Ympyrä on sulkeutunut. Viitisensataa päivää sitten juoksimme Istanbulin kentällä seuraavaan koneeseen kohti Nairobia. Istanbulissa olemme jälleen - mikäpä parempi paikka hiljentyä pääsiäiseen kuin kultainen Konstantinopoli. Moskeijoiden kultaiset puolikuut hohtavat vaihteeksi auringonpaisteessa. Lähes koko Turkin reissun piinannut sade on väistynyt, vaikkakin mereltä viuhuva tuuli on edelleen jäätävä.

Viimeisen viikon olemme kiertäneet antiikin raunioita Välimeren rannikolla. Olympokselle teimme päiväreissun julkisilla Antalyasta. Emme voi moittia, etteikö julkiset Turkissa toimisi, mutta hinta bussimatkoille alkaa olla kova. Ja lopulta monet matkailukohteet ovat sittenkin vaikeasti saavutettavissa busseilla vaatien yksi tai kaksi vaihtoa. Emme esimerkiksi päässeet näkemään Olympoksen ikuista tulta, joka "roihuaa" seitsämän kilometrin päässä raunioilta. Tästä kokemuksesta viisastuneina päätimme vuokrata auton. Ei mitään erityisen halpaa hupia Turkissa, kun dieselinkin hinta pyörii 3,60 Turkin liirassa litralta (1,65€). Antalyasta suuntasimme antiikin kylpylälaupunkiin Pamukkalen Hierapolikselle. Maasta kumpuava kalsiumpitoinen vesi on rakentanut upeat valkoiset terassit mäenrinteelle ja samaisen mäen päällä sijaitsevat mittavat roomalaiskaupungin rauniot. Pieni Pamukkale on kehittynyt varsinaiseksi turistirysäksi ja mieleen palasivat vanhat Alanya-muistot liian innokkaista tuutseista. Tämän paikan luokittelimme kategoriaan "ehdottomasti vältettävä kesän huippusesonkina"... Pienen matkan päässä Pamukkalesta, Geyren kylässä puolestaan sijaitsevat aivan ihastuttavat Afrodite-kaupungin rauniot. Nimikkojumalalle omistetusta kaupungista on upeasti säilynyt ja restauroitu muun muassa teatteri, jonka raunioilla näimme myös kilpparikaksikon, sekä urheiluareena. Nämä mittavat rauniot ovat suosikkimme antiikin kohteista. Jostain syystä sisäänpääsy oli myös se edullisin, erittäin kohtuullinen kahdeksan liiraa (3,60 €). Turkissa on nimittäin tapahtunut mielestämme varsin huima nousu turistikohteiden pääsylippujen hinnoissa. Istanbulin tärkeimmät nähtävyydet maksavat järkijään 20 liiraa, monet rauniot maksavat nykyään myös tuon 20 liiraa, kun niille vielä pari vuotta sitten on päässyt kymmenellä liiralla. Maksaisimme mielellämme tuon summan, jos se oikeasti menisi restaurointityöhön, mutta vaikuttaa, että rahalla rakennetaan kaikkea muuta. Lisäksi joissakin kohteissa sisäänpääsy tai parkkimaksu sisältää lisäpalveluita, kuten traktorikuljetus kaksisataa metriä sisäänpääsyltä sijaitsevalta parkkipaikalta, joita ei tarvitse. Petra-efekti näemmä laajemminkin Lähi-idässä.

Efesosta on kehuttu Välimeren parhaiten säilyneeksi antiikin kaupungiksi. Meille se oli Afroditiaksen jälkeen suuri pettymys. Hyvin erilainen toki, ja säilyttänyt paremmin kaupunkimaiset piirteet, mutta "se jokin" jäi uupumaan vierailusta. Varsinaiset rauniot sijaitsevat pienellä alalla, mikä tekee Efesoksesta ruuhkaisen. Olimme onnellisia hyvin ajoitetusta vierailusta salakuunneltuamme erästä opasta, joka selitti, että kesäaikaan Efesokselle saapuu kaksisataa turistibussia ja kuuden risteilyaluksen porukat päivässä! Ooh, ei meidän paikka silloin... Ehkä jopa pikaisen Efesos-vierailun jälkeen pyyhkäisimme pieniä ja välillä kuoppaisia kyläteitä pitkin Bergamaan. Katseltuamme hetken kaapeliautojen jonoa Pergamum-raunioille, päätimme tyytyä ihailemaan Akropolia auton ikkunasta. Epäilemättä hienot rauniot olisivat olleet, mutta kaapeliautot olivat liikaa... Rauniokierroksen kruunasi tarunhohtoinen Troija. Rauniossa eivät kylläkään ole paljoa katseltavaa, mutta historiabluffeina silti käymisen arvoinen paikka. Pakko myöntää, että sivistyksessä on Iliaksen & Odysseyksen mentävä aukko, joka nyt täytynee korjata heti kun teoksen käsiinsä jollakin luettavalla kielellä saa.

Gallipoli ei vielä hetki sitten kertonut meille mitään, mutta nyt tiedämme niemaalla käydyn verisiä taisteluita ensimmäisessä maailmansodassa. Kiersimme nyt hiljaisia hautausmaita ja maihinnousupaikkoja; Gallipolin maihinnousun muistojuhlaa vietetään 25. huhtikuuta, tänä vuonna tapahtumista tulee kuluneeksi 96 vuotta. Pienestä Eceanbatista, asukkaita 5500, löysimme yllättäin Turkin reissun parhaimman hotellin. Sitten olikin aika suunnata kohti Istanbulia. Euroopan mantereellehan olimme jo saapuneet ikään kuin takaovesta Canakkalen salmen yli. Autovuokraamolle emme tietenkään kertoneet vieneemme auton lautalla salmen yli... Itse asiassa saavuimme Istanbuliin yhden illan etuajassa. Olimme viime vuodesta oppineina varanneet hotellin etukäteen pääsiäisruuhkaa peläten - eikä täällä todellakaan tarvitse yksin olla. Extrayön hotellivalinta ei mennyt aivan putkeen, kun majapaikka sijaitsi yökerhon yläpuolella. En ehkä ollut aivan parhaimmillani, kun lähdimme aamulla huonosti nukutun yön ja aamiaisettoman aamun jälkeen etsimään bussia Bukarestiin. Vain kuullaksemme selkeällä venäjän kielellä, että sellainen menee joko perjantaina tai keskiviikkona. Ja meillähän oli se fiksu hotellivaraus ilman peruutusoikeutta lauantaille saakka... Eikä erityistä halua odottaa Istanbulissa keskiviikkoon saakka. Hetken ilmassa oli havaittavissa ahdistusta. Lopulta päädyimme ostamaan junaliput. Ei sillä, että sekään ihan putkeen olisi mennyt, kun aseman virkailija yritti taas myydä kaikkein kalleinta laatua ja kieltäytyi perustelemasta hintaa. Me taas olimme tehneet kotiläksyt ja kieltäydyimme maksamasta muuta kuin mitä halusimme ostaa. Lauantaina nähdään mitä tuli ostettua. Tosiasia kuitenkin on, että olemme lähdössä kotimatkalle. Suunnitelmissa on matkustaa Bukarestin, Varsovan ja Baltian kautta Suomeen. Pidimme Ylen netti-tv:n kautta vaalivalvojaiset, ensimmäinen suomenkielinen ohjelma kuuteentoista kuukauteen muuten, Selcukin pikkukaupungissa ja vaikuttaa, että Suomessa(kin) eletään jännittäviä aikoja. Näin lopuksi täytyy todeta, että olihan se vaalitulos iso jytky!

Hyvää pääsiäistä!

Turkissa on ikuinen kesä; ainakin, jos turisteja on uskominen. Valkoiset kanankoivet hytisten työntyvät 16 asteista vettä uhmaten Välimeren aaltoihin. Säälin sekaista kunnioitusta tuntien katselemma Antalyaan aurinkomatkalle saapuneita pakettimatkalaisia. Lämpötila jää hieman alle +20 asteen ja tuuli viilentää ilmaa entisestään. Aurinko sentään välillä paistaa rantahylkeiden riemuksi.

Syyriasta pääsimme pois taksikyydillä. Ainoa linja-auto Alepposta Antakyaan olisi mennyt aamuviideltä, eikä Suvia siihen saanut lähtemään. 70 kilometrin kyyti maksoi taksilla reilut viisi euroa enemmän bussiin verrattuna, joten hyville yöunille ei tullut kummoisesti lisähintaa. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta tax free-myyjän tulkkaamana suostuimme toimittamaan kuskille tupakkikartongit. Loput kymmenen kartonkia kuski teippaili takkinsa sisäpuolelle ja auton rakenteisiin. Tullia toiminta ei suuremmin kiinnostanut, joten ongelmitta pääsimme Antakyaan. Sieltä kaivoimme bussin Adanaan, jonka olemassaolosta emme edes aiemmin tienneet. Adanasta piti mennä laumoittain busseja Antalyaan, mutta jouduimme tietenkin väärälle asemalle. Aseman ainoa englantia puhuva henkilö kaivettiin tulkkaamaan ja bussiliput saatiin järjestettyä. Lisäksi palveluun kuului nouto asemalta, joka ei kuulunut bussin reitille. Turkkilaiselle palvelulle suuri plussa. Matka venähti luvatusta kymmenestä tunnista parilla tunnilla, mutta maisemat olivat hienot vuorien ja meren väliin litistetyllä serpentiinitiellä.

Turkissa hinnat ovat turistien myötä nousseet korkeiksi. Hieman kirpaisee, kun kahvikupista tahdotaan samaa kuin Suomessa. Edullista ruokaa kuitenkin löytyy, kun jaksaa etsiä sivukujia. Länkkäriruoka kyllä maistuu parin viikon pitaleipäkuurin jälkeen. Majoitus ei ole täällä enää halpaa, mutta edullista verrattuna Eurooppaan. Majapaikkojen taso on korkeampi kuin vaikka Syyriassa lähes samalla rahalla. Kymmenen vuotta sitten saamamme Turkki/Alanya-trauma on paranemaan päin. Ajoimme matkalla Alanyan läpi emmekä siltikään käsitä miksi jotkut vuosi toisensa jälkeen sinne palaavat, kun turistiturkin ulkopuolella maa näyttää aivan erilaiselta. Ajattelimme matkalla Istanbuliin vielä vierailla muutamissa historian kirjoista tutuilla paikoilla kuten Olympos, Efesos ja Troija.

Syyria on osoittautunut varsin miellyttäväksi matkailumaaksi. Bussit ovat edullisia, täsmällisiä ja viihtyisiä (siis uusia ja savuttomia), lipunosto sujuu yleensä ongelmitta ja tiet ovat hyvässä kunnossa. Välimatkat ovat lyhyitä. Hieman eri fiiliksellä istuu bussiin, kun tietää, että jo parin tunnin kuluttua on perillä - ei parin päivän kuten vaikka Kiinassa... Olemme matkustaneet kohti pohjoista muutaman itä-länsi-suuntaisen kieruman kautta. Syyrian maisemat ovat hyvinkin erilaiset kuin Jordaniassa, kuten ovat myös ihmiset. Galluppimme mukaan jordanialaiset ovat himpun verran ystävällisempiä ja aidompia. Toisaalta Syyriassa on ollut enemmän nähtävää. Ilmasto on ollut yllätys. Jordanian lämmöstä saavuimme koleaan, ajoittain sateiseen ja erittäin tuuliseen naapurimaahan. Shortsit ja t-paidat on voinut unohtaa ihan paitsi kulttuurisista syistä, myös itsekkäästä halusta olla vilustamatta.

Damascuksen vanhoilta kujilta matkustimme ajassa taaksepäin katsomaan Palmyraa. Roomalaisten mahtavasta kaupungista on jäljellä mittavat rauniot, joista kylläkin vain osa on restauroitu. Piskuinen aavikkokaupunki elää nykyisin lähes täysin turismista - ja lopputuloksena matkailijalle on "kävelevä raha-automaattisyndrooma", kun jokainen haluaa vierailijan lompakolle. Valitsimme majapaikan syrjäkadulta ja tingimme hintaan vielä aamiaisen. Selvisimme näin yhdellä lounasvierailulla keskustaan. Historiallisella silkkitiellä sijaitseva kaupunki ei siis ole muuttanut tapojaan; sen sanotaan nimittäin entisaikoina verottaneen rankalla kädellä keitaalle pysähtyneitä karavaaneja. Ei niin kumma, että monet matkailijat tekevät Palmyran päiväretkenä Damasista. Yksi taho kaupungissa kuitenkin oli, jolle raha ei ollut kelvata - bussiyhtiö. Olimme tuplatarkastaneet aikataulut eteenpäin ja saavuimme pysäkille hyvissä ajoin. Virkailija kieltäyty myymästä lippua ja selitti, että se ostetaan bussista. Kinastelimme asiasta aikamme, sillä olimme nähneet reissun mittaan aivan tarpeeksi näitä ostetaan-bussista-lippuja, mutta minkäs teet, kun toinen ei suostu toimimaan. Bussin saavuttua selvisi mikä koira tällä kertaa oli haudattuna. Yhtiö ei tiennyt montako paikkaa bussissa oli jäljellä, sillä tällä yhtiöllä ja Palmyrassa liput kirjoitetaan käsin. Homma oli siis kuka ekana tiskillä bussin saavuttua saa paikat -mentaliteetilla ja sitähän virkailija ei meille kertonut. Kun lopulta raivasimme tiemme takaisin luukulle, jäljellä oli enää yksi paikka. Raivostuimme aivan totaalisesti. Ja Syyriassa, missä nainen pukeutuu burkhaan ja vaikenee, syvä hiljaisuus laskeutui ympäröivään miesporukkaan. Syyrialaiset ovat ylpeää kansaa ja haluavat selvästi antaa maastaan hyvän vaikutelman. Ehkä se oli kuljettaja, joka käski kirjoittaa ylimääräisen lipun, ehkä se oli joku kanssamatkustajista, joka sen neuvotteli, ehkä virkailija vain luovutti - mutta paikat järjestyivät ja pari tuntia myöhemmin olimme Hamassa.

Haman miljoonakaupunki antoi itsestään pikkukaupunkivaikutelman. Sen suurin nähtävyys ovat keskiaikaset vesipyörät. Ne eivät vain enää pyöri, sillä kaupungin läpi virtaava joki on nykyään sarja haisevia mutalammikoita. Paikallisten reaktioista päätellen matkailijoita ei kaupunkiin virtanaan eksy, vaikka se on hyvä paikka pitää majaa ja kierrellä ympäröiviä nähtävyyksiä. Me päätimme jäädä Hamaan perjantai yli. Mikäli kansainvälisiä uutiskanavia on uskominen, Syyrian levottomuudet vain pahenevat. Joka perjantaiset vapautta ja uudistuksia vaativat mielenosoitukset ovat päättyneet surullisesti ja rauhattomuus leviää kaupungista toiseen. Hamassa sanotaan olleen viime perjantaina noin 2000 ihmisen mielenosoitus, mutta me emme kyllä huomanneet yhtään mitään. Hamalla on musta menneisyys mitä tulee kansannousuun, sillä 1982 kaupungissa heränneet levottomuudet tukahdutettiin pommituksilla. Arviolta 20 000 ihmistä kuoli ja kaupungin keskiaikainen kaupunginosa tuhoutui lähes kokonaan. Tänä päivänä siitä on jäljellä muutama huolella restauroitu kujanpätkä.

Hamasta käsin teimme reissun Crac des Chevaliersin keskiaikaiseen ristiretkilinnaan. Saavuttamattoman näköisenä mäellään seisova linna on jokaisen Indiana Jones -fanin unelma. Linna on niin iso, etteivät edes säännöllisin väliajoin sisään sinkoavat turistiryhmät onnistu pilaamaan sen pimeiden kolojen ja käytävien tutkiskelua. Vaikka olihan meilläkin oma ryhmä, numero seitsämän kuten sen nimesimme, sillä matkustimme tuon päivän belgialaisveljesten, ranskalaispariskunnan, sekä puolalais- ja saksalaispoikien kanssa. Homsin bussiasemalla jokainen oli samalla asialla eli etsimässä minibussia linnalle ja vuokrasimme sitten yhdessä menopelin.

Hamasta jatkoimme Aleppoon. Vaikka jo Damascuksen vanhasta kaupungista sai mielikuvan keskiaikaisesta itämaisesta kaupungista, niin Aleppo on hienompi paikka fiilistellä. Kaupungin valtava linnoitus on yksi hienoimpia lajissaan ja tarjoaa upeat näkymät yli (harmaan) kaupungin. Vanhan kaupungin kujat ovat paremmassa kunnossa ja jotenkin aidommat kuin pääkaupungissa. Täällä olemme vain miettineet miten paikalliset oikein selviytyvät tässä kulttuuriviidakossa, jonka eri uskontokunnat aiheuttavat. Sunnuntaina menimme nimittäin aamukävelylle kristittyjen kortteliin ja ihmettelimme miksi lähes kaikki liikkeet ovat suljettu. "Hei, perjantai meni jo, saisiko aamukahvin" mietimme ennen kuin kellot soivat. Kristittyjen kortteli, sunnuntai... Niin, pyhäpäivä. Kävimme sitten kuuntelemassa katolilaista messua ja tutustumassa armenialaiseen kirkkoon. Vanhassa kaupungissa puolestaan oli täysi hulina päällä, se hiljentyy perjantaisin.

Pieni Jordania olikin sitten äkkiä nähty. Varsinkin, kun vuokrasimme päiväksi auton, jolla karistimme Ammanin pölyt jaloistamme ja suuntasimme maaseudulle. Ammanissa itsessään kun ei ole paljon näkemistä, yksi roomalainen amfiteatteri ja vanha linnoitus samalta ajalta. Tuo kyseinen aamu ei kylläkään alkanut suotuisissa merkeissä, kun autovuorkaamon hemmo myöhästyi töistä lähes tunnin. Korvaukseksi saimme sitten hienomman auton, vaikkakin luulemme, että olisimme saaneet sen joka tapauksessa, sillä he eivät löytäneet koko varaustamme eli ei heillä sitä pientä kirppua meille olisi löytynyt sille aamua. Hieno auto ei kääntynyt kellosta tunteja lisää päivään, mutta ehdimme silti vierailla Kuolleella merellä, Nebo-vuorella ja Karak-linnoituksella. Jordanian ykkösnähtävyyden, Petran, jätimme väliin. Syynä pääsylipun uskomaton hinta, 50 euroa nuppi! Perusteluna kalliille lipulle annetaan siihen nykyään pakollisina kuuluvat oheispalvelut. Muiden matkalijoiden mukaan lippuun kuuluvaa opastettua kierrosta ei vain siltikään aina ole saatavilla ja viimeisille kahdelle kilometrille maksettu hevosratsastus tarkoittaa käytännössä usein omia jalkoja. Epäilemme suuresti noiden hevosten ja aasian työolosuhteita (varsinkin kesäisin, kun lämpötila huitelee jossain +40 kuumemmalla puolella), emmekö siis halunneet pennilläkään tukea kyseistä toimintaa, olkoonkin valtion sanelemaan.

Kuollut meri oli turkoosine vesineen ja valkoisine suolarantoineen yllätys, sillä olimme odottaneet samanlaista haisulikokemusta kuin Yhdysvalloissa Suolajärvellä. Jalat saivat hienon valkoisen suolakuorrutuksen dippailusta. Lisäjännitystä Kuolleenmeren alueella liikkumiseen tuo ei-niin-ystävällismielisen naapurivaltion rajan läheisyys, sillä tiet on linnoituttu tarkastupisteillä. Oli kuitenkin lauantai ja Israelin raja suljetttu, niin virkalijat eivät olleet erityisen innokkaita työssään. Sillä ainoalla pisteellä, jossa meidät todella pysäytettiin, virkailija tiedusteli ohimennen minne olimme matkalla ja keskittyi utelemaan montako vaimoa Pekalla on. Nebo-vuorella kävimme katsomassa maisemia, jotka kylläkin olivat melkoisen usvan peitossa. Vuorelta Mooseksen sanotaan katsoneen luvattuun maahan, ja tuolle vuorelle hänet on myös haudattu - kukaan ei vain tiedä varmaksi hautapaikkaa. Karakin keskiaikainen ristiretkilinna oli upea paikka, ja varsinkin lähestyminen mäen rinnettä kiemurtelevaa tietä pitkin, kun linna seisoi uljaana korkeuksissaan. Varsin ilmeinen paikka rakentaa linnoitus siis. Jordanian maisemat ovat enimmäkseen karua aavikkoa, jota tylsät horisonttiin jatkuvat tiet halkovat. Vuohet näykkivät karusta maasta minkä irti saavat ja niitä paimentamassa on perinteiseen asuun sonnustautunut huivipäinen mies. Matkalla näemme mielenkiintoisia kulkupelejä, kuten kuvan bussin, jonka ristimitta on hieman pielessä - auto ei suinkaan ole ajamassa päin keskivallia vaan kulkee eteenpäin kaistaa pitkin.

Ammanista oli tarkoitus jatkaa bussilla Damascukseen, Syyriaan. Matkaan tuli vain yllätysmutka, kun bussiyhtiö kieltäytyi myymästä meille lippuja, kun meillä ei ollut Syyrian viisumia valmiina passissa. Sinänsä ihan ymmärrettävää, ettei reittibussi halua odottaa rajalla. Mietimme siinä sitten, että mitäs nyt. Mutta nou hätä, kerrottuamme hotellille tilanteestamme, puolitoista tuntia myöhemmin yhteistaksi haki meidät ovelta ja viisi tuntia myöhemmin seisoimme seuraavan hotellin ovella Damasissa. Syyrian viisumi hoitui helposti ja nopeasti rajalla, juuri kuten pitikin, ja muutenkin molempien maiden rajamuodollisuudet olivat ohi noin tunnissa. Ehdimme jo käydä kierroksella Damascuksen vanhassa kaupungissa. Pekan mielestä se on upea - minä, se historiafriikki, en ole niin vakuuttunut. Toki kujat ovat kapeat ja mausteet tuoksuvat taivaalliselta, myynnissä on upeita itämaisia naisten pukuja ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Lähdemme taas tutkimaan - kylmää ja sadetta uhmaten - josko sieltä tänään löytyisi se puuttuva "jotain", jotta minäkin voisin yhtyä Damasia ylistävien kuoroon.

Koskapa isoveli valvoo jälleen elämäämme, tämä teksi tulee sähköpostin kautta - lopputuloksesta, eli miltä se näyttää ruudulla, ei siis voi olla varma. Ammanissa saimme sentään lähes-aidolla-Windows-kopiolla oman koneen jälleen toimintakuntoon.

Jalleen lahempana Eurooppaa. Intia jai taakse tana aamuna emmeka voisi olla onnellisempia. Udaipurissa vietimme lahes viikon, kun emme enaa jaksaneet taistella liikennevalineiden kanssa. Kaupunki on kuuluisa Octopussy-leffan kuvauksista, ja kavimme yhtena iltana katsomassa tuon Bond-leffan - kuuluu must-juttuihin Udaipurissa. Kaupunki oli siisti ja pieni (jotain 400 000 asukasta) intialaisilla standarteilla ja sijaitsee luonnonkauniilla paikalla makien ymparoimana. Kavin maaseudulla ratsastusretkella upealla marwari-hevosella. Alku oli hieman hasardi, kun lahdimme heti aluksi pikitieta pitkin mopojen, autojen ja riksojen huudattaessa riikkaria edesta ja takaa, kylissa riippuivat sahkojohdot paan korkeudella ja lapset kirkuivat tervehdyksia kovilla desibeleilla. Ratsuni oli silmapuoli, vasta viisivuotias tamma, joka ei selkeastikaan puolikkailla asteillaan viihtynyt ihmisten keskella. Pidin otuksesta kovasti, ehdottomasti paras ratsu talla reissulla; hevosta sai todellakin ratsastaa kaikilla taidoillaan. Nuo marwarihevoset ovat kuuluisia hassuista korvistaan, jotka osoittavat somasti sisaanpain toisiaan vasten.

Udaipurista kasin vierailimme upealla, syrjaisella Kumbhalgarhin 1400-luvun linnoituksella. Lahtoa retkella teimme kolme paivaa. Valtion matkailuinfot vaittivat ettei kylaan mene busseja. Valtion bussiasemalla busseja meni useampi paivassa tai sitten ei yhtaan - riippui kenelta kysyi. Koska majatalomme ei pitanyt bussiajatustamme yhtaan hassuna paatimme yrittaa. Valtion bussiasemalla lipunmyyja yritti torkeaa ylirahastusta, mutta loysimme onneksi yksityisen bussin sijaan. Olihan kokemus. Intialaiset bussit ovat paitsi hitaita, myos kovin taynna. Eivatka intialaiset pelkaa tulla lahelle. Kaiken huippuna saimme todeta, etta noissa syrjaisissa kylissa juhlittiin edelleen Holia. Mika painajainen! Olimme varmoja, etta meidat syodaan elavalta sina hetkena, kun astumme bussista. Ilmeisesta naytimme niin paattavaisilta, etta saimme lahtea rauhassa vaeltamaan viimeisia kuutta kilometria linnalle. Kumbhalgarhissa oli ihanan rauhallista ja hiljaista. Yon vietimme eraan perheen luona, joka vuokrasi huoneitaan kohtuuhintaan - ja juhli Holia pitkalle yohon.

Paluu Delhiin oli epamiellyttava. Intian rautatiet tosin ylittivat itsensa, silla yojuna lahti Udaipurista lahes minuutilleen aikataulussa ja rautahevonen saapui paateasemalleen vain tunnin myohassa. Olimme vain ehtineet unohtaa miten likainen, roskainen ja ruuhkainen Delhi oli - ei kaupunki ollut tallainen ensivisiitilla!. Ehka asiaan vaikutti se, etta talla kertaa majoituimme Paharganj-alueelle. Hotelli oli taas loistovalinta; innokkaat tyontekijat soittivat aamulla kello puoli seitsaman, ettemme vain unohtaisi syoda aamiaista (he kun saavat siita 10 % palvelulisan) ja respa alkoi valehdella, ettei metro muka kulje lentokentalle, mutta heilta kylla saa taksin. Kerasimme kamppeemme ja lahdimme silla ei-tanaan-kulkevalla-metrolla kentalle. Vain todetaksemme intialaisten yli-innokkaan vartioinnin. Sisaan kentalle ei ollut asiaa edes lentolippua vastaan ennen kuin vasta muutama tunti ennen lennon lahtoa.Olimme jo varmoja, etta nain hyvin alkaneella paivalla meilta kysytaan viela olemattomat jatkoliput Lahi-idasta eteenpain ja kaikkea muuta kivaa mita nyt intialaiset byrokraatit keksivatkaan. Yllatys oli melkoinen, kun ilman ongelmia laskeuduimme Arabiemiraattien kautta Ammanin kentalle Jordaniaan. 

Nyt ei ehka ole paras aika matkustaa Lahi-itaan. Ei yhtaan naurattanut, kun Ulkoministerio oli hieman muuttanut alueen matkustustiedotetta vain pari paivaa ennen lentoamme. Ammanissa emme kylla ole viela huomanneet mitaan kummalista olevan kaynnissa. Saimme juuri mahat tayteen herkullista jordanialaista ruokaa tarkoittaen muan muassa pitaleipaa maukkailla kastikkeilla, katukeittiosta tietenkin. Amman ei ole betonitaloineen mikaan silmanilo, mutta ihmiset ovat ystavallisia. Ja Jordania on pullollaan antiikin Rooman aikaisia nahtavyyksia. Eikohan me taalla hetki viihdyta.