"Juna jyskyttää, kiskot taakse jää. Saigonia emme enää nää, meillä kauas menolippu on...". Saigon - Hué, 1030 kilometriä, 25 tuntia. Myyjä kohotti kulmiaan ja katsoi meitä hetken hullut-ulkomaalaiset-eivät-tiedä-mitä-tekevät -katseella, kun pyysimme paikat hitaimman junan kolmanteen luokkaan - siis halvimpaan mahdolliseeen tietenkin. Seuraava sätkyn saanyt oli junamme nuori attentantti: hän katseli asemalaiturilla papereitaan ja sattui vilkaisemaan ympärilleen juuri, kun työnsin pääni ulos ikkunasta. Kaverin silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Vedin pääni ikkunasti kommentoidakseni huvittuneena tilannetta Pekalle. Seuraavassa hetkessä kaveri oli vieressämme pyytäen saada nähdä liput. Hän ei mitä ilmeisemmin pystynyt uskomaan, että olimme oikeassa junassa tai ainakaan oikeassa vaunussa - tai molempia. Kolmannen luokan lippu tarkoittaa nimittäin puupenkkiä ja vaunussa ilmastoinnin virkaa toimittaa avattava ikkuna ja kattotuuletin. Tuli elävästi mieleen junareissut Äiti Venäjällä ja etenkin eräs matka Pietarista Viipuriin, kun takamus oli puutunut jo kolmessa tunnissa... Penkki oli kuitenkin varsin ergonomisesti muotoiltu ja paikalliset tekivät tilaa valloittamalla kaikki vapaana olevat paikat, jotta jokainen sai tilaa yhden penkkirivin verran. Täällä ulkomaalaiset matkustavat ilmeisen vähän junalla. Paikalliset olisivat olleet kovasti kiinnostuneita meistä, mutta kielitaidon puute esti keskustelun. Lopulta jostakin vaunusta kaivettiin yksi hieman englantia puhuva virkailija, jotta kaikki saivat selville mistä kaukaa olimme ja mitä kieltä puhuimme. Kun juna lopulta saapui Huén asemalla, meidät hyvästeltiin kuin vanhat ystävät.

Vietimme Saigonissa, alias Ho Chin Minh City, vain pari päivää. Emme oikein keksineet mitään tekemistä. Ja huomasimme, ettei muillakaan ollut erityisesti mitään tekemistä. Jengi istui Saigonin kahviloissa ja ravintoloissa lukemassa ja/tai juomassa halpaa kaljaa. Saimme ahaa! -elämyksen sen suhteen mitä ihmettä ne reppureissaajat oikein tekevät Aasiassa puoli vuotta... Kaupungista olisi voinut järjestää retkiä Mekongin suistoon, mutta olimme mielestämme nähneet sitä lajia tarpeeksi - niin retkiä ja mutaista vettä ja kelluvia kyliä.

  

Hué on toista maata. Kaupungista löytyy kaunis 1800-luvulta oleva Keisarin kaupunki. Paikka oli keisarin käytössä aina instituution olemassaolon viimeiseen vuoteen 1945, pommitettiin pahasti Vietnamin sodassa, mutta restaurointi on palauttanut osio niiden entiseen loistoon. Lisäksi Huésta järjestetään retkiä Vietnamin sodan taistelupaikoille. Jos jotain kaikki tietävät Vietnamista, niin se lienee tuo kolmisenkymmentä vuotta sitten käyty sota. Viidakko on vallannut maisemat takaisin vuorilla, mutta taulut tienvarsilla varoittavat edelleen maastossa olevista vanhoista räjähteistä. Pohjois- ja Etelä-Vietnamin erotteneelle Ben Hai -joelle on Huésta matkaa vain 100 kilometriä. Retkipäivän huipennus oli ehdottomasti Vinh Moc -tunnelit. Oppaamme mukaan 300 ihmistä kaivoi 18 kuukaudessa useiden kymmenien kilometrien mittaisen tunneliverkoston Keski-Vietnamiin lähelle vanhaa rajaa. Saimme käydä kävelemässä ahtaissa, kolmeen kerrokseen rakennutuissa tunneleissa, joissa paikalliset ihmiset elivät sotaa piilossa kuusi vuotta. Siis kuusi pitkää vuotta! Oppaamme oli hauska tyyppi, joskin jutut oli kiillotettu ylpeällä nationalistisella sävyllä - yksi perhe, yksi kansakunta, yksi Vietnam. Opimme paljon uutta vietnamilaisesta yhteiskunnasta ja retki kaiken kaikkiaan oli vaihteeksi positiivinen yllätys vaikka ajamista oli paljon ja pysähdykset kohteilla lyhyet. Yksi pysähdys retkellä tehtiin vähemmistökylään lähellä Laosin rajaa, oppaamme mukaan Vietnamissa on 52 vähemmistöä. Emme kyllä ymmärtäneet mitä kylä sai vierailustamme, meitä ei esitelty heille millään tavalla, tai mitä suurin osa meistä sai heistä muuta kuin muutaman valokuvan, mutta kaikkialle juoksentelevat lapset virittivät hyvän keskustelun oppaan kanssa vietnamilaisesta perhesuunnittelusta ja koulujärjestelmästä. Lain mukaan perheessä saa nimittäin olla vain kaksi lasta. Lapset saavat ilmaisen koulutuksen, mutta vähemmistöjen tapauksessa vietnamiksi, ei lasten äidinkielellä.

Pohjois-Vietnamissa on talvi. Lopulta asia tuli meille kuitenkin yllätyksenä. Huéssa on ollut pilvistä ja jopa kolean sateista. Toisaalta helpotus viimeiset kuukaudet jatkuneisiin hellepäiviin. Toinen yllätys on ollut kaupungin hiljaisuus. Turisteja on kaduilla vähän. Eräänlainen helpotus ollut sekin Kaakkois-Aasian turistitrailin jälkeen. Mutta toisaalta täällä olemme ensimmäistä kertaa törmänneet kävelevä raha-automaatti-syndroomaan. Jokainen syklokuski, veneretken järjestäjä, bussilippujen myyjä ja silkkitaiteen kauppias haluaa osansa niistä muutamista tähän vuodenaikaan kaupunkiin eksyneistä matkailijoista. Juna-asemalla lipunmyyjä kieltäytyi myymästä mitään muuta lippua kuin kaikkein kalleimman pikajunan kalleimman paikan. Emme halunneet ottaa paikallista yöbussiakaan, kun olimme nähneet muutaman bussinraadon tienvarressa ja Thaimaan turistibussikokemus oli myös tuoreena mielessä. Menimme siis parin päivän päästä uudelleen juna-asemalle. Tällä kertaa olin aseistautunut: kaivoin taskustani Saigonista saamani juna-aikataulupaperin ja näytin virkailijalle, että haluan lipun tähän junaan, tähän aikaan, tänä päivänä ja tähän luokkaan. Virkailija antautui hieman, saimme muuten mitä halusimme, mutta jouduimme ostamaan ilmastoidun paikan. Selvä, maksamme sitten viisi dollaria lisää nupilta ja hankimme ilmastointiflunssan, mutta olihan silti vähän voittajaolo. Tuntuikin uskomattomalta jäädä muka jumiin Huén kokoiseen (300 000 asukasta) kaupunkiin. Matka jatkuu siis Hanoihin. Junalla, 700 kilometriä, arvioitu matkustusaika 15 tuntia.

Hyvää Ystävänpäivää!