Huomenna matkaamme kohti Pohjois-Amerikkaa ja New Yorkia. Sieltä alkaakin meidän kolmen kuukauden automatkailu päättyen, toivottavasti, Los Angelesiin. Kuluneen seitsemän kuukauden aikana olemme istuneet rekassa ja bussissa yhteensä yli 700 tuntia eli reilun kuukauden. Öitä mukavassa istuma-asennossa on vierähtänyt 19 kappaletta, cama-busseihin emme vielä ole sortuneet. Oma auto on siis tervetullutta vaihtelua.

Nykyisestä majapaikasta, Limasta, ei helpolla löydy hyvää sanottavaa. Ymmärrämme miksi turistit majoittuvat Mirafloresin kaupunginosaan keskustan sijaan. Kuten koko mantereella, myös täällä joka toinen taksi täytyisi vetää liikenteestä. Mielettömät ruuhkat tyhjien taksien ja pörrääjien vuoksi. Joukkoliikenne täällä kyllä toimii. Jos ei kahteen minuuttiin mene bussia ohi, niin tietää olevansa väärällä kadulla. Keskimäärin 20 sekunnin välein on pari bussin sisäänheittäjää repimässä hihasta.

Eilen kulutimme aikaa käymässä elokuvissa. Tänään surffailimme paikallisbusseilla tunnin ajomatkan päässä oleville Pachacamac-raunioille, joita inkat ja niiden edeltäjät ovat asuttaneet. Perulaisten juhlapäivän johdosta paikkaan oli yllättäen vapaapääsy. Paikkana ei erottunut aiemmin vierailemistamme raunioista. Näittenkin raunioiden läpi oli vetäisty tie ja asutus peitti osan alueesta. Ja kaiken kukkuraksi itse alueella sai ajaa autolla, siis keskellä kaupungin merkittävintä arkeologista nähtävyyttä. Tuntuu, että on tosiaan aika vaihtaa mannerta.

Päivän kevennys, kuin kaksi marjaa parturin jäljiltä...

 Wentworth Miller          Peku 

Takaisin Perussa, takana kahden päivän ja kahden yön bussimatka Cuencasta, Ecuadorista. Teimme tosin puolen päivän pakolliset pysähdykset sekä Lojassa että Chiclayossa. Matka olikin jännittävä, kun Cuencan bussiasemalta emme saaneet jatkolippuja Lojasta eteenpäin, yhtiöt kun kirjoittavat liput manuaalisesti ja tietävät vain omalta asemalta lähtevien bussien paikkatilanteen. Lojassa saimme sitten selville ettei paikkoja eteenpäin enää ole. Onneksi aseman infon ihana nelikymppinen rouva puhui paitsi englantia, niin tiesi myös kertoa toisen bussilinjan Piuraan ja pääsimme matkaan. Perussa sentään jotkin asiat toimivat ja saimme ostettua Liman bussiin liput etukäteen netistä; saimme ne kaksi toiseksi viimeistä paikkaa... Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ecuador yllätti. Löysimme sieltä yhden koko mantereen kauneimmista kaupungeista, Cuencan, joka todellakin ansaitsee UNESCOn maailmaperintötittelinsä. Kaupunki oli niitä harvoja paikkoja, jossa olisi voinut viihtyä pitempäänkin kuin kaksi yötä. Ympäristössä on muutamia tärkeitä arkeologisia kohteita, mm. Ecuadorin tärkeimmät inka-rauniot, mutta ne jäivät meiltä kaikki näkemättä ajan puutteen (!) vuoksi. Lojassa teimme parin tunnin kaupunkikierroksen, mikä riitti mainiosti kyseiseen paikkaan. Kaupungissa on kyllä upea sisääntulosilta, mutta siinä oikeastaan kaikki. Banosista teimme päiväretken pääkaupunkiin Quitoon. Niin, Suomessa ei välttämättä tulisi mieleen käydä kolmen ja puolen tunnin bussimatkan päässä päiväseltään, kun takaisinkin on tietenkin se sama kolme ja puoli tuntia... Mutta maisemat matkalla olivat reissun arvoiset, pääkaupunkiin vievän tien varteen jää mm. upeita tulivuoria. Kiersimme Quitossa vanhan kaupungin ja söimme hyvin, siinä olikin tarpeeksi ohjelmaa yhdelle päivälle.

Perun rannikko oli juuri niin masentava kuin muistimmekin. Itse asiassa, Piura ympäristöineen on yhdenlainen helvetti maan päällä. Kuvittele hiekkaerämaa, jonka keskelle on pykätty kaupunki. Kaupunki on täynnä miten sattuu ajavia ja torvea soittavia autoja, laumoittain laihoja kulkukoiria ja ihmisiä, jotka myyvät ihan kaikkea mitä kuvitella saattaa. Pienen keskustan ympäristössä levittäytyvät slummit, joissa talot koostuvat neljän tikun varaan kyhätyistä kaislaseinistä, ei sähköä, ei viemäröintiä, vesi haetaan aaseilla (huolto)asemilta. Tienvarret silmänkantamattomiin ovat täynnä roskia ja kuolleita eläimiä. Ja koko karmeuden yllä lentelevät mustat haaskalinnut. Hajuaisti nautiskelee roskien polttamisesta nousevan savun ja kaatopaikkalemun yhdistelmästä. Saimme Piura-Chiclayo bussiin näköalapaikat yläkerran eturivistä, parhaat paikat koko mantereella. Maisemat olivat niin "upeat", että oli parempi laittaa silmät kiinni ja katsoa omia elokuvia... Kun heräsin, olimmekin jo Chiclayossa, yhdessä Perun kivoimmista paikoista. Siellä Pekka ehti käydä parturissa, perinteisesti juuri täällä, ennen loppumatkaa Limaan.

Limassa siis pidämme majaa nyt. Täällä pitäsi keksiä tekemistä seuraaviksi neljäksi päiväksi. Keskiviikko ja torstai juhlitaan Perun kansallispäivää, joten näkemistä riittänee.

Uusi maa, uusi valuutta; päädyimme kuitenkin siis Ecuadoriin. Bañosin pikkukaupunki on turistisoitunut, mutta se takaa ainakin valinnanvaraa majoitukseen ja jokseensakin tasokkaat ruokapaikat. Luonto on se "juttu" täällä; vaellusreittejä lukuisille vesiputouksille vihreässä vuoristomaisemassa riittää ja matkatoimistot tarjoavat kaikenlaista elämystekemistä, jos omatoimivaeltaminen tuntuu tylsältä. Luonto voi toisaalta olla myös uhka kuten Ecuadorissa hyvin tiedetään: pienen matkan päässä häämöttää Tungurahua-tulivuori, yksi aktiivisimpia maassa. Olimme onnekkaita päivävaelluksellamme ja näimme väläyksen vuoresta paksun pilviverhon väistyessä hetkeksi.

Ecuador näyttää vihreämmältä kuin Peru. Vastapainoksi taisimme jättää auringon Peruun, sillä täällä sataa lähes joka päivä. Sanoisimme myös, että Ecuador dollareineen on kalliimpi kuin eteläinen naapurimaa, eikä pieni hinnankorotus joka asiassa tuo enempää laatua. Bussimatka Bañosiin jyrättiin reissun huonoimmalla bussilla, jonka penkkejä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa miellyttäviksi istua. Lisämausteena matkalla oli ilmeisesti jonkinasteen ruokamyrkytys Lojan aseman sinänsä normaalilta vaikuttaneesta ateriasta, joten kivaa oli... Odotan siis suurella innolla paluumatkaa. Perun ja Ecuadorin rajalla koimme myös kahden luukun byrokratian, kun Perun puolella ensin haettiin poliisin leima maahantulokorttiin, syystä tosin ei mitään hajua, ja vasta sitten mentiin varsinaisen rajavirkailijan luokse. Lohduttavaa oli tietenkin se, että perulaiset tekivat asiat kolmeen kertaan, eli ensin rajavirkailijan juttusille paperia täyttämään, sitten poliisisetältä leima kyseiseen paperiin ja jälleen takaisin rajavirkailijalle lapun kanssa. Kun vielä laukut olisi tutkittu, niin olisi vetänyt vertoja Chilelle. Ecuadorin puolella selvittin normaaleilla muodollisuuksilla, vaikkakin rajavirkailijalle oli huima yllätys kun gringot eivät olleetkaan alemaneja.

Ennen päätöstä matkustaa Ecuadoriin vietimme muutaman päivän rannikkolla Chiclayossa, joka olikin varsin miellyttävä kaupunki. Ympäristössä on muutama tärkeä arkeologinen kohde, mutta turisteja näkyi silti vähän. Ehkä siksi tuntui, että olimme itse nähtävyyksiä kaupungilla liikkuessamme, sen verran paljon gringoja ihmeteltiin ja kotimaata kyseltiin. Etsinnöistä huolimatta emme löytäneet kaupungin kuuluisalle noitatohtorimarketille; alue on nimittäin tunnettu, hmmm, sanotaanko rohtoihin ja noitotohtoriuteen perustuvista parannuskeinoista. Sen sijaan herkullisille suklaakakkukahveille eksyimme pariin kertaan, mikä ei kyllä tehnyt hyvää hienosti alkaneelle laihduskuurille; olemme molemmat laihtuneet reissun aikana enemmän tai vähemmän kymmenen kiloa. Chiclayossa hemmottelin itseäni myös kampaajalla, ensimmäistä kertaa lähes seitsemään kuukauteen. Palvelu oli ystävällistä, joskaan ei kovin ammattitaitoisenoloista, mutta riittävää kahden euron hinnalla minun matkahiuksiin, jotka pysyvät taas ojennuksessa ehkä ensi viikkoon.

Elämä Perussa on vuoristorataa, monella tapaa. Cuscon jälkeen matkasimme Liman kautta ensin Trujilloon, sieltä Cajamarcaan ja edelleen Celendinin kautta Chachapoyakseen, jossa nyt pidämme majaa. Pohjois-Perun vuoristo on kaunista seutua, varsin vihreää, joskaan täällä ei kannata kärsiä korkeanpaikankammosta, jos aikoo bussilla perille. Yksi koko reissun tähänasti hienoin bussimatka maisemien puolesta oli noin kymmenen tunnin köryytys Celendinistä Chachaan, ylös ja alas vuorilla. Sen sijaan rannikon Panamericana ei saa meiltä kiitosta; kuulokkeista tulvinut Chris Rean "Road to hell" tuntui monella tapaa todelliselta tuolla matkalla, enkä tarkoita aavikkomaisemaa. Nyt tiedämme millaisissa oloissa tuotetaan Perun ei-vapaan kanan munat ja mistä tulee Glorian kahvimaito...

Viimeisen viikon olemme kolunneet inkoja edeltäneiden kulttuurien jälkeensä jättämiä (kulttuuri)kohteita. Trujillossa vierailimme Chimu-kulttuurin Chan Chan -raunioilla, jotka voisivat varmasti olla Machu Picchun veroiset, jos ne vain olisi restauroitu. Nyt suurin osa kaupungista on edelleen hautautunut aavikon hiekkaan ja Huanchacon rantakohteeseen vievä tie kulkee hienosti raunioiden läpi. Trujillo on muutenkin upea esimerkki surkeasta kaupunkisuunnittelusta: keskustassa on noin reilun kilometrin säteellä kielletty yksityisautoilu, vain taksit ovat sallittuja. No, mitä on tapahtunut, lopputuloksena viihtyisä autoton kaupunkikeskusta? Kaukana siitä! Keskustassa on enemmän takseja kuin normipaikassa yleensä autoja. Villi veikkauksemme on, että paikalliset ovat vain liimanneet autoonsa taksin tarran saadakseen ajaa keskustassakin. Ja ilmanlaatu on sen mukainen.

Cajamarca oli Trujilloa hieman viihtyisämpi paikka. Suurin osa suunnitellusta vain jäi tekemättä, sillä olimme molemmat sairaana. Kun pääsimme jälleen tolpillemme, kävimme polskimassa inkojen kylpylässä. Juhannussauna tuli vähän myöhässä ja muistutti enemmän venäläistä banjaa kuin suomalaista saunaa, mutta hien sai hyvinkin pintaan. Cajamarcassa vietimme myös yhden reissun ihmeellisimmistä illoista, kun paikallinen Julio sattui lounasaikaan käväisemään ystävänsä baarissa, jossa olimme syömässä, ja lopputuloksena saimme kutsun iltaa istumaan samaiseen baariin. Hetken empimisen jälkeen suostuimme ja niin sitten istuimme iltaa Julion kanssa, joka ei puhunut englantia emmekä me edelleenkään niin hyvää espanjaa...

Chachapoyaksen ympäristö on täynnä nimikkokulttuurin jälkiä. Tunnetuin on varmasti Kuelap, Machu Picchuun usein verrattu rauniokaupunki, jonne teimme kahden päivän omatoimivaelluksen, tosin inka-polkuja pitkin. Perulaiseen tyyliin opasteita ei ole, joten teimme kolme harhalenkkiä jo ensimmäisenä aamupäivänä. Turisti-infon ohjeajat ei oikein pitäneet paikkaansa, neljän tunnin kävelypätkä kesti viisi tuntia ja viiden tunnin etappi alle kaksi tuntia. Viimeisen päivän kilometrin korkeussuuntainen nousu tuntui jaloissa, mutta takaisin oli tultava alas, sillä taaskaan infon tieto ei pitänyt paikkaansa, eli autoja Chachapoyakseen ei ylhäältä saanutkaan. Hortoilimme vaihtoehtoreittiä summamutikassa takaisin lähikylään, josta sattumalta pääsimme ohiajavan minibussin takapenkille.

Perjantana kävimme katsomassa Karajian sarkofagit, pienehköt ukkelit kallionkielekkeellä, ja pikkureissusta kehkeytyikin varsinainen elämyspäivä. Jäimme nimittäin jumiin Cruzpatan-kylään, kun collectivot eivät sattuneetkaan kulkemaan takaisin. Asiaa kysyttäessä paikalliset vain osoittivat tietä että siellä se Luyan kylä on. Niin-in, muutaman tunnin vaelluksen päässä, mutta ei auttanut; gringot kävivät matkaan. Lähes kahden tunnin kuluttua tuli ensimmäinen auto, ei collectivo vaan paikallinen nuorimies, joka ystävällisesti tarjosi kyytiä - toyotan avolavalla jauhosäkkien päällä. Ja taas mentiin! Luyaan päästiin ja sieltä löytyi taas onnellisesti collectivo Chachaan.

Varsinkin maaseudulla ihmiset ovat ystävällisiä ja aina vähintään tervehtimässä. Mutta se mikä Perussa on alkanut käydä hermoilla on hotellit, tai millä nimellä ne milloinkin kulkevat. Suurimmassa osassa niissäkään ei usein ole muuta vikaa kuin hinta, joka ei ole missään suhteessa laatuun. Usein kuulee sanottavan, että Lima, Cusco ja Arequipa ovat kalliita paikkoja, mutta me olemme löytäneet niistä edullisen mutta laadukkaan majoituksen, tarkoittaen mm. siistiä huonetta omalla kylppärillä, lämmintä vettä suihkussa, aamiaista ja nettiä. Sen sijaan viimeksi vierailluissa kaupungeissa hinta-laatu-suhde majoituksessa ei kovinkaan monessa paikassa ole ollut kohdallaan; huumori loppui täällä Chachassa ja kävelimme ulos hostalesta, kun ensin ei tullut luvattua lämmintä vettä ja sitten loppui veden tulo kokonaan kylppäriin. Puolen vuorokauden bussimatkan jälkeen tuollaiset asiat kun ei jaksa naurattaa, jos ne ovat olleet yksi painava syy valita kyseinen paikka. No, enää kolmisen viikkoa tätä mannerta jäljellä ja neljän tähden Hilton kutsuu New Yorkissa...

Tänään jatkamme matkaa kohti Chiclayota yöbussilla. Kymmenen tunnin matkan jälkeen saavumme rannikolle, josta eteenpäin ei vielä ole suunnitelmia, ehkäpä Ecuadoriin.