Junamatkustaminen Euroopassa voi olla edelleen trendikästä, mutta sen fiksuudesta emme ole enää niin varmoja. Jotenkin on kummallista, että lentämällä pääsee huomattavasti halvemmalla ja lyhyilläkin reiteillä huomattavasti nopeammin, vaikka huomioi mukaan myös tuntien odotusajat kentillä (asia, jonka ihmiset yleensä unohtavat lentoaikoja laskettaessa). Edes vuonna 2011 internetistä ei löydy hintoja kansainvälisille junilla, saksalaiset ovat sentään aikataulut sinne väsänneet. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää kiinni vihreästä linjasta ja välttää lentoja silloin kun mahdollista.

Kaunis, pääsiäisturisten valloittama Istanbul alkoi yllättävän äkkiä tuntua nähdyltä. Kaupungin basaari oli himmeä, turistisoitunut kokemus syyrialaisten serkkujensa jälkeen. Kun Starbucks on kaupungin halvin kahvila, voi jotain päätellä inflaation suuruudesta. Hotellimme ja sen viereiset kauppakadut olivat venäläisten enklaavi; venäjää puhuttiin monissa paikoissa paremmin kuin englantia. Junamatka Istanbulista Bukarestiin oli - sanokaanko - mielenkiintoinen. Odotimme jotain Orient Expressin tyylistä, kaksikymmenvaunuista ilmestystä, mutta asemalla odotti yksinäisenä kolmevaunuinen Potna-Pekka. Harvalukuinen matkustajakunta koostui lähes yksinomaan länsimaalaista matkailijoista; oletettavasti niitä, jotka eivät olleet saaneet bussia sopivalle päivälle. Henkilökunta kruunasi matkakokemuksen. Ensimmäisenä meille yritettiin myydä pimeästä lisämaksusta omaa hyttiä. Emme siihen suostuneet, menimme lippuun merkityille paikoille ja saimme silti kuuden hengen hytin itsellemme. Seuraavaksi vaunuisäntä yritti viedä liput. Siihenkään emme suostuneet - eihän nyt kukaan järjissään oleva ihminen luovu matkustusdokumenteistaan, etenkään tuon hyttisotkun jälkeen. Riita päättyi vasta, kun junan esimies saapui paikalle. Saimme pitää liput. Olimme varmoja, että mitään palvelua on turha enää odottaa. Onneksi tiesimme mihin aikaan yöstä meidän pitäisi saapua Bulgarian rajalle. Juna oli lahjakkaasti myöhässä, mutta yllättäin myös meille ilmoitettiin saapumisesta rajalle. Viimeinen leima passiin ja olimme saapuneet Euroopan Unioniin. Matka jatkui Bulgarian maaseutumaiseman halki. Sisäisillä rajoilla olimme EU-passeillamme kuin diplomaatit, parhaimmassa tapauksessa virkailija katsoi asiakirjan kantta ja viskasi sen takaisin - mistä lähtien Bulgaria ja Romania ovat kuuluneet Schengeniin? Samaa kohtelua eivät saaneet viereisen hytin amerikkalaiset.. Reissun miellyttävimmästä junahytistä huolimatta olimme helpottuneita, kun juna puksutti Bukarestin asemalle ja katosimme lämpimään iltaan.

Pääsiäinen näkyi myös Bukarestin katukuvassa. Kaupunki oli nimittäin autio lukuunottamatta aurinkoisilla terasseilla istuvia matkailijoita ja kaduilla partioivia kulkukoiria. Olimme juuri lukeneet lehdistä Romanian parlamentin päätöksestä puuttua kulkukoira-asiaan, ja mitä ilmeisimmin aihettakin olisi. Ongelma on ihmisen aiheuttama ja ihmisen myös pitäisi se hoitaa inhimillisesti. En ymmärrä eläinaktivistien halua pitää koirat kaduilla rokotettuina ja sterilisoituina, kun ne toimenpiteet eivät tuo eläimille hyvää elämää ja elinympäristöä. Istanbulissa katujen jengin muodostivat kulkukissat, jotka kiiltävinä turkkeineen näyttivät sopeutuneen karuun elämäänsä huomattavasti paremmin. Yhdeltä jos toiselta kulkijalta näytti irtoavan niille makupaloja kebabista - eivätkä katit häpeilleet kerjätä. Mutta takaisin Bukarestiin, jossa hotelli oli puolestaan miellyttävä yllätys - moderni ja siisti paikka, jossa henkilökunta puhuu sujuvaa englantia. Olemme olleet todellakin yllättyneitä romanialaisten kielitaidosta ja palveluasenteesta. Katsotaan säilyykö myönteinen kuva junamatkan, sillä olemme kuulleet henkilökunnalla olevan samantapaisia taipumuksia kuin turkkilaisilla kollegoillaan... Sitten tarvitseekin jännittää enää saammeko jatkoyhteyden Budapestista. Ja onko varatut bussiliput Varsovasta eteenpäin voimassa. Ja... Meistä on tuntunut, että olemme valinneet reittimme erinomaisen huonosti. Luulimme, että pääkaupungit Bukarest ja Varsova tarjoaisivat hyvät yhteydet. Kerrankos sitä erehtyy.

Ympyrä on sulkeutunut. Viitisensataa päivää sitten juoksimme Istanbulin kentällä seuraavaan koneeseen kohti Nairobia. Istanbulissa olemme jälleen - mikäpä parempi paikka hiljentyä pääsiäiseen kuin kultainen Konstantinopoli. Moskeijoiden kultaiset puolikuut hohtavat vaihteeksi auringonpaisteessa. Lähes koko Turkin reissun piinannut sade on väistynyt, vaikkakin mereltä viuhuva tuuli on edelleen jäätävä.

Viimeisen viikon olemme kiertäneet antiikin raunioita Välimeren rannikolla. Olympokselle teimme päiväreissun julkisilla Antalyasta. Emme voi moittia, etteikö julkiset Turkissa toimisi, mutta hinta bussimatkoille alkaa olla kova. Ja lopulta monet matkailukohteet ovat sittenkin vaikeasti saavutettavissa busseilla vaatien yksi tai kaksi vaihtoa. Emme esimerkiksi päässeet näkemään Olympoksen ikuista tulta, joka "roihuaa" seitsämän kilometrin päässä raunioilta. Tästä kokemuksesta viisastuneina päätimme vuokrata auton. Ei mitään erityisen halpaa hupia Turkissa, kun dieselinkin hinta pyörii 3,60 Turkin liirassa litralta (1,65€). Antalyasta suuntasimme antiikin kylpylälaupunkiin Pamukkalen Hierapolikselle. Maasta kumpuava kalsiumpitoinen vesi on rakentanut upeat valkoiset terassit mäenrinteelle ja samaisen mäen päällä sijaitsevat mittavat roomalaiskaupungin rauniot. Pieni Pamukkale on kehittynyt varsinaiseksi turistirysäksi ja mieleen palasivat vanhat Alanya-muistot liian innokkaista tuutseista. Tämän paikan luokittelimme kategoriaan "ehdottomasti vältettävä kesän huippusesonkina"... Pienen matkan päässä Pamukkalesta, Geyren kylässä puolestaan sijaitsevat aivan ihastuttavat Afrodite-kaupungin rauniot. Nimikkojumalalle omistetusta kaupungista on upeasti säilynyt ja restauroitu muun muassa teatteri, jonka raunioilla näimme myös kilpparikaksikon, sekä urheiluareena. Nämä mittavat rauniot ovat suosikkimme antiikin kohteista. Jostain syystä sisäänpääsy oli myös se edullisin, erittäin kohtuullinen kahdeksan liiraa (3,60 €). Turkissa on nimittäin tapahtunut mielestämme varsin huima nousu turistikohteiden pääsylippujen hinnoissa. Istanbulin tärkeimmät nähtävyydet maksavat järkijään 20 liiraa, monet rauniot maksavat nykyään myös tuon 20 liiraa, kun niille vielä pari vuotta sitten on päässyt kymmenellä liiralla. Maksaisimme mielellämme tuon summan, jos se oikeasti menisi restaurointityöhön, mutta vaikuttaa, että rahalla rakennetaan kaikkea muuta. Lisäksi joissakin kohteissa sisäänpääsy tai parkkimaksu sisältää lisäpalveluita, kuten traktorikuljetus kaksisataa metriä sisäänpääsyltä sijaitsevalta parkkipaikalta, joita ei tarvitse. Petra-efekti näemmä laajemminkin Lähi-idässä.

Efesosta on kehuttu Välimeren parhaiten säilyneeksi antiikin kaupungiksi. Meille se oli Afroditiaksen jälkeen suuri pettymys. Hyvin erilainen toki, ja säilyttänyt paremmin kaupunkimaiset piirteet, mutta "se jokin" jäi uupumaan vierailusta. Varsinaiset rauniot sijaitsevat pienellä alalla, mikä tekee Efesoksesta ruuhkaisen. Olimme onnellisia hyvin ajoitetusta vierailusta salakuunneltuamme erästä opasta, joka selitti, että kesäaikaan Efesokselle saapuu kaksisataa turistibussia ja kuuden risteilyaluksen porukat päivässä! Ooh, ei meidän paikka silloin... Ehkä jopa pikaisen Efesos-vierailun jälkeen pyyhkäisimme pieniä ja välillä kuoppaisia kyläteitä pitkin Bergamaan. Katseltuamme hetken kaapeliautojen jonoa Pergamum-raunioille, päätimme tyytyä ihailemaan Akropolia auton ikkunasta. Epäilemättä hienot rauniot olisivat olleet, mutta kaapeliautot olivat liikaa... Rauniokierroksen kruunasi tarunhohtoinen Troija. Rauniossa eivät kylläkään ole paljoa katseltavaa, mutta historiabluffeina silti käymisen arvoinen paikka. Pakko myöntää, että sivistyksessä on Iliaksen & Odysseyksen mentävä aukko, joka nyt täytynee korjata heti kun teoksen käsiinsä jollakin luettavalla kielellä saa.

Gallipoli ei vielä hetki sitten kertonut meille mitään, mutta nyt tiedämme niemaalla käydyn verisiä taisteluita ensimmäisessä maailmansodassa. Kiersimme nyt hiljaisia hautausmaita ja maihinnousupaikkoja; Gallipolin maihinnousun muistojuhlaa vietetään 25. huhtikuuta, tänä vuonna tapahtumista tulee kuluneeksi 96 vuotta. Pienestä Eceanbatista, asukkaita 5500, löysimme yllättäin Turkin reissun parhaimman hotellin. Sitten olikin aika suunnata kohti Istanbulia. Euroopan mantereellehan olimme jo saapuneet ikään kuin takaovesta Canakkalen salmen yli. Autovuokraamolle emme tietenkään kertoneet vieneemme auton lautalla salmen yli... Itse asiassa saavuimme Istanbuliin yhden illan etuajassa. Olimme viime vuodesta oppineina varanneet hotellin etukäteen pääsiäisruuhkaa peläten - eikä täällä todellakaan tarvitse yksin olla. Extrayön hotellivalinta ei mennyt aivan putkeen, kun majapaikka sijaitsi yökerhon yläpuolella. En ehkä ollut aivan parhaimmillani, kun lähdimme aamulla huonosti nukutun yön ja aamiaisettoman aamun jälkeen etsimään bussia Bukarestiin. Vain kuullaksemme selkeällä venäjän kielellä, että sellainen menee joko perjantaina tai keskiviikkona. Ja meillähän oli se fiksu hotellivaraus ilman peruutusoikeutta lauantaille saakka... Eikä erityistä halua odottaa Istanbulissa keskiviikkoon saakka. Hetken ilmassa oli havaittavissa ahdistusta. Lopulta päädyimme ostamaan junaliput. Ei sillä, että sekään ihan putkeen olisi mennyt, kun aseman virkailija yritti taas myydä kaikkein kalleinta laatua ja kieltäytyi perustelemasta hintaa. Me taas olimme tehneet kotiläksyt ja kieltäydyimme maksamasta muuta kuin mitä halusimme ostaa. Lauantaina nähdään mitä tuli ostettua. Tosiasia kuitenkin on, että olemme lähdössä kotimatkalle. Suunnitelmissa on matkustaa Bukarestin, Varsovan ja Baltian kautta Suomeen. Pidimme Ylen netti-tv:n kautta vaalivalvojaiset, ensimmäinen suomenkielinen ohjelma kuuteentoista kuukauteen muuten, Selcukin pikkukaupungissa ja vaikuttaa, että Suomessa(kin) eletään jännittäviä aikoja. Näin lopuksi täytyy todeta, että olihan se vaalitulos iso jytky!

Hyvää pääsiäistä!

Turkissa on ikuinen kesä; ainakin, jos turisteja on uskominen. Valkoiset kanankoivet hytisten työntyvät 16 asteista vettä uhmaten Välimeren aaltoihin. Säälin sekaista kunnioitusta tuntien katselemma Antalyaan aurinkomatkalle saapuneita pakettimatkalaisia. Lämpötila jää hieman alle +20 asteen ja tuuli viilentää ilmaa entisestään. Aurinko sentään välillä paistaa rantahylkeiden riemuksi.

Syyriasta pääsimme pois taksikyydillä. Ainoa linja-auto Alepposta Antakyaan olisi mennyt aamuviideltä, eikä Suvia siihen saanut lähtemään. 70 kilometrin kyyti maksoi taksilla reilut viisi euroa enemmän bussiin verrattuna, joten hyville yöunille ei tullut kummoisesti lisähintaa. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta tax free-myyjän tulkkaamana suostuimme toimittamaan kuskille tupakkikartongit. Loput kymmenen kartonkia kuski teippaili takkinsa sisäpuolelle ja auton rakenteisiin. Tullia toiminta ei suuremmin kiinnostanut, joten ongelmitta pääsimme Antakyaan. Sieltä kaivoimme bussin Adanaan, jonka olemassaolosta emme edes aiemmin tienneet. Adanasta piti mennä laumoittain busseja Antalyaan, mutta jouduimme tietenkin väärälle asemalle. Aseman ainoa englantia puhuva henkilö kaivettiin tulkkaamaan ja bussiliput saatiin järjestettyä. Lisäksi palveluun kuului nouto asemalta, joka ei kuulunut bussin reitille. Turkkilaiselle palvelulle suuri plussa. Matka venähti luvatusta kymmenestä tunnista parilla tunnilla, mutta maisemat olivat hienot vuorien ja meren väliin litistetyllä serpentiinitiellä.

Turkissa hinnat ovat turistien myötä nousseet korkeiksi. Hieman kirpaisee, kun kahvikupista tahdotaan samaa kuin Suomessa. Edullista ruokaa kuitenkin löytyy, kun jaksaa etsiä sivukujia. Länkkäriruoka kyllä maistuu parin viikon pitaleipäkuurin jälkeen. Majoitus ei ole täällä enää halpaa, mutta edullista verrattuna Eurooppaan. Majapaikkojen taso on korkeampi kuin vaikka Syyriassa lähes samalla rahalla. Kymmenen vuotta sitten saamamme Turkki/Alanya-trauma on paranemaan päin. Ajoimme matkalla Alanyan läpi emmekä siltikään käsitä miksi jotkut vuosi toisensa jälkeen sinne palaavat, kun turistiturkin ulkopuolella maa näyttää aivan erilaiselta. Ajattelimme matkalla Istanbuliin vielä vierailla muutamissa historian kirjoista tutuilla paikoilla kuten Olympos, Efesos ja Troija.