Jalleen lahempana Eurooppaa. Intia jai taakse tana aamuna emmeka voisi olla onnellisempia. Udaipurissa vietimme lahes viikon, kun emme enaa jaksaneet taistella liikennevalineiden kanssa. Kaupunki on kuuluisa Octopussy-leffan kuvauksista, ja kavimme yhtena iltana katsomassa tuon Bond-leffan - kuuluu must-juttuihin Udaipurissa. Kaupunki oli siisti ja pieni (jotain 400 000 asukasta) intialaisilla standarteilla ja sijaitsee luonnonkauniilla paikalla makien ymparoimana. Kavin maaseudulla ratsastusretkella upealla marwari-hevosella. Alku oli hieman hasardi, kun lahdimme heti aluksi pikitieta pitkin mopojen, autojen ja riksojen huudattaessa riikkaria edesta ja takaa, kylissa riippuivat sahkojohdot paan korkeudella ja lapset kirkuivat tervehdyksia kovilla desibeleilla. Ratsuni oli silmapuoli, vasta viisivuotias tamma, joka ei selkeastikaan puolikkailla asteillaan viihtynyt ihmisten keskella. Pidin otuksesta kovasti, ehdottomasti paras ratsu talla reissulla; hevosta sai todellakin ratsastaa kaikilla taidoillaan. Nuo marwarihevoset ovat kuuluisia hassuista korvistaan, jotka osoittavat somasti sisaanpain toisiaan vasten.

Udaipurista kasin vierailimme upealla, syrjaisella Kumbhalgarhin 1400-luvun linnoituksella. Lahtoa retkella teimme kolme paivaa. Valtion matkailuinfot vaittivat ettei kylaan mene busseja. Valtion bussiasemalla busseja meni useampi paivassa tai sitten ei yhtaan - riippui kenelta kysyi. Koska majatalomme ei pitanyt bussiajatustamme yhtaan hassuna paatimme yrittaa. Valtion bussiasemalla lipunmyyja yritti torkeaa ylirahastusta, mutta loysimme onneksi yksityisen bussin sijaan. Olihan kokemus. Intialaiset bussit ovat paitsi hitaita, myos kovin taynna. Eivatka intialaiset pelkaa tulla lahelle. Kaiken huippuna saimme todeta, etta noissa syrjaisissa kylissa juhlittiin edelleen Holia. Mika painajainen! Olimme varmoja, etta meidat syodaan elavalta sina hetkena, kun astumme bussista. Ilmeisesta naytimme niin paattavaisilta, etta saimme lahtea rauhassa vaeltamaan viimeisia kuutta kilometria linnalle. Kumbhalgarhissa oli ihanan rauhallista ja hiljaista. Yon vietimme eraan perheen luona, joka vuokrasi huoneitaan kohtuuhintaan - ja juhli Holia pitkalle yohon.

Paluu Delhiin oli epamiellyttava. Intian rautatiet tosin ylittivat itsensa, silla yojuna lahti Udaipurista lahes minuutilleen aikataulussa ja rautahevonen saapui paateasemalleen vain tunnin myohassa. Olimme vain ehtineet unohtaa miten likainen, roskainen ja ruuhkainen Delhi oli - ei kaupunki ollut tallainen ensivisiitilla!. Ehka asiaan vaikutti se, etta talla kertaa majoituimme Paharganj-alueelle. Hotelli oli taas loistovalinta; innokkaat tyontekijat soittivat aamulla kello puoli seitsaman, ettemme vain unohtaisi syoda aamiaista (he kun saavat siita 10 % palvelulisan) ja respa alkoi valehdella, ettei metro muka kulje lentokentalle, mutta heilta kylla saa taksin. Kerasimme kamppeemme ja lahdimme silla ei-tanaan-kulkevalla-metrolla kentalle. Vain todetaksemme intialaisten yli-innokkaan vartioinnin. Sisaan kentalle ei ollut asiaa edes lentolippua vastaan ennen kuin vasta muutama tunti ennen lennon lahtoa.Olimme jo varmoja, etta nain hyvin alkaneella paivalla meilta kysytaan viela olemattomat jatkoliput Lahi-idasta eteenpain ja kaikkea muuta kivaa mita nyt intialaiset byrokraatit keksivatkaan. Yllatys oli melkoinen, kun ilman ongelmia laskeuduimme Arabiemiraattien kautta Ammanin kentalle Jordaniaan. 

Nyt ei ehka ole paras aika matkustaa Lahi-itaan. Ei yhtaan naurattanut, kun Ulkoministerio oli hieman muuttanut alueen matkustustiedotetta vain pari paivaa ennen lentoamme. Ammanissa emme kylla ole viela huomanneet mitaan kummalista olevan kaynnissa. Saimme juuri mahat tayteen herkullista jordanialaista ruokaa tarkoittaen muan muassa pitaleipaa maukkailla kastikkeilla, katukeittiosta tietenkin. Amman ei ole betonitaloineen mikaan silmanilo, mutta ihmiset ovat ystavallisia. Ja Jordania on pullollaan antiikin Rooman aikaisia nahtavyyksia. Eikohan me taalla hetki viihdyta.