Pieni Jordania olikin sitten äkkiä nähty. Varsinkin, kun vuokrasimme päiväksi auton, jolla karistimme Ammanin pölyt jaloistamme ja suuntasimme maaseudulle. Ammanissa itsessään kun ei ole paljon näkemistä, yksi roomalainen amfiteatteri ja vanha linnoitus samalta ajalta. Tuo kyseinen aamu ei kylläkään alkanut suotuisissa merkeissä, kun autovuorkaamon hemmo myöhästyi töistä lähes tunnin. Korvaukseksi saimme sitten hienomman auton, vaikkakin luulemme, että olisimme saaneet sen joka tapauksessa, sillä he eivät löytäneet koko varaustamme eli ei heillä sitä pientä kirppua meille olisi löytynyt sille aamua. Hieno auto ei kääntynyt kellosta tunteja lisää päivään, mutta ehdimme silti vierailla Kuolleella merellä, Nebo-vuorella ja Karak-linnoituksella. Jordanian ykkösnähtävyyden, Petran, jätimme väliin. Syynä pääsylipun uskomaton hinta, 50 euroa nuppi! Perusteluna kalliille lipulle annetaan siihen nykyään pakollisina kuuluvat oheispalvelut. Muiden matkalijoiden mukaan lippuun kuuluvaa opastettua kierrosta ei vain siltikään aina ole saatavilla ja viimeisille kahdelle kilometrille maksettu hevosratsastus tarkoittaa käytännössä usein omia jalkoja. Epäilemme suuresti noiden hevosten ja aasian työolosuhteita (varsinkin kesäisin, kun lämpötila huitelee jossain +40 kuumemmalla puolella), emmekö siis halunneet pennilläkään tukea kyseistä toimintaa, olkoonkin valtion sanelemaan.

Kuollut meri oli turkoosine vesineen ja valkoisine suolarantoineen yllätys, sillä olimme odottaneet samanlaista haisulikokemusta kuin Yhdysvalloissa Suolajärvellä. Jalat saivat hienon valkoisen suolakuorrutuksen dippailusta. Lisäjännitystä Kuolleenmeren alueella liikkumiseen tuo ei-niin-ystävällismielisen naapurivaltion rajan läheisyys, sillä tiet on linnoituttu tarkastupisteillä. Oli kuitenkin lauantai ja Israelin raja suljetttu, niin virkalijat eivät olleet erityisen innokkaita työssään. Sillä ainoalla pisteellä, jossa meidät todella pysäytettiin, virkailija tiedusteli ohimennen minne olimme matkalla ja keskittyi utelemaan montako vaimoa Pekalla on. Nebo-vuorella kävimme katsomassa maisemia, jotka kylläkin olivat melkoisen usvan peitossa. Vuorelta Mooseksen sanotaan katsoneen luvattuun maahan, ja tuolle vuorelle hänet on myös haudattu - kukaan ei vain tiedä varmaksi hautapaikkaa. Karakin keskiaikainen ristiretkilinna oli upea paikka, ja varsinkin lähestyminen mäen rinnettä kiemurtelevaa tietä pitkin, kun linna seisoi uljaana korkeuksissaan. Varsin ilmeinen paikka rakentaa linnoitus siis. Jordanian maisemat ovat enimmäkseen karua aavikkoa, jota tylsät horisonttiin jatkuvat tiet halkovat. Vuohet näykkivät karusta maasta minkä irti saavat ja niitä paimentamassa on perinteiseen asuun sonnustautunut huivipäinen mies. Matkalla näemme mielenkiintoisia kulkupelejä, kuten kuvan bussin, jonka ristimitta on hieman pielessä - auto ei suinkaan ole ajamassa päin keskivallia vaan kulkee eteenpäin kaistaa pitkin.

Ammanista oli tarkoitus jatkaa bussilla Damascukseen, Syyriaan. Matkaan tuli vain yllätysmutka, kun bussiyhtiö kieltäytyi myymästä meille lippuja, kun meillä ei ollut Syyrian viisumia valmiina passissa. Sinänsä ihan ymmärrettävää, ettei reittibussi halua odottaa rajalla. Mietimme siinä sitten, että mitäs nyt. Mutta nou hätä, kerrottuamme hotellille tilanteestamme, puolitoista tuntia myöhemmin yhteistaksi haki meidät ovelta ja viisi tuntia myöhemmin seisoimme seuraavan hotellin ovella Damasissa. Syyrian viisumi hoitui helposti ja nopeasti rajalla, juuri kuten pitikin, ja muutenkin molempien maiden rajamuodollisuudet olivat ohi noin tunnissa. Ehdimme jo käydä kierroksella Damascuksen vanhassa kaupungissa. Pekan mielestä se on upea - minä, se historiafriikki, en ole niin vakuuttunut. Toki kujat ovat kapeat ja mausteet tuoksuvat taivaalliselta, myynnissä on upeita itämaisia naisten pukuja ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Lähdemme taas tutkimaan - kylmää ja sadetta uhmaten - josko sieltä tänään löytyisi se puuttuva "jotain", jotta minäkin voisin yhtyä Damasia ylistävien kuoroon.

Koskapa isoveli valvoo jälleen elämäämme, tämä teksi tulee sähköpostin kautta - lopputuloksesta, eli miltä se näyttää ruudulla, ei siis voi olla varma. Ammanissa saimme sentään lähes-aidolla-Windows-kopiolla oman koneen jälleen toimintakuntoon.

Jalleen lahempana Eurooppaa. Intia jai taakse tana aamuna emmeka voisi olla onnellisempia. Udaipurissa vietimme lahes viikon, kun emme enaa jaksaneet taistella liikennevalineiden kanssa. Kaupunki on kuuluisa Octopussy-leffan kuvauksista, ja kavimme yhtena iltana katsomassa tuon Bond-leffan - kuuluu must-juttuihin Udaipurissa. Kaupunki oli siisti ja pieni (jotain 400 000 asukasta) intialaisilla standarteilla ja sijaitsee luonnonkauniilla paikalla makien ymparoimana. Kavin maaseudulla ratsastusretkella upealla marwari-hevosella. Alku oli hieman hasardi, kun lahdimme heti aluksi pikitieta pitkin mopojen, autojen ja riksojen huudattaessa riikkaria edesta ja takaa, kylissa riippuivat sahkojohdot paan korkeudella ja lapset kirkuivat tervehdyksia kovilla desibeleilla. Ratsuni oli silmapuoli, vasta viisivuotias tamma, joka ei selkeastikaan puolikkailla asteillaan viihtynyt ihmisten keskella. Pidin otuksesta kovasti, ehdottomasti paras ratsu talla reissulla; hevosta sai todellakin ratsastaa kaikilla taidoillaan. Nuo marwarihevoset ovat kuuluisia hassuista korvistaan, jotka osoittavat somasti sisaanpain toisiaan vasten.

Udaipurista kasin vierailimme upealla, syrjaisella Kumbhalgarhin 1400-luvun linnoituksella. Lahtoa retkella teimme kolme paivaa. Valtion matkailuinfot vaittivat ettei kylaan mene busseja. Valtion bussiasemalla busseja meni useampi paivassa tai sitten ei yhtaan - riippui kenelta kysyi. Koska majatalomme ei pitanyt bussiajatustamme yhtaan hassuna paatimme yrittaa. Valtion bussiasemalla lipunmyyja yritti torkeaa ylirahastusta, mutta loysimme onneksi yksityisen bussin sijaan. Olihan kokemus. Intialaiset bussit ovat paitsi hitaita, myos kovin taynna. Eivatka intialaiset pelkaa tulla lahelle. Kaiken huippuna saimme todeta, etta noissa syrjaisissa kylissa juhlittiin edelleen Holia. Mika painajainen! Olimme varmoja, etta meidat syodaan elavalta sina hetkena, kun astumme bussista. Ilmeisesta naytimme niin paattavaisilta, etta saimme lahtea rauhassa vaeltamaan viimeisia kuutta kilometria linnalle. Kumbhalgarhissa oli ihanan rauhallista ja hiljaista. Yon vietimme eraan perheen luona, joka vuokrasi huoneitaan kohtuuhintaan - ja juhli Holia pitkalle yohon.

Paluu Delhiin oli epamiellyttava. Intian rautatiet tosin ylittivat itsensa, silla yojuna lahti Udaipurista lahes minuutilleen aikataulussa ja rautahevonen saapui paateasemalleen vain tunnin myohassa. Olimme vain ehtineet unohtaa miten likainen, roskainen ja ruuhkainen Delhi oli - ei kaupunki ollut tallainen ensivisiitilla!. Ehka asiaan vaikutti se, etta talla kertaa majoituimme Paharganj-alueelle. Hotelli oli taas loistovalinta; innokkaat tyontekijat soittivat aamulla kello puoli seitsaman, ettemme vain unohtaisi syoda aamiaista (he kun saavat siita 10 % palvelulisan) ja respa alkoi valehdella, ettei metro muka kulje lentokentalle, mutta heilta kylla saa taksin. Kerasimme kamppeemme ja lahdimme silla ei-tanaan-kulkevalla-metrolla kentalle. Vain todetaksemme intialaisten yli-innokkaan vartioinnin. Sisaan kentalle ei ollut asiaa edes lentolippua vastaan ennen kuin vasta muutama tunti ennen lennon lahtoa.Olimme jo varmoja, etta nain hyvin alkaneella paivalla meilta kysytaan viela olemattomat jatkoliput Lahi-idasta eteenpain ja kaikkea muuta kivaa mita nyt intialaiset byrokraatit keksivatkaan. Yllatys oli melkoinen, kun ilman ongelmia laskeuduimme Arabiemiraattien kautta Ammanin kentalle Jordaniaan. 

Nyt ei ehka ole paras aika matkustaa Lahi-itaan. Ei yhtaan naurattanut, kun Ulkoministerio oli hieman muuttanut alueen matkustustiedotetta vain pari paivaa ennen lentoamme. Ammanissa emme kylla ole viela huomanneet mitaan kummalista olevan kaynnissa. Saimme juuri mahat tayteen herkullista jordanialaista ruokaa tarkoittaen muan muassa pitaleipaa maukkailla kastikkeilla, katukeittiosta tietenkin. Amman ei ole betonitaloineen mikaan silmanilo, mutta ihmiset ovat ystavallisia. Ja Jordania on pullollaan antiikin Rooman aikaisia nahtavyyksia. Eikohan me taalla hetki viihdyta.