesken rauniovierailun ja sain loppumatkan ratsuksi oppaan valkon. Joo-o, erittäin organisoitua ja ammattimaista toimintaa..

Cuscossa on juhlittu, päiviä. Tosin ensimmäiset pari-kolme päivää osoitettiin mieltä, ainakin (maa)kaasusta ja jonkinlaisesta autonomiasta on puhuttu. Sitten onkin riittänyt erilaisia kulkueita upeissa puvuissa esittämässä tansseja. Eilen ilta huipentui massiiviseen ilotulitukseen (joka peitti kaupungin savusumuun...). Saavuimme kaupunkiin onnellisen tietämättömänä tilanteesta, ilmeisesti oli vain tunneista kiinni ennen kuin tieliikenne blokattiin. Olimme nimittäin onnellisia siitä, että ylipäätään saavuimme Cuscoon. Saimme huomata, että perulaisilla bussiyhtiöillä on neljäskin matkustusluokka, nimesimme sen "super economicaksi", ja se tarkoittaa, että kävelet. Bussimme Arequipasta Cuscoon oli peruttu, jos sitä ikinä olemassa olikaan, ja tämän saimme kuulla, kun olimme seisoneet asemalauturilla, missä virkailija käski liput tarkastettuaan odottaa, lähes tunnin turhaan. Hauskinta asiassa oli, että se oli illan toiseksi viimeinen bussi Cuscoon ja se viimeinen oli loppuunmyyty. Ryhdyimme hankaliksi. Ja se poiki kuin poikikin meille aivan viimeiset paikat siihen toisen yhtiön "loppuunmyytyyn" bussiin, kiitos aseman ymmärtäväisen henkilökunnan.

Cusco on kaunis, mutta aivan liian turistisoitunut paikka, varsinkin Mollendon ja Mehian jälkeen, joissa olimme ainoat gringot sadan kilometrin säteellä. Cuscossa taas ainakin joka toinen vastaantulija yrittää myydä jotain, ihan kuin turisti olisi jonkinlainen ostoautomaatti. Alpakasti tosin olisin voinut ostotarjouksen tehdäkin... Lähes kolmen päivän miettimisen jälkeen lopulta varasimme vaelluksen Machu Picchulle. On aivan uskomatonta miten monella eri tapaa matkatoimisto voi mokata myyntitilanteen; yhdessä paikassa virkailija nukkui pöydällä, toisessa tuijotteli tylsistyneenä ovesta ulos, parissa hinnat olivat vain liian tähtitieteelliset, yhdessä myyjä innostui haukkumaan muut operaattorit eikä lisäksi ymmärtänyt selkeällä englanninkielellä esitettyä kysymystä kuormamuulien kohtelusta ja niin edelleen. Voi huokaus! Toistaiseksi olemme tyytyväisiä valintaamme, sillä tapasimme jo tulevan oppaamme ja hän vaikutti varsin fiksulta, joten lupa on odottaa onnistunutta vaellusta. Ja sitähän on edessä huomisesta lähtien viiden päivän ja lähes 80 kilometrin verran, kyseessä on ns. Salkantay-vaellus. Juhannusaaton vietämme missäpä muuallakaan kuin Machu Picchulla. Toivotammekin jo tässä vaiheessa kaunista juhannusta sinne Suomenmaalle!

Takana hieno viikonloppu vuorilla. Vähän (!) jaloissa ja takapuolessa tuntuu kolmen päivän vaellusreissu, mutta se oli kyllä kaiken sen tuskan ja hien arvoinen. Korjatakseni aiemmin kirjoittamaani, Colca-kanjoni onkin vain maailman toiseksi syvin - se syvin, jotain 160 metriä enemmän, on siinä vieressä... Yövyimme pienissä kylissä vuorilla, ja niistä löytyikin ällistyttävän viihtyisiä majapaikkoja. Matkaseuramme Peter ilmaisi asian osuvasti, että oli kuin olisimme siirtyneet muutaman sata vuotta ajassa taaksepäin, sen verran erilaista elämää kylissä eletään. Aikaiset linnut palkittiin perjantaiaamuna tunnin odotuksen jälkeen upealla näyllä, kun kondorikotka liiteli näkyviin vuoren takaa. Myöhemmin näimme vielä neljä lintua lisää; ne pesivät kanjonilla. Vaellusmatka itsessään ei ollut kovin pitkä, vain muutama kilometri kondorintietä, mutta tunneissä se kesti hieman enemmän ensin alas kanjoniin ja sitten ylös ja taas alas ja ylös. Sunnuntaiaamun viimeinen koetos, kilometri rinnettä ylös, otti kaksi ja puoli tuntia, kun ohjeellinen aika oli neljä - olemme ylpeitä itsestämme... Sen jälkeen jaksoi juuri ja juuri kävellä kylään aamiaiselle. Aasit, joita oli joka kukkulalla, katsoivat meitä vähän virnistellen. Vaelluksella näemme varmasti yhden koko matkan upeimmista tähtitaivasta kanjonin pohjalla; majapaikassa kun ei ollut sähköjä häiritsemässä. Näimme myös erikoisen kengitysnäytöksen, kun paikalliset setät kengittivät muulin työkaluina keittöveitsi, vasara ja sähköjohtopihdit, ja muulin jalka pidettiin ylhäällä köyden avulla. Kävin opastamassa setiä asiassa ja vaikka en olekaan eläissäni kavioeläintä kengittänyt, väitän, että olisin kengittänyt sen muulin itse paremmin, sen verran kuitenkin asiasta tiedän. No, täällä hevosmiestaidot perustuvat lähes poikkeuksetta eläimen köyttämiseen ja/tai piiskaamiseen, ja kaikki varmaan tietävät mitä mieltä olen sellaisesta. Katselimme myös pitkin nenän vartta turisteja, jotka tarvitsivat muulin päästäkseen rinteen kanjonista ylös - vankka mielipiteemme kun on, että jos olet sinne päässyt, pääset sieltä myös omin jaloin ylös...

Seuraavaksi matkaohjelma näyttää rannikon suuntaan. Majapaikan tyttö tosin pelotteli, että siellä ei ole kaunista tähän aikaan vuodesta. Emme olekaan uimaan menossa, muuten vain katsomaan merta. Sen jälkeen suuntaamme kohti Cuzcoa ja Macchu Picchua.

Tervehdys aurinkoisesta Arequipasta! Olemme siis päätyneet jo Perun maisemiin. Bolivian eteläosan retki oli mainio, näimme upean Salar de Uyunin, laguuneja flamingoineen ja laamojen villejä serkkuja "vikunoita" sekä korkeita lumipeitteisiä tulivuoria. Ilma tosin olisi voinut olla hieman lämpimämpi, ainoa lämmin paikka noina kolmena päivänä oli tuliperäinen uima-allas, missä saimme pulikoida. Bolivian ja Chilen raja oli erämaassa keskellä ei mitään, mutta kiirettä siellä näkyi rajaviranomaisilla pitävän. Chilessä vietimme jotain vajaan vuorokauden. Siinä ajassa ehdimme nähdä upean Atacama-aavikon, joka oli vierailun syy. Yöbussilla kiisimme sitten Perun rajalle ja sieltä edelleen Arequipaan, missä on lämmin! Kaupunki on täynnä eurooppalaisvaikutteisia kirkkoja ja luostareita, joista yhdessä ehdimme jo vierailla. Lepäämme vielä päivän ja sitten on tarkoitus suunnata vaeltamaan pariksi päiväksi Colca-kanjonille, joka on lajissaan kuulemma maailman syvin. Saimme matkaseuraksi mukavan samanlaisella pitkällä matkalla olevan brittipariskunnan, niin on hauskempaa joutua sitten yhdessä eksyksiin...