Amerikan manner on meidän osalta koluttu tältä erää. Suuntaamme seuraavaksi kohti Cookin saaria. 74 päivää huristelimme asuntoautollamme V8-koneen miehekkäässä murinassa. Matka meni rattoisasti viimeiseen iltaan saakka, sitten jysähti. Tiirailin turhan tarkkaan kalifornialaisia ja hurautin punaisen tolpan ohi. Naapurilinnunpönttö vilkutti valoja hyvästiksi. Joka reissulla tietysti jotain sattuu...

Perjantaina kävimme hakemassa lentokentältä alle pienemmän kulkepelin, jolla kruisailimme Anaheimiin katsomaan NHL-peliä. Vieraat, Atlanta Thrashers, hiljensivät hallin heti alkuunsa tehden maalin tyhjentävästi 17 sekunnissa. Sen jälkeen oli kunnolla 90-luvun historian siipien havinaa kun Koivu ja Selänne takoivat pisteitä olantakaa ja Lydman paukautti ekaan peliinsä heti verkot tötterölle. Anaheim sössi pelinsä 4-2 johdosta lopulta rankkaritappioon, mutta sykettä pelissä riitti. SM-liigan pelissä en ole koskaan kiekkoa saanut, mutta nyt tuli kerralla kaksi. Lahjoitin toisen pikkupojalle, toisesta Suvi ei suostunut luopumaan. Aikoo kuljettaa sen reissun mukanaan, eli kannattaa sen minun rinkassa.

Suunnitellut matkajärjestelyt ovat yskineet pahasti Losin ruuhkissa. Saimme nostettua dollareita pankista lisää, mutta Uuden-Seelannin dollareita ei saatu millään ilveellä. Toivottavasti lentokentältä onnistuu. Pankit ei vaihda valuuttaa, jos ei ole tiliä ja rahanvaihtopisteissä ei ollut kyseistä valuuttaa. Ajelimme tuntikausia ruuhkissa, jonka kaltaisia ei Suomessa koskaan näe, vain todetaksemme, että viisi minuuttia aiemmin joku vei kaikki valuuttapisteen 15 tuhatta dollaria! Onneksi Suvilla on pitkä pinna. Viikonlopuksi pahimmat ruuhkat hellittivät, joten pääsimme tekemään perinteiset uukkarit Disneyn studion ja muiden nähtävyyksien sisäänkäynneillä. Fordimme onneksi pyörähtää näppärämmin kuin Dodge. Nykyisessä kulkupelissämme on lisävarusteena kääntyvät etupyörät, jotka Dodgesta tuntuivat puuttuvan. 280 hevosvoimaa tosin korvasi pienet puutteet.

Kelin puolesta viimeinen viikko on ollut kylmä, noin 20 astetta (c) ja sumuista. Edellisellä reissulla Los Angelesissa samaan aikaan vuodesta oli reilut 40 astetta. Nyt rannat ovat täynnä märkäpukuisia surffareita eli vesikin on kylmää (15 astetta). Se siitä Kalifornian ikuisesta kesästä. Yksi myytti taas murrettu. Täällä veden lämpötila nousee siedettäväksi vain muutamana kesäkuukautena. Ajelimme koko matkan San Diegosta Losiin rannikkoa pitkin (150 mailia), nähden hiekkarantoa ja surffausmaastoja kyllästymiseen asti. Kylmä ilma ja tuuli tehnee sen, ettei maisemat jaksaneet innostaa. Lännenmaisemat ja historia kiehtoo paljon enemmän ja vaatii palaamaan Yellowstoniin ja Wyomingiin maisemiin. Montana ja Pohjois-Dakota löytyvät myös tulevaisuuden matkalistalta.

Eihän se kuulunut matkasuunnitelmaan, mutta kun nurkilla olimme, niin annoimme San Diegolle mahdollisuuden. Ja kaupunki lunasti ne potenssiin kymmenen. Erään matkailuinfon setä kuvaili kaupunkia hieman moittiva sävy äänessään turistoisuneeksi; olihan se sitä, mutta hyvällä tavalla mielestämme. Eikä hyvää fiilistä suinkaan latistanut se, että lähes kaupungin keskustassa on osavaltiolla puisto, jossa voi majoittua asuntoautolla (ja teltalla) edullisesti. Emme kolunneet moniakaan San Diegon, maailmanluokan sanotaan, nähtävyyksistä, mutta ilman kallista risteilyäkin näimme upeassa auringonlaskussa kaupungin silhuetin ja merileijonia sekä tietenkin ne paljon puhutut (surffi)rannat. Eikä pikkukaupunkien kautta pohjoiseen kohti Los Angelesia kulkeva rantatie 101 ollut ollenkaan hassumpi. Aamusumusta huolimatta rannat olivat täyttyneet jo ennen aamukahdeksaa surffareista. Aamukahvit Oceansiden laiturilla olivat yhdet koko reissun leppoisimmista. Pidän nyt Kaliforniasta paljon enemmän.

San Diegosta olisi päässyt näppärästi rajan yli Tijuanaan. Emme vierailleet. Pelkäsin, että jos nyt menen sinne, en koskaan enää palaa Meksikoon. Kun matka oli vienyt niin etelään, lähimmillään vain muutama maili rajalle, paikallisille tuntui olevan selvää, että olemme matkalla naapurimaahan samalla kaasulla. Valtatie 94:llä vastaan tuli yllättävä Yhdysvaltojen sisäinen passintarkastus, jossa ensimmäisenä selviteltiin olemmeko kenties tulossa Meksikosta. Autoa ei sentään tarkastettu, ystävällisen tiukka rajavirkailija vaikutti olevan hieman ihmeissään kaukaisista vieraista. Cambon pikkukaupungissa entinen merivoimien mies nyökytteli huojentuneen oloisena, kun kerroimme, ettei eteläinen naapuri kuulu suunnitelmiin. Sen jälkeen setällä riitti kauhukertomuksia raja-alueen elämästä, jota värittävät niin laittomasti maahan pyrkivät kuin hämärien bisneksien miehet. Tuntui hieman absurdilta, kun Lake Morenan puistossa kysyimme vaellusreiteistä ja osana ohjeistusta kuului: "laittomasti maahan tulleet eivät yleensä lähesty vaeltajia elleivät ole kuolemassa janoon". Seisoimme yhden maailman syvimmän elintasokuilun reunalla.

Enää yksi paikka on Amerikka-tourneella jäljellä, Los Angeles. Sinne pitäisi tien viedä tänään.

Olen yrittänyt analysoida kielteisiä tunteitani Kaliforniaa kohtaan. Yksi tekijä on varmasti ollut kuumuus. Los Angelesissa on rikottu kymmenen vuoden takainen lämpöennätys. Rannikkolla pohjoiseen on ollut jopa kolmekymmentä astetta (F) lämpimämpää kuin normaalisti. Eli kaiken kaikkiaan elohopea on keikkunut yli +40 asteessa celsiusta. Toiseksi on ahdistanut ihmisten köyhyys täällä. Ei ne pienet kylät Utahissa tai Wyomingissäkään aina niin kauniita olleet, mutta täällä elintasoerot jotenkin iskevät silmille. Ehkä siksi, että täällä ne tuntuvat liityvän rotuun. Haluamatta kuulostaa suvaitsemattomalta, välillä kuvittelen siirtyneeni muutaman leveyspiirin etelään, sen toisen Amerikan maille; vain kulkukoirat puuttuvat kaduilta, roskat siellä jo lojuvat. Tämä havainto on ehkä ollut omiaan aiheuttamaan sen levottomuuden, halun lähteä jonnekin pois. Niitä kauniita ja rikkaita puoletaan näimme Santa Barbarassa, tai ainakin heidän merenrantatalojaan. Ja lisää loistoa on odotettavissa Malibussa, jossa elokuvatähdet pitävät majaa.

Se ei tietenkään ollut Kalifornia vika, että noin kuusikymmentä mailia San Franciscosta lähdön jälkeen auto sanoi yhteistyösopimuksen irti. Noin vain varoittamatta. Maanittelemalla saimme menopelin raahautumaan San Luis Obispon kaupunkiin; ensimmäiseen sellaiseen, josta löytyi pelit ja vehkeet edes vian määrittämiseen puhumattakaan sen korjaamisesta. Ystävällisessä autoliikkeessä otettiin meidät jonon ohi, kun eivät tienneet, että menisi useita tunteja saada selvillä mikä autopientä oikein vaivaa. Meillä kun ei ollut antaa muuta infoa kuin että se sammuu täydestä vauhdista ilman varoitusta. Lopulta diagnoosi tuli: ajotietokone rikki. Sen jälkeen alkoivat neuvottelut vuokrafirman kanssa. New Jerseyn kotitoimisto oli tietenkin aikaeron takia jo kiinni (Murphyn laki...) ja Los Angeles ei halunnut autoa kontolleen. Lopulta he saivat, ilmeisesti illallispöydästä, jonkun kiinni itärannikolta ja lupa korjaukselle tuli - kiitos tiukkasanaisen huoltotoimiston päällikön, joka ilmeisesti oli tottunut hoitamaan tälläisiä juttuja. Hiiteen huoli Kalifornian kuivuudesta, otimme illalla pitkän kuuman kylvyn kylmällä juomalla höystettynä motellihuoneessa, jonka auton vuokrafirma toivottavasti maksaa.

Toistaiseksi auto on jälleen toiminut. Kartturilta vain edelleen puuttuvat koordinaatit. Matkalla teimme tutustumiskierroksen Yhdysvaltojen armeijan (US Army kuulostaa kylläkin paljon mahtipontisemmalta) maastoihin. Ensiksi pyyhkäisimme maavoimien avoimista porteista sisään, kun kartassamme ja tieopasteissa oli hieman epäselvyyksiä. Hortoilimme sen kymmenen mailia porttien sisällä kunnes alkoi tulla sellaisia varoitustekstejä vastaan, että päätimme peruuttaa samoja jälkiä takaisin, onneksi miinoihin osumatta. Edwardsin ilmavoimien portilla tekaisimme klassiset näin ajat liikenneympyrää vastavirtaaa -temput ennen stoppia. Kartan uudelleenlukemisen jälkeen teimme pari laitonta u-käännöstä eikä aikaakaan kun New Jersey -rekkarit hävisivät aavikon horisonttiin. Merivoimien kylttejä odotellessa...

Pieniä valopilkkuja Kalifornia-elämään on sentään mahtunut. Kuten vaikka Joshua Tree -kansallispuisto. Nimikkokasvi Joshua tree (Yucca brevifolia) ei itse asiassa ole puu ollenkaan, pioneerit vain nimesivät sen harhaanjohtavasti. Kansallispuistossa kohtaavat kaksi aavikkoa, Mojave ja Colorado. Äkkiä voisi ajatella, että aavikko kun aavikko, mitä väliä. Väärin, aavikolla on väliä. Korkeammalla, yli kilometrissä, sijaitseva Mojave on hieman kosteampi ja viileämpi ja muun muassa Joshua puiden kasvualuetta. Hieman alle tuhannessa metrissä sijaitseva Colorado on kuumempi ja kuivempi. Olimme jo todella kyllästyneitä aavikkoon, suuri osa Kaliforniasta kun on erinäköistä aavikkoa, ja Joshua Tree -kansallispuisto oli ajateltu vain jonkinlaiseksi viivytysetapiksi. Sellainen siitä tosiaan tulikin, sillä jäimme pidennetyksi viikonlopuksi. Yllätys oli melkoinen, kun aavikkolla satoi ja ukkosti! Salamat valaisivat upeasti yötaivaan. Useamman kerran taivas vetäytyi tummanpuhuvaan pilveen ja ilma viileni reilusti. Jokinlainen aivopesu on mitä ilmeisimmin tapahtunut luonnonvoimista selviytymisen suhteen, sillä lauantaiaamun ukkosmyrsky aiheutti unisissa aivoissa välittömästi seuraavanlaisen ajatusketjun: aavikko > vesisade > salamatulva > onhan auto turvassa? Kansallispuistojen propagandistit ovat siis saaneet ainakin tämän viestin perille, ainakin meille. Ne muutamat, yllättävän harvat, kuumat hetket pystyi loikoilemaan kallionvarjossa, joita leiripaikka onneksi tarjoili reilusti. Vaeltamisen rajoitimme muutamaan lyhyeen reittiin.

Aavikolla oli tarjota muitakin yllätyksiä, kuten Agua Caliente County Park. Parkkeerasimme kuumien lähteiden äärelle Anza-Borregon aavikolle pariksi päiväksi. Kun suihkun virkaa on useimmiten toimittanut jäätävä vuoripuro tai -joki, niin sekä sielua että ruumista lämmitti uiskennella vaihteeksi 102-asteisessa(F) vedessä aamua iltaa. San Diegon alueella liikkuneiden rajuilmojen seurauksena ilma on viilentynyt parina viime päivänä huomattavasti, mikä on tehnyt aavikko-oleilun siedettäväksi.

Pekka on ollut innoissaan tarantella-havainnoistaan. Kyseisiä olentoja on löytynyt tienpielestä useampia. Syksy on kuulemma hyvää aikaa niiden bongaukseen, sillä poikamiestarantellat ovat lähteneet kartsalle etsimään tyttöjä. Ajattelen kauhulla niitä hiiviskelemässä autoni ympärillä. Araknofobiaa ei ole helpottanut useampien asiantuntijoiden huomautukset, että tarantellat eivät osaa hyppiä tai juosta, muka. Elefanttihylkeet sen sijaan olivat hupaisaa katseltavaa, ja niin äänekkäitä. Olen hieman miettinyt, että seuraavassa elämässä voisin olla hylje; maata vain rannalla päivät pitkät, hieman seurustella tovereiden kanssa ja auringon liikaa polttaessa mennä joko uimaan tai heitellä hiekkaa nahkan suojaksi. Ei hullumpaa? Niin, Cookin saaria odotellessa...

Mihinhän lähtisi? Pitkästä aikaa on tunne, ettei oikein tiedä mihin tie vie. Ja olemme sentään Kaliforniassa! Sierra Nevadan vuorilta laskeuduimme Tyynenmeren rannikolle. Löysimme upean National Seashore -rannikkopuiston aivan San Franciscon porteilta. Näimme siellä harmaavalaita, joiden ei kai kuuluisi olla näillä main tähän aikaan vuodesta. Ne ohittavan Kalifornian rannikon kaksi kertaa vuodessa matkalla kesälaitumille Alaskaan ja palatessaan sieltä - ja palatessaan ne yleensä kiertävät rannikon kaukaa. Hiekkasärkillä paistatteli päivää myös hauskoja hylkeitä. Maan ja meren kohtaaminen oli myrskyisää, ja sumuista. San Francisco itse oli hieman pettymys. Sään puolesta kuulemma kesän - tai syksyn - upein viikonloppu, mutta kaupunki itsessään ei tarjonnut oikein mitään. Olimme erityisen ei-amerikkalaisia ja jätimme auton parkkiin hotellin pihaan ja huruuttelimme bussilla keskustaan. Hauskinta, ja erityisen san franciscolaista, oli katsella, turvallisesti bussin ikkunasta, pelkään nahkaan pukeutuneita vieraita Folson-kadun nahkafestareilla - ehdottamasti ei lapsille..

Los Angeles odottaa parin viikon päästä - jo! Kalifornia ei ole yllättäin oikein sytyttänyt, ei kai mistään erityisestä syystä. Tuntuu vain, että ihmiset ovat hieman epäystävällisempiä täällä, asiat ovat hieman kalliimpia, kaikkialla on hieman liian paljon ihmisiä. Yhdysvallat ei ollut minun matkalistallani ykkösenä, mutta olemme viihtyneet täällä, Kaliforniaa lukuunottamatta, ja aika on liitänyt siivillä. Ymmärrän nyt hyvin, miksi ihmiset sairastuvat "Ameriikan tautiin", kuten äitini sitä nimittää. Taivas tosiaan on hieman sinisempi ja korkeammalla täällä, ihmisillä on aikaa kysyä "mitä kuuluu" ja hevosia saa älyttömän halvalla. Mitä muuta voi oikeastaan toivoa... Muuta kuin matkasuunnitelmaa huomiselle. Ehkäpä katsomaan Berkeleyn kuuluisaa yliopistoa..?

Matkatunnelmaan pääsemiseksi suosittelemme Pet Shop Boysin hittiä "Go West" - life is peaceful there.

Takaisin Nevadassa pienen Kalifornia-turneen jälkeen. Meidän ei pitänyt tulla Virginia Cityyn, jolla on hieman suureellinen nimi kaupungin kokoon nähden, mutta tänne se matka Tahoe-järveltä vei. Tämä pieni paikka eli suuruutensa 1800-luvun lopulla, nyt menneestä on jäljellä muutamia rakennuksia ja matkailijoille suunnattuja elämysnäytäntöjä. Kävimme kokeilemassa miltä tuntuu istua neljän hevosen vetämissä vankkureissa, kun nelivedot kiitävät täyttä laukkaa; hauskaa oli, vaikka hieman epäilytti kestävätkö ikivanhannäköiset vaunut. Täältä suuntaamme takaisin Tahoe-järvelle, kun emme ehtineet vielä testata miten kylmää vettä siinä järvessä oikein onkaan.

Kaliforniassa vietimme kansallispuistoviikon. Aloitimme sen Death Valleysta, jälleen kerran nimensä mukainen paikka. Lämmintä oli yölläkin reilusti yli +20 astetta ja päivisin ei hiekalla kärsinyt kävellä. Ihmeellistä miten mikään elävä voi ylipäätään selvitä niin kuumassa paikassa. Laaksosta löytyy myös Yhdysvaltojen alavin paikka, 86 metriä merenpinnan alapuolella. Death Valleyn jälkeen, kun ensin oli selvinnyt sieltä pois ilman, että auto keitti ja jätti tielle, oli helpottavaa päästä Sierra Nevadan viileyteen. Oikeastaan oli suorastaan shokki, miten kylmiä yöt, pakkasen puolella tai vain muutama aste plussaa, vuorilla olivat (yllätys kenellekään...). Vierailimme Kalifornian premium-puistoissa nimeltä Sequoia, Kings Canyon ja Yosemite. Kaikille niille yhteistä ovat valtavat sequoia-puut, mutta jokaisella puistolla on tietenkin myös muuta tarjottavaa. Maisemallisesti kaunein oli ehkä Yosemite, mutta siellä oli edelleen syyskuun lopulla ihmisiä ahdistukseen asti. Rauhassa sai olla vain vaelluspolulla, jos valitsi sen huolellisesti kaukaisimmasta nurkasta. Vuorilta löytyikin aivan upeita alppijärviä ja korkeimmilla kohdilla näkyi lunta ja jäätä. Vielä tänään, ei ehkä kymmenen vuoden päästä. Sierra Nevada jäätiköineen on vedenlähde lähes koko Kalifornialle, ja jos jäätiköt sulavat pois, on koko osavaltio todellisten haasteiden edessä. Kings Canyonilla pääsimme todistamaan metsäpaloa, jonka savut himmensivät koko kanjonin, kokoluokassa Grand-kanjonia syvempi, ajoittain näkyvistä. Myöhemmin kuulimme paikalliselta vitsin Kalifornian vuodenajoista, jotka ovat maanjäristys, metsäpalo, tulva ja maanvyöry. Naurattaa, niinpä.

Sierra Nevadan kokemukset voi tiivistää amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin (1838-1914) sanoin: "Thousands of tired, nerveshaken, overcivilized people are beginning to find out that going to the mountains is going home; that wilderness is necessity; and that mountain parks and reservations are useful not only as fountains of timber and irrigating rivers, but as fountains of life." Niin totta tänäänkin.

Las Vegas - ja todellinen maailma katoaa. Ymmärrän nyt hyvin, miksi kaupungista puhutaan kangastuksena aavikolla. Elääkö joku täällä normaalia elämää, en tiedä. Kaupunki on 24/7 pyörivä huvittelusirkus, joka syttyy elämään auringon laskiessa. Las Vegasissa voit tuhlata omaisuuden yhdessä illassa kasinoilla ja kalliisiin yökerho- ja teatterilippuihin - tai kalastaa diilereiltä ilmaisliput, jos tiedät mistä etsiä ja täytät mitä ihmeellisimmät vaatimukset. Meiltä jäi liput saamatta, kun emme pystyneet todistamaan, että olemme pari ja asumme yhdessä. Mietipä omalle kohdallesi, onnistuuko edes Suomessa... Ihan tämän takia ei sentään viitsinyt kävellä hääkappeliin. Vastaavasti voit tienata pienen omaisuuden varsin hintavilla tipeillä. Vegasissa on koko maailma - yhtenä iltana nautimme pianisteista pariisilaiskahvilassa, seuraavana olimme iltakävelyllä New Yorkissa. Jos antiikin aika on enemmän makuusi, voit sukeltaa Ceasarin palatsiin tai ehkä jopa kadota egyptiläiseen temppeliin Luxorissa. Tai romantisoida Venetsian kanavissa gondolin kyydissä. Merirosvot ja seireenit seikkailevat Aarresaarella ja kaduilla vastaan kävelevät niin Elvis (Se elää sittenkin!) kuin Eddie, the painajainen Elm Streetillä, kuin Saksikäsi Edwardkin. Vegasissa olemme muuttuneet yöeläimiksi, ihan jo lämpötilankin takia, joka huitelee lähellä sataa fahrenheitiä.

Ja sitten kolikon kääntöpuoli. On parempi olla ajattelematta kaikkea sitä valo- ja melusaastetta mitä kaupunki tuottaa, puhumattakaan kertakäyttöjätteen määrästä tai uima-altaiden kuluttamasta vedestä aavikkoilmastossa. Tähtiä ei kaupungin taivaalla näy. Hotelli tarjoaa aamiaisen kertakäyttöasioista. Illan tullen saapuvat myös tyttökauppiaat kaduille; Nevadassa prostituutio on sallittua, vaikkakin sen suurissa kaupungeissa kuten Las Vegasissa ja Renossa, ainakin nimellisesti, kiellettyä. Vegasin kasinoilla elää myös lauma eksoottisia eläimiä, flamingoja, leijonia Bengalin valkosia tiikereitä, haita. Leijojnhäkkiin liimatun kyltin perusteella kyselyitä eläinten oloista on tullut, varmasti niistä pidetään huolta, mutta mielestäni ne eivät silti kuulu tähän keinomaailmaan.

Rahakkaan Vegasin luulisi olevan tulvillaan pukuherroja ja kauniita daameja. Olemme olleet yllättyneitä kuinka huonosti pukeutuneita ihmiset täällä ovat. Parhaimmissa reppureissaajan kuteissa, yhtä kuin farkut ja kulahtanut paita, olemme olleet sieltä siisteimmästä päästä. Niin, kuuma on, mutta itse en lähtisi edes Helsingin yöhön kukkashortsit ja hihaton paita päällä, lipokkaat jalassa. Täällä se näyttää olevan pukukoodi. Ja päätellen siitä, että yökerholippuja on tarjottu, olemme täyttäneet laatukriteerit asustuksen suhteen, uskomatonta kyllä. Että se siitä Las Vegasin diivamaineesta, joka kaupungilla ainakin minun mielessäni oli.

Ai niin, saimme uusia kuviakin ladattua. Canyon Country kattaa Utahin ja Arizonan, lähinnä kansallispuistoja sieltä. West Coastiin lisäämme kuvat Las Vegasista ja myöhemmin matkalta Kaliforniasta.

Matka Zionista Grand Canyonille oli mieleenpainuva. Ei niinkään aavikkomaisemien takia vaan niiden kolmen päivän, jotka työskentelimme vapaaehtoisina kodittomien eläimien kanssa. Utahissa pitää majaa Yhdysvaltojen suurin kodittomien eläinten talo, Best Friends Animal Society. Kävimme tutustumassa paikkaan ja jäimme avuksi. Tehtävä oli "haastava": pidimme seuraa noin kolmellekymmenelle kissanuhaa sairastavalle kissalle. Kuulostaa tyhmältä? Leikittämisellä on tärkeä tehtävänsä, sillä se auttaa eläintä sosiaalistumaan ja sitä kautta ehkä saamaan rakastavan kodin. Ja miten onnellisia nuo kissat olivatkaan seurasta! Utahin eläintalo on aivan valtava, siellä asustaa lähes 1700 eläintä, kissoja, koiria, kaneja, papukaijoja, hevosia, aaseja sekä valikoima loukkaantuneita villieläimiä, kaikilla oma tarinansa kerrottavana. Best Friends on siitä erikoinen, että se tarjoaa eläimelle elinikäisen kodin - joissakin tapauksissa sitoumuksen siis vuosikymmeniksi.

Eläintäyteisten päivien jälkeen, tai ehkä se johtui niistä lukuisista jo nähdyistä kanjoneista, Arizonan ylpeys, Grand Canyon, ei saanut väristyksiä aikaan. Vierailimme kanjonin hiljaisemmalla pohjoisreunalla ja saimmekin ihailla maisemia kahdeksan aikaan aamulla ihan kahdestaan. Emme lähteneet yrittämään monelle niin kohtalokkaaksi muodostunutta vaellusta kanjonin pohjalle ja Colorado-joelle vaan tyydyimme ihailemaan maisemaa lodgen aurinkoterassilta kahvimuki kädessä.

Arizona vaihtui Nevadaksi ja kello Tyynenmeren aikaan. Takana 5000 mailia ja edessä muutama päivä aavikolle rakennetussa keinomaailmassa. Las Vegas ja ilmastoitu hotellihuone, here we come!

Matkanteko Utahissa ei alkanut lupaavasti. Mutta tulihan jälleen kerran todistettua, että joskus kurssista poikkeaminen voi olla hyvästä. Sillä tässä osavaltiossa emme ole muuta tehneetkään kuin muuttaneet suunnitelmia jatkuvasti.

Flaming Gorgesta, joka ei muuten sekään kuulunut alkuperäiseen reittisuunnitelmaan, oli tarkoitus oikaista Wasatch-Cachen puistoalueen läpi Salt Lake Cityyn ja viettää viikonloppu vaeltelemalla tuolla valtavalla erämaa-alueella. Ei oikaistu. Tie oli aivan mahdoton, joten jouduimme palaamaan valtatie I-80:lle. Olemme yrittäneet välttää noita suurväyliä, mutta I-80 tarjosi tuolla pätkällä jopa kivat maisemat. Seuraava yritä ja yritä jotain muuta tapahtui Salt Lake Cityssä. Suunnitelma B oli viettää viikonloppu Antilope Island -puistossa suurella suolajärvellä. Laiskottelimme siellä lopulta päivän. Lupa leiriytymiseen olisi pitänyt hakea sisäänpääsyportilta seitsämän mailin päästä ja ajaa sitten taas takaisin saarelle eli yhteensä yli 30 kilometrin lenkki. Emme tykänneet paikasta niin paljoa, varsinkaan kun iltapäivän kruunasi ukkosmyrsky.

Itse suuri suolajärvi oli, sanokaanko, mielenkiintoinen kokemus. Vesi on niin suolaista, että siinä kelluu kuin korkki. Turha yrittää sulkeltaa pohjaan. Muutenkaan ei kyllä tehnyt mieli sukeltaa, kun vesi oli järvessä olevan siniviherlevän vihreäksi värjäämää ja siinä uiskenteli pikkuruisia katkarapuja, järven ainoat asukkaat muuten. Haju rannalla oli, noh, merellinen. Maksoimme mielellään dollarin kunnon suihkusta uiskentelun jälkeen.

Suunnitelma C oli sitten olla viikonloppu Salt Lake Cityssä. Nooh, ajoimme I-15:sta suoraan sen läpi. Kaupungissa on vain vajaat 200 000 asukasta, mutta liikennejärjestelyt sellaiset, että mieluiten valitsee suorimman tien kaupungista ulos. Kauniit puitteethan paikalla oli jylhien vuorien juurella, mutta mitä muuta...Se jäi tarkastamatta. Reitti oli muuttunut sen verran, että huomasimme matkaavamme varsin läheltä Capitol Reefin kansallispuistoa, yhtä Utahin viidestä kansallispuistosta. Niin, sen ei pitänyt kuulua suunnitelmiin... Vietimme siellä kuitenkin upeat pari päivää. Capitol Reef on pieni niin sanotusti läpiajopuisto, sillä valtatie 24 kulkee sen läpi Coloradoa kohti eivätkä ihmiset yleensä viivy siellä kovin kauaa. Kannattaisi, sillä paikka on kaunis ja tarjoaa vaellusreittien ja geologisten ihmeiden lisäksi kulttuurihistoriaa. Fremont-joen rannalla ovat asuneet niin Fremont-ihmiset 1000-luvun alussa kuin 1800-luvun lopun mormoonitkin. Pioneerien jäljiltä puistossa on ihanat puutarhat, joista saa käydä hakemassa välipalahedelmät ilmaiseksi ja nimellisellä maksulla mukaan niin paljon kuin jaksaa poimia.

Capitol Reefin jälkeen suuntasimme Bryce Canyon -kansallispuistoon. Se kuului alkuperäiseen Utah-suunnitelmaan, mutta oli meille pettymys. Ei kai mistään erityisestä syystä, mutta jotenkin sen hoodoo-ihmeet, kuten Brycen erikoisia eroosian rakentamia ja kuluttamia muodostelmia kutsutaan, eivät saaneet innostumaan. Yhtenä syynä haluun paeta Brycesta oli varmaan liikansoitus. Vai miltä tuntuisi katsoa tähtiä yhdessä kuudenkymmenen muun kanssa, kun teleskooppiaikaa on kolme sekunttia per henkilö. Bryce tuntui myös jotenkin liian kaupalliselta. Kansallispuiston porteille vuonna 2007 perustettu Bryce City ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin lodgeja ja rihkamakauppoja.

Mutta sitten tuli Zion. Nimensä mukainen paikka. Vaikkakaan amerikkalaisten Labor Day -viikonloppu ei välttämättä ollut se paras viikonloppu olla Zion Canyon -kansallispuistossa. Hukkasimme kuitenkin tungoksen vaelluspoluille ja viihdyimme niin, että jäimme viikoksi. Lähes sadan fahrenheitin (yli +30 c) helteestä huolimatta. Otimme rangerin neuvosta vaarin ja olimme kuin liskot: liikenteessä aamulla ja illalla, päivät loikoilimme auton ja Zion lodgen varjoissa. Tuntuu uskomattomalta, että Zionin yli 2000 metriin kohoavat vuoret ovat hiekkaa, puristuneet Saharan kaltaisen aavikon hiekasta hiekkakiveksi. Zionilla oli tarjota yllätyksiä. Yksi suurimpia niistä oli törmätä lomaansa viettävään Afrikan oppaaseemme Matiin. Siis aivan käsittämätön juttu! Kumpikaan osapuoli ei ollut uskoa silmiään, mikä todennäköisyys! Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia ja lähetimme Matin mukana terveiset Afrikkaan kuljettaja-Nickille ja kokki-Mauille. Lopulta juhlaviikonloppu oli mennyt ja tiistaiaamu valkeni harmaana ja viileänä, oli hyvä päivä sanoa heippa Zionille ja suunnata auton nokka kohti Arizonaa.

Yellowstone, tuo maailmanluokan kansallispuisto ansaitsee kaiken sen hehkutuksen, jota siitä kuulee. Ainoana miinuksena voi mainita vielä tähän aikaan vuodesta hallitsevan tungoksen; enpä todellakaan haluaisi olla Yellowstonessa heinäkuussa, jolloin puistossa vierailee kaksi miljoonaa (!) ihmistä, kun vuoden kokonaisvierailijamäärä kieppuu kolmessa miljoonassa. Ihmispaljoudesta huolimatta saimme onnenmyyrinä leiripaikat juuri niille leirialueille, joille halusimmekin.

Ja Yellowstonessa oltiin kotona. Ensimmäiset kolme päivää jahtasimme susia Lamar-laaksossa aamua iltaa ja välillä päivälläkin. Harmaaturkit vain pysyivät piilossa. Biisoneja sen sijaan näimme satoja ja taas satoja, välillä nukkumassa viereisellä leiripaikallakin. Yhtenä kuumana iltapäivänä saimme todistaa, yhdessä kymmenien muiden katsojien kanssa, taitavaa kiipeilyä kuolleilla puunrungoilla kalliorinteellä - musta karhun toimesta! Karhuista näkyi paljon jälkiä, mutta tuo pieni (150 kiloa...) karhu oli meidän ainoa näköhavainto niistä. Lauantaina olimme menossa katsomaan biisoneja Hayden-laaksoon, kun jäimme ruuhkaan. Sellainen ruuhka tarkoittaa lottovoittoa, sanoo kokenut villieläinbongari. Kyllä vain, sillä kertaa kaksi oikein. Yellowstone-joen penkalla paistatteli päivää kaksi sutta. Opin tuolloin, etta harmaa susi voi olla myös musta, aivan kuten mustan karhun väritys voi olla mitä vain valkean ja ruskean sävyistä mustaan. Toisella puolella laaksoa oli biisonin ruho, ja arveltiin susien olevan matkalla sinne. Samaisella haaskalla oli aamulla nähty harmaa karhu.

Eläiten lisäksi Yellowstone on tulvillaan geotermaalisia ihmeitä, puistosta löytyy noin 10 000 geotermaalista ilmiötä kuten kuumia lähteitä ja mutalähteitä, geysireitä ja fumaroleja. Ihmettelimme niitä useamman päivän. Osallistuimme myös rangereiden vetämille kierroksille ja juttutuokioihin, ne olivat hyvä tapa oppia juuri Yellowstonen alueesta. Tässä asiassa amerikkalaiset puistot eroavat merkittävästi afrikkalaisista serkuistaan. Yhdysvalloissa rangerit (tai puistonvartijat kai suomeksi) ovat paikalla opastamassa ja kouluttamassa ihmisiä; tietenkin työnkuvaan mahtuu sata muutakin asiaa, kuten opimme, kun vietimme sattumalta yhden iltapäivän ratsastavan rangerin seurassa, joka sattui samalle vaellusreitille. Afrikassa sen sijaan ensimmäisenä tarjotaan AK-47:aa, kun nyt olet potentiaalinen salametsästäjä.

Grand Tetonin kansallispuisto, Yellostonen eteläinen rajanaapuri, tarjoaa luonnollisesti samaan ekosysteemiin kuuluvana lähes saman eläinvalimoiman, mutta markkinoi itseään kuitenkin enemmän vuorinäkymillä. Tetonin vuorijono yli 3000-4000 metrin huippuineen on läsnä kaiken aikaa ja tarjoaa kuulemma upeat vaellus- ja kiipeilymaastot, emme kokeilleet. Yksi Tetonin huippuhetkiä oli nähdä kaksi majavaa työssään. Suurin osa (japanilais)vierailijoista tulee puistoon katsomaan hirviä, todella sykähdyttävää suomalaiselle... Eiväthän ne eläimet näissä puistoissa niin eksoottisia yleisesti ottaen ole, mutta todennäköisyys bongata suurpeto on suuri.

Matka jatkui puistosta etelään. Ajoimme Pilot Butten (yli 2000 metriä korkea maamerkki puoliaavikolla) -maisemareitin Green Riveriin tarkoituksena nähdä vielä Wyomingin villihevosia. Näimmekin kaksi pientä ryhmää. Flaming Gorgen virkistysalue ei ensinäkemältä tuntunut tarjoavan oikeastaan mitään muuta uutta kuin lämpimät suihkut (ja vaihteeksi lämpimän yön Grand Tetonin lähes pakkasöiden jälkeen), mutta löytyihän sieltä(kin) geologinen ihmemaa, kun kävi jututtamassa paikallisen Metsähallituksen infoa. Seuraava isompi etappi taitaa olla Salt Lake City ja suuri suolajärvi.

Tervehdys Villista Lannesta! Matka on taittunut aina Wyomingin preerialle asti. Kolkuttelemme Yellowstonen ovia; toivottavasti sudet ja karhut ja hirvet ovat huomenna kotona, kun saavumme vierailulle.

Matkalle on jaanyt monia upeita paikkoja ja maisemia. Chicagon kaunis (gansteri)kaupunki vaihtui Iowan maissipeltoihin ja edelleen Etela-Dakotan preerioihin. Iowassa satoi ja ukkosti ja pellot lainehtivat, siita oli uutisissakin taalla. Badlandin kansallispuistossa taas oli yli 90 Fahrenheitia lamminta, vaella siina sitten... Ihastelimme pienia preeriakoiria ja valtavia (!) biisoneja. Nuo vanhat Sioux-intiaanien maat ovat lumoavan kauniita vaikkakin karuja. Kavimme yhden lempileffani, Tanssii susien kanssa, kuvauspaikalla Black Hills -vuorilla. Alue oli viehattava, mutta viikonlopun motoristiralli, naimme tuhansia ja taas tuhansia motoristeja, karkotti taatusti kaikki elaimet kauas pois. Deadwoodissa pystyi jo hieman elaytymaan vanhaan lannen tunnelmaan, onneksi Peku on perehtynyt naihin juttuihin :).

Viikonlopun rentouduimme Big Horn -kanjonilla. Nimi tulee alueella elavista lampaista, joilla siis on suuret sarvet. Saimme muutaman naaraan kuvaan, mutta passi jai viela nakematta. Suurin syy vierailuun olivat kuitenkin villit mustangit, jotka elavat Pryor-vuorilla. Olimme onnekkaita ja saimme nahda niita muutaman vaeltamassa. Upeita, upeita elaimia! Lisamausteena vierailimme alueen vanhoilla rancheilla. Ei hassumpaa ollenkaan, ollapa cowboy...

Mittarissa reilut 1200 mailia ja takana kuusi osavaltiota. Chicagoon asti olemme päässeet. Monenlaista on mahtunut ensimmäiseen karavaanariviikkoon. Sillä karavaanareita meistä yllättäin tuli: autovuokraamo oli vaihtanut varauksessa olleen vain sängyllä ja jääkaapilla varustetun maasturin pieneen asuntoautoon. Sillä nyt sitten päristelemme eteenpäin. En oikein tiedä mitä autovuokraamosta pitäisi ajatella, kun soitettaessa hotellilta noutoa vuokraamolle, he eivät ylipäätään löytäneet varaustamme. Nooh, maksoivat sitten taksin, kun eivät ehtineet tulla hakemaan; kiitos äärimmäiset neuvottelutaitoisen miehen, joka puhelun suoritti.

New Yorkista suuntasimme pohjoiseen suurille järville, joista ensimmäisenä vastaan tuli Ontario. Yöpaikan saimme eräästä kaupunkipuistosta, jossa kelpasi katsella auringonlaskua ja nousua rannattomalle järvelle. Tottakai piti päästä myös Niagaran putouksille. Ne eivät kokoluokassa hämmästytä Viktorian ja Iguassu-putousten jälkeen, mutta käymisen arvoiset olivat silti. Ehdimme paikallaeaikaisin aamulla ennen yleisöryntäystä ja saimme ihailla vesimassoja rauhassa. Täydellisen näköalan vuoksi piti käydä hakemassa passiin myös Kanadan leima. Rajamuodollisuudet olivat Niagaralla yllättävän löysät, ja takaisin Yhdysvaltoihin pääsi vanhalla leimalla. Erie-järvellä kävimme polskuttelemassa, vesi oli todella lämmintä. Erie onkin pienen suurista järvistä, vaivaiset 20 metriä syvä. Michigan-järveä ihailemme sitten täällä Chicagossa.

Ohion suurin nähtävyys meille oli Amish-alue, vaikka tuntuukin hieman pahalta puhua ihmisistä nähtävyytenä. He tosin itse ottavat kulttuuristaan matkailuhyödyn irti ja jos kaikenlaista myydään Amish-nimellä. Esimerkkinä voinee mainita Amish-kirpputorin, jossa tuotteitaan myyvät niin Tupperware kuin Avonkin. Teimme antoisan vierailun yhdelle tilalle Walnut Creekin lähellä. Oppaamme kertoi laajasti amishien tavoista ja pääsimme myös hevosajelulle aidoilla amish-kärryillä, ne olivatkin oikeat luksuskärryt lehtijousineen. Tilalla pääsi rapsuttelemaan jos jonkilaista eläintä, mm. valtavankokoisia Belgian työhevosia, joita amishit edelleen käyttävät peltotöissä. Olimme kuulemma ensimmäiset suomalaisvieraat, ja isännät olivat äärimmäiset yllättyneitä kaukaisista vieraistaan. Amish-alueilla saa pienillä teillä ajaa varovasti, sillä aina on mahdollisuus pongata hevoskärryt matkalla jonnekin. Hauskaa oli huomata, että jopa Mäkkärillä on oma kyltein merkitty pysäköintipaikka hevosille; täytyy siis uskoa, että myös amishit syövät Mäkkärissä...

Oma keittiö tarkoittaa tietenkin ostosmatkoja amerikkalaisiin supermarkeitteihin. Ahdistavin osuus on löytää edes jotensakin "puhdasta" ruokaa, jota täällä kutsutaan nimellä orgaanisesti kasvatettu. Kasvisten osalta se tarkoittaa vähemmän lannoitteita ja lihan osalta ilman hormoneja ja eläinperäistä rehua kasvatettuja eläimiä. Siis ilman hormoneja, kyllä...Kun vielä saisi ilman geenimuuntelua. Toinen ahdistava asia on kertakäyttökulttuuri, kun monet asiat on pakettu turhiin muoveihin eikä kierrätys tien päällä ole kovin helppoa. Olen joutunut tinkimään vihreistä arvoistani, jotta saan lopultakin seitsemän kuukauden jälkeen hyvää kahvia, kertakäyttömukista. Ostoslistalla onkin oma täyttömuki, mielellään ainakin 20oz verran tilaa french vanilla tai english caramel-cappucinolle, joissa on kaloriarvot kohdillaan...

Täytyy tunnustaa: olen rakastunut. Enkä taatusti ole ainoa, jolle on käynyt näin. Uuden rakkauden kohde on nimittäin New York. Kirjoitan tätä kuin Sinkkuelämän Carrie ainakin, tosin sillä erotuksella, että minulla on naapurin ikkunan sijaan edessä upeat näkymät Hudson-joelle ja auringonlaskuun pilvenpiirtäjien taakse.

Kesäinen New York on ollut meille todellista lomaa. Rähjäisten hostellin sijaan odottamassa oli upea hotellihuone Manhattanilla. Aamiainen on amerikkalaiseen malliin suuri, syömme siellä enemmän kuin päivässä yleensä yhteensä, mutta onhan ruualla hintaakin, jos se ei sisältyisi huonehintaan, nimittäin hulppeat 60 dollaria kahdelta veroineen plus tipit! Koko kaupunki on suuri nähtyvyys itsessään, ihan kuin elokuvissa. Paikka on myös paratiisi jotain, ihan mitä tahansa, tarvitsevalle. Sinänsä mielenkiintoinen huomio minulta, sillä samasta syystä en pitänyt Buenos Airesista... Olemme rollanneet Broadwaylla ja ostoskassiin mahtuivat farkut ja kasa kirjoja, jotka toivottavasti mahtuvat myös rinkkaan... Ajattelimme nimittäin täällä uudella mantereella pukeutua ihmismäisesti eli farkkuihin. Aloittelin shoppailua itse asiassa jo Limassa, mistä sain jalkaan ihkut citykengät ja päälle uudet T-paidat. Jotenkin alkoi ahdistamaan, kun suurin osa vaatteista on joko rikki tai puhkikuluneita. Newyorkilaiset eivät ole muodikkuudestaan huolimatta, sanotaanko, kovin hyvin pukeutuneita, joten uusissa tamineissa uin Broawaylla kuin hai järvivedessä. Olen kuitenkin ymmärtänyt miksi ihmiset pukeutuvat paitaan, jossa lukee "I love New York". Sen lisäksi voisin hankkia sellaisen, jossa lukee "I survived South America"...

Hotellin ikkunasta meillä on suora näkymä yhteen New Yorkin kuumimmista paikoista nimeltä World Trade Center. Jälleenrakennustyömaa pärisee jatkuvasti ja kahden tornit pohjat hahmottuvat jo. Katselen kaupungin yli lentäviä koneita ja mietin miltä mahtaakaan tuntua traumatisoiduista amerikkalaisista katsella niitä. Katselemisesta puheenollen, olimme iltakävelyllä Battery-puistossa ja yllättäin saimme vilkaista Saturnus-planeettaa renkaineen. Näky kaukoputkella oli kerrassaan upea, kun planeetta näytti juuri siltä kuin kaikissa tieteiskuvissa. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita.