Syyria on osoittautunut varsin miellyttäväksi matkailumaaksi. Bussit ovat edullisia, täsmällisiä ja viihtyisiä (siis uusia ja savuttomia), lipunosto sujuu yleensä ongelmitta ja tiet ovat hyvässä kunnossa. Välimatkat ovat lyhyitä. Hieman eri fiiliksellä istuu bussiin, kun tietää, että jo parin tunnin kuluttua on perillä - ei parin päivän kuten vaikka Kiinassa... Olemme matkustaneet kohti pohjoista muutaman itä-länsi-suuntaisen kieruman kautta. Syyrian maisemat ovat hyvinkin erilaiset kuin Jordaniassa, kuten ovat myös ihmiset. Galluppimme mukaan jordanialaiset ovat himpun verran ystävällisempiä ja aidompia. Toisaalta Syyriassa on ollut enemmän nähtävää. Ilmasto on ollut yllätys. Jordanian lämmöstä saavuimme koleaan, ajoittain sateiseen ja erittäin tuuliseen naapurimaahan. Shortsit ja t-paidat on voinut unohtaa ihan paitsi kulttuurisista syistä, myös itsekkäästä halusta olla vilustamatta.

Damascuksen vanhoilta kujilta matkustimme ajassa taaksepäin katsomaan Palmyraa. Roomalaisten mahtavasta kaupungista on jäljellä mittavat rauniot, joista kylläkin vain osa on restauroitu. Piskuinen aavikkokaupunki elää nykyisin lähes täysin turismista - ja lopputuloksena matkailijalle on "kävelevä raha-automaattisyndrooma", kun jokainen haluaa vierailijan lompakolle. Valitsimme majapaikan syrjäkadulta ja tingimme hintaan vielä aamiaisen. Selvisimme näin yhdellä lounasvierailulla keskustaan. Historiallisella silkkitiellä sijaitseva kaupunki ei siis ole muuttanut tapojaan; sen sanotaan nimittäin entisaikoina verottaneen rankalla kädellä keitaalle pysähtyneitä karavaaneja. Ei niin kumma, että monet matkailijat tekevät Palmyran päiväretkenä Damasista. Yksi taho kaupungissa kuitenkin oli, jolle raha ei ollut kelvata - bussiyhtiö. Olimme tuplatarkastaneet aikataulut eteenpäin ja saavuimme pysäkille hyvissä ajoin. Virkailija kieltäyty myymästä lippua ja selitti, että se ostetaan bussista. Kinastelimme asiasta aikamme, sillä olimme nähneet reissun mittaan aivan tarpeeksi näitä ostetaan-bussista-lippuja, mutta minkäs teet, kun toinen ei suostu toimimaan. Bussin saavuttua selvisi mikä koira tällä kertaa oli haudattuna. Yhtiö ei tiennyt montako paikkaa bussissa oli jäljellä, sillä tällä yhtiöllä ja Palmyrassa liput kirjoitetaan käsin. Homma oli siis kuka ekana tiskillä bussin saavuttua saa paikat -mentaliteetilla ja sitähän virkailija ei meille kertonut. Kun lopulta raivasimme tiemme takaisin luukulle, jäljellä oli enää yksi paikka. Raivostuimme aivan totaalisesti. Ja Syyriassa, missä nainen pukeutuu burkhaan ja vaikenee, syvä hiljaisuus laskeutui ympäröivään miesporukkaan. Syyrialaiset ovat ylpeää kansaa ja haluavat selvästi antaa maastaan hyvän vaikutelman. Ehkä se oli kuljettaja, joka käski kirjoittaa ylimääräisen lipun, ehkä se oli joku kanssamatkustajista, joka sen neuvotteli, ehkä virkailija vain luovutti - mutta paikat järjestyivät ja pari tuntia myöhemmin olimme Hamassa.

Haman miljoonakaupunki antoi itsestään pikkukaupunkivaikutelman. Sen suurin nähtävyys ovat keskiaikaset vesipyörät. Ne eivät vain enää pyöri, sillä kaupungin läpi virtaava joki on nykyään sarja haisevia mutalammikoita. Paikallisten reaktioista päätellen matkailijoita ei kaupunkiin virtanaan eksy, vaikka se on hyvä paikka pitää majaa ja kierrellä ympäröiviä nähtävyyksiä. Me päätimme jäädä Hamaan perjantai yli. Mikäli kansainvälisiä uutiskanavia on uskominen, Syyrian levottomuudet vain pahenevat. Joka perjantaiset vapautta ja uudistuksia vaativat mielenosoitukset ovat päättyneet surullisesti ja rauhattomuus leviää kaupungista toiseen. Hamassa sanotaan olleen viime perjantaina noin 2000 ihmisen mielenosoitus, mutta me emme kyllä huomanneet yhtään mitään. Hamalla on musta menneisyys mitä tulee kansannousuun, sillä 1982 kaupungissa heränneet levottomuudet tukahdutettiin pommituksilla. Arviolta 20 000 ihmistä kuoli ja kaupungin keskiaikainen kaupunginosa tuhoutui lähes kokonaan. Tänä päivänä siitä on jäljellä muutama huolella restauroitu kujanpätkä.

Hamasta käsin teimme reissun Crac des Chevaliersin keskiaikaiseen ristiretkilinnaan. Saavuttamattoman näköisenä mäellään seisova linna on jokaisen Indiana Jones -fanin unelma. Linna on niin iso, etteivät edes säännöllisin väliajoin sisään sinkoavat turistiryhmät onnistu pilaamaan sen pimeiden kolojen ja käytävien tutkiskelua. Vaikka olihan meilläkin oma ryhmä, numero seitsämän kuten sen nimesimme, sillä matkustimme tuon päivän belgialaisveljesten, ranskalaispariskunnan, sekä puolalais- ja saksalaispoikien kanssa. Homsin bussiasemalla jokainen oli samalla asialla eli etsimässä minibussia linnalle ja vuokrasimme sitten yhdessä menopelin.

Hamasta jatkoimme Aleppoon. Vaikka jo Damascuksen vanhasta kaupungista sai mielikuvan keskiaikaisesta itämaisesta kaupungista, niin Aleppo on hienompi paikka fiilistellä. Kaupungin valtava linnoitus on yksi hienoimpia lajissaan ja tarjoaa upeat näkymät yli (harmaan) kaupungin. Vanhan kaupungin kujat ovat paremmassa kunnossa ja jotenkin aidommat kuin pääkaupungissa. Täällä olemme vain miettineet miten paikalliset oikein selviytyvät tässä kulttuuriviidakossa, jonka eri uskontokunnat aiheuttavat. Sunnuntaina menimme nimittäin aamukävelylle kristittyjen kortteliin ja ihmettelimme miksi lähes kaikki liikkeet ovat suljettu. "Hei, perjantai meni jo, saisiko aamukahvin" mietimme ennen kuin kellot soivat. Kristittyjen kortteli, sunnuntai... Niin, pyhäpäivä. Kävimme sitten kuuntelemassa katolilaista messua ja tutustumassa armenialaiseen kirkkoon. Vanhassa kaupungissa puolestaan oli täysi hulina päällä, se hiljentyy perjantaisin.