Matkanteko Utahissa ei alkanut lupaavasti. Mutta tulihan jälleen kerran todistettua, että joskus kurssista poikkeaminen voi olla hyvästä. Sillä tässä osavaltiossa emme ole muuta tehneetkään kuin muuttaneet suunnitelmia jatkuvasti.

Flaming Gorgesta, joka ei muuten sekään kuulunut alkuperäiseen reittisuunnitelmaan, oli tarkoitus oikaista Wasatch-Cachen puistoalueen läpi Salt Lake Cityyn ja viettää viikonloppu vaeltelemalla tuolla valtavalla erämaa-alueella. Ei oikaistu. Tie oli aivan mahdoton, joten jouduimme palaamaan valtatie I-80:lle. Olemme yrittäneet välttää noita suurväyliä, mutta I-80 tarjosi tuolla pätkällä jopa kivat maisemat. Seuraava yritä ja yritä jotain muuta tapahtui Salt Lake Cityssä. Suunnitelma B oli viettää viikonloppu Antilope Island -puistossa suurella suolajärvellä. Laiskottelimme siellä lopulta päivän. Lupa leiriytymiseen olisi pitänyt hakea sisäänpääsyportilta seitsämän mailin päästä ja ajaa sitten taas takaisin saarelle eli yhteensä yli 30 kilometrin lenkki. Emme tykänneet paikasta niin paljoa, varsinkaan kun iltapäivän kruunasi ukkosmyrsky.

Itse suuri suolajärvi oli, sanokaanko, mielenkiintoinen kokemus. Vesi on niin suolaista, että siinä kelluu kuin korkki. Turha yrittää sulkeltaa pohjaan. Muutenkaan ei kyllä tehnyt mieli sukeltaa, kun vesi oli järvessä olevan siniviherlevän vihreäksi värjäämää ja siinä uiskenteli pikkuruisia katkarapuja, järven ainoat asukkaat muuten. Haju rannalla oli, noh, merellinen. Maksoimme mielellään dollarin kunnon suihkusta uiskentelun jälkeen.

Suunnitelma C oli sitten olla viikonloppu Salt Lake Cityssä. Nooh, ajoimme I-15:sta suoraan sen läpi. Kaupungissa on vain vajaat 200 000 asukasta, mutta liikennejärjestelyt sellaiset, että mieluiten valitsee suorimman tien kaupungista ulos. Kauniit puitteethan paikalla oli jylhien vuorien juurella, mutta mitä muuta...Se jäi tarkastamatta. Reitti oli muuttunut sen verran, että huomasimme matkaavamme varsin läheltä Capitol Reefin kansallispuistoa, yhtä Utahin viidestä kansallispuistosta. Niin, sen ei pitänyt kuulua suunnitelmiin... Vietimme siellä kuitenkin upeat pari päivää. Capitol Reef on pieni niin sanotusti läpiajopuisto, sillä valtatie 24 kulkee sen läpi Coloradoa kohti eivätkä ihmiset yleensä viivy siellä kovin kauaa. Kannattaisi, sillä paikka on kaunis ja tarjoaa vaellusreittien ja geologisten ihmeiden lisäksi kulttuurihistoriaa. Fremont-joen rannalla ovat asuneet niin Fremont-ihmiset 1000-luvun alussa kuin 1800-luvun lopun mormoonitkin. Pioneerien jäljiltä puistossa on ihanat puutarhat, joista saa käydä hakemassa välipalahedelmät ilmaiseksi ja nimellisellä maksulla mukaan niin paljon kuin jaksaa poimia.

Capitol Reefin jälkeen suuntasimme Bryce Canyon -kansallispuistoon. Se kuului alkuperäiseen Utah-suunnitelmaan, mutta oli meille pettymys. Ei kai mistään erityisestä syystä, mutta jotenkin sen hoodoo-ihmeet, kuten Brycen erikoisia eroosian rakentamia ja kuluttamia muodostelmia kutsutaan, eivät saaneet innostumaan. Yhtenä syynä haluun paeta Brycesta oli varmaan liikansoitus. Vai miltä tuntuisi katsoa tähtiä yhdessä kuudenkymmenen muun kanssa, kun teleskooppiaikaa on kolme sekunttia per henkilö. Bryce tuntui myös jotenkin liian kaupalliselta. Kansallispuiston porteille vuonna 2007 perustettu Bryce City ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin lodgeja ja rihkamakauppoja.

Mutta sitten tuli Zion. Nimensä mukainen paikka. Vaikkakaan amerikkalaisten Labor Day -viikonloppu ei välttämättä ollut se paras viikonloppu olla Zion Canyon -kansallispuistossa. Hukkasimme kuitenkin tungoksen vaelluspoluille ja viihdyimme niin, että jäimme viikoksi. Lähes sadan fahrenheitin (yli +30 c) helteestä huolimatta. Otimme rangerin neuvosta vaarin ja olimme kuin liskot: liikenteessä aamulla ja illalla, päivät loikoilimme auton ja Zion lodgen varjoissa. Tuntuu uskomattomalta, että Zionin yli 2000 metriin kohoavat vuoret ovat hiekkaa, puristuneet Saharan kaltaisen aavikon hiekasta hiekkakiveksi. Zionilla oli tarjota yllätyksiä. Yksi suurimpia niistä oli törmätä lomaansa viettävään Afrikan oppaaseemme Matiin. Siis aivan käsittämätön juttu! Kumpikaan osapuoli ei ollut uskoa silmiään, mikä todennäköisyys! Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia ja lähetimme Matin mukana terveiset Afrikkaan kuljettaja-Nickille ja kokki-Mauille. Lopulta juhlaviikonloppu oli mennyt ja tiistaiaamu valkeni harmaana ja viileänä, oli hyvä päivä sanoa heippa Zionille ja suunnata auton nokka kohti Arizonaa.