Olen yrittänyt analysoida kielteisiä tunteitani Kaliforniaa kohtaan. Yksi tekijä on varmasti ollut kuumuus. Los Angelesissa on rikottu kymmenen vuoden takainen lämpöennätys. Rannikkolla pohjoiseen on ollut jopa kolmekymmentä astetta (F) lämpimämpää kuin normaalisti. Eli kaiken kaikkiaan elohopea on keikkunut yli +40 asteessa celsiusta. Toiseksi on ahdistanut ihmisten köyhyys täällä. Ei ne pienet kylät Utahissa tai Wyomingissäkään aina niin kauniita olleet, mutta täällä elintasoerot jotenkin iskevät silmille. Ehkä siksi, että täällä ne tuntuvat liityvän rotuun. Haluamatta kuulostaa suvaitsemattomalta, välillä kuvittelen siirtyneeni muutaman leveyspiirin etelään, sen toisen Amerikan maille; vain kulkukoirat puuttuvat kaduilta, roskat siellä jo lojuvat. Tämä havainto on ehkä ollut omiaan aiheuttamaan sen levottomuuden, halun lähteä jonnekin pois. Niitä kauniita ja rikkaita puoletaan näimme Santa Barbarassa, tai ainakin heidän merenrantatalojaan. Ja lisää loistoa on odotettavissa Malibussa, jossa elokuvatähdet pitävät majaa.

Se ei tietenkään ollut Kalifornia vika, että noin kuusikymmentä mailia San Franciscosta lähdön jälkeen auto sanoi yhteistyösopimuksen irti. Noin vain varoittamatta. Maanittelemalla saimme menopelin raahautumaan San Luis Obispon kaupunkiin; ensimmäiseen sellaiseen, josta löytyi pelit ja vehkeet edes vian määrittämiseen puhumattakaan sen korjaamisesta. Ystävällisessä autoliikkeessä otettiin meidät jonon ohi, kun eivät tienneet, että menisi useita tunteja saada selvillä mikä autopientä oikein vaivaa. Meillä kun ei ollut antaa muuta infoa kuin että se sammuu täydestä vauhdista ilman varoitusta. Lopulta diagnoosi tuli: ajotietokone rikki. Sen jälkeen alkoivat neuvottelut vuokrafirman kanssa. New Jerseyn kotitoimisto oli tietenkin aikaeron takia jo kiinni (Murphyn laki...) ja Los Angeles ei halunnut autoa kontolleen. Lopulta he saivat, ilmeisesti illallispöydästä, jonkun kiinni itärannikolta ja lupa korjaukselle tuli - kiitos tiukkasanaisen huoltotoimiston päällikön, joka ilmeisesti oli tottunut hoitamaan tälläisiä juttuja. Hiiteen huoli Kalifornian kuivuudesta, otimme illalla pitkän kuuman kylvyn kylmällä juomalla höystettynä motellihuoneessa, jonka auton vuokrafirma toivottavasti maksaa.

Toistaiseksi auto on jälleen toiminut. Kartturilta vain edelleen puuttuvat koordinaatit. Matkalla teimme tutustumiskierroksen Yhdysvaltojen armeijan (US Army kuulostaa kylläkin paljon mahtipontisemmalta) maastoihin. Ensiksi pyyhkäisimme maavoimien avoimista porteista sisään, kun kartassamme ja tieopasteissa oli hieman epäselvyyksiä. Hortoilimme sen kymmenen mailia porttien sisällä kunnes alkoi tulla sellaisia varoitustekstejä vastaan, että päätimme peruuttaa samoja jälkiä takaisin, onneksi miinoihin osumatta. Edwardsin ilmavoimien portilla tekaisimme klassiset näin ajat liikenneympyrää vastavirtaaa -temput ennen stoppia. Kartan uudelleenlukemisen jälkeen teimme pari laitonta u-käännöstä eikä aikaakaan kun New Jersey -rekkarit hävisivät aavikon horisonttiin. Merivoimien kylttejä odotellessa...

Pieniä valopilkkuja Kalifornia-elämään on sentään mahtunut. Kuten vaikka Joshua Tree -kansallispuisto. Nimikkokasvi Joshua tree (Yucca brevifolia) ei itse asiassa ole puu ollenkaan, pioneerit vain nimesivät sen harhaanjohtavasti. Kansallispuistossa kohtaavat kaksi aavikkoa, Mojave ja Colorado. Äkkiä voisi ajatella, että aavikko kun aavikko, mitä väliä. Väärin, aavikolla on väliä. Korkeammalla, yli kilometrissä, sijaitseva Mojave on hieman kosteampi ja viileämpi ja muun muassa Joshua puiden kasvualuetta. Hieman alle tuhannessa metrissä sijaitseva Colorado on kuumempi ja kuivempi. Olimme jo todella kyllästyneitä aavikkoon, suuri osa Kaliforniasta kun on erinäköistä aavikkoa, ja Joshua Tree -kansallispuisto oli ajateltu vain jonkinlaiseksi viivytysetapiksi. Sellainen siitä tosiaan tulikin, sillä jäimme pidennetyksi viikonlopuksi. Yllätys oli melkoinen, kun aavikkolla satoi ja ukkosti! Salamat valaisivat upeasti yötaivaan. Useamman kerran taivas vetäytyi tummanpuhuvaan pilveen ja ilma viileni reilusti. Jokinlainen aivopesu on mitä ilmeisimmin tapahtunut luonnonvoimista selviytymisen suhteen, sillä lauantaiaamun ukkosmyrsky aiheutti unisissa aivoissa välittömästi seuraavanlaisen ajatusketjun: aavikko > vesisade > salamatulva > onhan auto turvassa? Kansallispuistojen propagandistit ovat siis saaneet ainakin tämän viestin perille, ainakin meille. Ne muutamat, yllättävän harvat, kuumat hetket pystyi loikoilemaan kallionvarjossa, joita leiripaikka onneksi tarjoili reilusti. Vaeltamisen rajoitimme muutamaan lyhyeen reittiin.

Aavikolla oli tarjota muitakin yllätyksiä, kuten Agua Caliente County Park. Parkkeerasimme kuumien lähteiden äärelle Anza-Borregon aavikolle pariksi päiväksi. Kun suihkun virkaa on useimmiten toimittanut jäätävä vuoripuro tai -joki, niin sekä sielua että ruumista lämmitti uiskennella vaihteeksi 102-asteisessa(F) vedessä aamua iltaa. San Diegon alueella liikkuneiden rajuilmojen seurauksena ilma on viilentynyt parina viime päivänä huomattavasti, mikä on tehnyt aavikko-oleilun siedettäväksi.

Pekka on ollut innoissaan tarantella-havainnoistaan. Kyseisiä olentoja on löytynyt tienpielestä useampia. Syksy on kuulemma hyvää aikaa niiden bongaukseen, sillä poikamiestarantellat ovat lähteneet kartsalle etsimään tyttöjä. Ajattelen kauhulla niitä hiiviskelemässä autoni ympärillä. Araknofobiaa ei ole helpottanut useampien asiantuntijoiden huomautukset, että tarantellat eivät osaa hyppiä tai juosta, muka. Elefanttihylkeet sen sijaan olivat hupaisaa katseltavaa, ja niin äänekkäitä. Olen hieman miettinyt, että seuraavassa elämässä voisin olla hylje; maata vain rannalla päivät pitkät, hieman seurustella tovereiden kanssa ja auringon liikaa polttaessa mennä joko uimaan tai heitellä hiekkaa nahkan suojaksi. Ei hullumpaa? Niin, Cookin saaria odotellessa...