Jalleen lahempana Eurooppaa. Intia jai taakse tana aamuna emmeka voisi olla onnellisempia. Udaipurissa vietimme lahes viikon, kun emme enaa jaksaneet taistella liikennevalineiden kanssa. Kaupunki on kuuluisa Octopussy-leffan kuvauksista, ja kavimme yhtena iltana katsomassa tuon Bond-leffan - kuuluu must-juttuihin Udaipurissa. Kaupunki oli siisti ja pieni (jotain 400 000 asukasta) intialaisilla standarteilla ja sijaitsee luonnonkauniilla paikalla makien ymparoimana. Kavin maaseudulla ratsastusretkella upealla marwari-hevosella. Alku oli hieman hasardi, kun lahdimme heti aluksi pikitieta pitkin mopojen, autojen ja riksojen huudattaessa riikkaria edesta ja takaa, kylissa riippuivat sahkojohdot paan korkeudella ja lapset kirkuivat tervehdyksia kovilla desibeleilla. Ratsuni oli silmapuoli, vasta viisivuotias tamma, joka ei selkeastikaan puolikkailla asteillaan viihtynyt ihmisten keskella. Pidin otuksesta kovasti, ehdottomasti paras ratsu talla reissulla; hevosta sai todellakin ratsastaa kaikilla taidoillaan. Nuo marwarihevoset ovat kuuluisia hassuista korvistaan, jotka osoittavat somasti sisaanpain toisiaan vasten.

Udaipurista kasin vierailimme upealla, syrjaisella Kumbhalgarhin 1400-luvun linnoituksella. Lahtoa retkella teimme kolme paivaa. Valtion matkailuinfot vaittivat ettei kylaan mene busseja. Valtion bussiasemalla busseja meni useampi paivassa tai sitten ei yhtaan - riippui kenelta kysyi. Koska majatalomme ei pitanyt bussiajatustamme yhtaan hassuna paatimme yrittaa. Valtion bussiasemalla lipunmyyja yritti torkeaa ylirahastusta, mutta loysimme onneksi yksityisen bussin sijaan. Olihan kokemus. Intialaiset bussit ovat paitsi hitaita, myos kovin taynna. Eivatka intialaiset pelkaa tulla lahelle. Kaiken huippuna saimme todeta, etta noissa syrjaisissa kylissa juhlittiin edelleen Holia. Mika painajainen! Olimme varmoja, etta meidat syodaan elavalta sina hetkena, kun astumme bussista. Ilmeisesta naytimme niin paattavaisilta, etta saimme lahtea rauhassa vaeltamaan viimeisia kuutta kilometria linnalle. Kumbhalgarhissa oli ihanan rauhallista ja hiljaista. Yon vietimme eraan perheen luona, joka vuokrasi huoneitaan kohtuuhintaan - ja juhli Holia pitkalle yohon.

Paluu Delhiin oli epamiellyttava. Intian rautatiet tosin ylittivat itsensa, silla yojuna lahti Udaipurista lahes minuutilleen aikataulussa ja rautahevonen saapui paateasemalleen vain tunnin myohassa. Olimme vain ehtineet unohtaa miten likainen, roskainen ja ruuhkainen Delhi oli - ei kaupunki ollut tallainen ensivisiitilla!. Ehka asiaan vaikutti se, etta talla kertaa majoituimme Paharganj-alueelle. Hotelli oli taas loistovalinta; innokkaat tyontekijat soittivat aamulla kello puoli seitsaman, ettemme vain unohtaisi syoda aamiaista (he kun saavat siita 10 % palvelulisan) ja respa alkoi valehdella, ettei metro muka kulje lentokentalle, mutta heilta kylla saa taksin. Kerasimme kamppeemme ja lahdimme silla ei-tanaan-kulkevalla-metrolla kentalle. Vain todetaksemme intialaisten yli-innokkaan vartioinnin. Sisaan kentalle ei ollut asiaa edes lentolippua vastaan ennen kuin vasta muutama tunti ennen lennon lahtoa.Olimme jo varmoja, etta nain hyvin alkaneella paivalla meilta kysytaan viela olemattomat jatkoliput Lahi-idasta eteenpain ja kaikkea muuta kivaa mita nyt intialaiset byrokraatit keksivatkaan. Yllatys oli melkoinen, kun ilman ongelmia laskeuduimme Arabiemiraattien kautta Ammanin kentalle Jordaniaan. 

Nyt ei ehka ole paras aika matkustaa Lahi-itaan. Ei yhtaan naurattanut, kun Ulkoministerio oli hieman muuttanut alueen matkustustiedotetta vain pari paivaa ennen lentoamme. Ammanissa emme kylla ole viela huomanneet mitaan kummalista olevan kaynnissa. Saimme juuri mahat tayteen herkullista jordanialaista ruokaa tarkoittaen muan muassa pitaleipaa maukkailla kastikkeilla, katukeittiosta tietenkin. Amman ei ole betonitaloineen mikaan silmanilo, mutta ihmiset ovat ystavallisia. Ja Jordania on pullollaan antiikin Rooman aikaisia nahtavyyksia. Eikohan me taalla hetki viihdyta. 

Incredible India – lausekkeen kaikissa merkityksissa. Tama maa koettelee matkailijan kaikkia aisteja, ja suurella kertoimella. Kaupungit ovat likaisia, saastuneita ja meluisia, ihmiset pitavat matkailijaa kavelevana raha-automaattina ja elaimet ovat surkeassa kunnossa tassa kuumuudessa. Eika Pohjois-Intia kuulemma ole viela mitaan verrattuna etelaan. 

Pari valopilkkua Intian elamaan sentaan mahtuu. Se kirkkaampi tahti on ehdottomasti Ranthambhoren kansallispuisto. Olimme siella viikonlopun metsastamassa – kuvainnollisesti - Bengalin tiikeireita. Ja se hetki oli sanoin kuvaamaton kun tuo suuri kissa kahden tunnin etsinnan jalkeen lopulta tassutteli esiin kaislikosta. Elain patsasteli aikansa salamavalojen rapsuessa kunnes lopulta kyllastyi ja lahti vaeltamaan eteenpain. Saimme onnekkaina seurata sen matkaa pitkaan. Show huipentui saalistukseen, kun raitakissa katosi hannapaa heilahtaen pusikkoon jahdaten peuraa. Tarina ei kerro kumpi oli onnekkaampi – tiikeri vai peura. Puisto oli upea myos maisemallisesti ja saimme katsella muidenkin elaimien puuhia. Harmillista kylla, suurin osa matkailijoista tulee katsomaan vain tiikeria eika jaksa olla innostunut muista harvinaisuuksista joita puistossa asustelee. Se himmeampi tahti taas puolestaan on Taj Mahal. Olihan Taj upea, niin aamu- kuin iltaruskossa, mutta jotain puuttui. Se “jotain” johtui ehka kammottavasta Agrasta, joka oli tyontynyt aivan Tajin porteille. Itse asiassa Pikku-Taj, kaupungin toisella puolella sijaitseva toinen mausoleumi oli rauhallisuudessaan jopa vaikuttavampi.

Tana aamuna saavuimme Udaipuriin. Vain nelja tuntia myohassa kulkeneella junalla… Vietimme matkalla yhden paivan Jaipurissa, kun emme enaa saaneet Sawai Madhopurista suoraa junaa. Ja vain pieni hetki Jaipuriin saapumisen jalkeen loysin itseni huutamasta naama punaisena ja jalkaa polkien typeralle intialaisella. Oli nimittain Holi, intialaisten kevaan ja varien juhla. Sita juhlitaan taydenkuun yo ja seuraava paiva tanssien, laulaen ja heitellen kanssajuhlijoiden paalle varikkaita pulvereita. Me emme vain halunneet noita pulvereita paallemme – pulvereita, joista ei tieda lahtevatko ne iholta ja vaatteista ja mita reaktioita ne epapuhtaudessaan iholle aiheuttavat (puhutaan jopa arvista). Tiukka “EI” riitti kaikille muille paitsi talle yhdelle idiootille. Koko katu pysahtyi katsomaan naytelmaan. Mutta viesti tuli hyvin selvaksi. Inhoan sita miten taalla pitaa kayttaytya, jos aikoo jotain saada tai kieltaytya jostain. Teroitetyt kyynarpaat ja terava kieli ovat aivan ehdottomat aseet. Ollessamme Kiinassa eras kanssamatkustaja diplomaattisesti kuvasi Intiaa mailman persereiaksi. Hyvin pian olemme tulleet samaan lopputulokseen. Ja vaikutelma valitettavasti vain vahvistuu paiva paivalta. Tuntuu, etta kolmessa viikossa on ainakin kaksi liikaa.

Paljon on tapahtunut sitten Dalin ja viimeisen blogipaivityksen. Sana on jalleen vapaa, mutta oma kone rikki, minka vuoksi kirjoittaminen on jaanyt kuvien lisaamisesta puhumattakaan. Olemme siis talla hetkella Intiassa, alla kooste parin viimeisen viikon tapahtumista.

Kiina oli todellinen piristysruiske tylsaan (Kaakkois-)Aasiaan. Naimme tietenkin vain kaksi maakunta, Yunnanin ja Sichuanin. Kuten kiinalainen sananlasku kuuluu, Yunnanissa vuoret ovat korkeat ja keisari kaukana, eli alue ei ole todellista Kiinaa, asia josta matkailijat keskimaarin eivat ole pahoillaan. Dalista suuntasimme katsomaan Yuanyangin riisipeltoja. Kyla oli aika karmaiseva aamu-usvan halvettya, mutta porrastetut pellot itsessaan varsin valokuvaukselliset. Matka jatkui aarimmaisen tylsaan Kunmingiin, jossa parasta olivat lansimaiset pikaruokaketjut. Kaupungissa ajauduimme ihmettelemaan, etta mitahan tekisi seuraavaksi, kun olimme huristaneet Kiinan-kiertueen hieman etuajassa. Kiinan muuri tuntui olevan hieman turhan kaukana, mutta Chengduun matkaa vain 1100 kilometria. Siispa sinne pandoja katsomaan. Kiinalainen juna oli jalleen elamys, varsinkin jonottaminen porteilla junavaunuun... Chengdu osoittautui miellyttavaksi paikaksi. Kavimme katsomassa suojelukeskuksessa jattilaispandoja ja vilkkaita pikkupandoja. Paikka oli elaintarhamainen ja meluavat aasialaisturistit arsyttavia, mutta elaimet itsessaan aivan upeita. Kaupungista loytyi lisaksi pari vanhaa korttelia, joissa maleksia tunnelmaa aistimassa. Chengdusta pyyhkaisimme 2200km ja 33 tuntia junalla Guangzhouhun. Aarimmaisen tylsa liikekaupunki. Paras loyto oli aivan keskustassa sijaitseva IKEA, josta puolestaan loytyi suolasilleja. Salmiakkia!

Yhden yon makoilimme Bangkokin lentokentalla ja sielta Air India feikkipilotteineen pyyditsi meidat Delhiin. Asiansa osaava virkailija nysvasi viisumia kaksi tuntia (olimme ainoat asiakkaat..), kollega kavi jo pahoittelemassa, kun kestaa niin kauan. Passiin napsahti 21 paivan 30 paivan-turistiviisumi, sellainen versio lienee mahdollinen vain Intiassa... Upea, tehokas metro viskasi meidat kentalta kaupunkiin. Delhi osoittautui huhuja mukavammaksi paikaksi, vaikka viihtyisaa siita ei saa millaan. Pari paivaa katselimme paakaupungin nahtavyyksia ja sitten hommasimme itsemme Agraan menevaan junaan. Se saapuikin lopulta perille vain kolme tuntia myohassa (tuli juuri ikava kiinalaisia junia)... Agra, tuo Intian turistimekka on jotain aivan kamalaa. Emme tosin ole viela ehtineet katsomaan sen kauneinta osaa eli Taj Mahalia. Sinne siis huomenna.