Olisihan se pitänyt arvata, että vietnamilainen byrokratiahan se teki Kiinan viisumin saannin niin vaikeaksi. Vientianessa ei konsulaattia kiinnostanut olimmeko olleet maassa aiemmin, viisumi myönnetiin päivässä. Ja hintaan, jolla viisumia olisi Hanoissa saanut odottaa kuusi päivää plus viikonlopun. Tyytyväisinä saaliistamme syöksyimme konsulaatista bussiasemalle tarkoituksena lähteä matkaan kohti pohjoista. Torjuimme tuk-tuk-kuljettajien tarjoukset matkasta asemalle sikamaisen kalliina ja kävelimme Laosin helteessä. Vain todetaksemme paikan päällä, ettei kyseistä bussiasemaa ollut enää olemassakaan. Sen jälkeen kun kykenin jälleen puhumaan, pystyin vain sadattelemaan. Aseman jäänteiden uumenista kaivoimme miehen, joka osasi selittää, että asema on muuttanut viisi kilometriä käden osoittamaan suuntaan. Selvä, ehkä tuk-tuk ei olisikaan ollut niin kallis... Vähän surkeina mietimme tien pielessä, että mitäs sitten - uudelle asemalle oikeastikin voi olla pitkä matka tai se voi olla seuraavassa risteyksessä tai ehkä sitä ei ole olemassa enää ollenkaan. Olin jo valmis palaamaan kaupunkiin ja maksamaan matkatoimistolle ylihintaisen lipun. Ohiajanut tuk-tuk-poika otti meidät kuitenkin kyytiin ja todentotta, ehkä juuri sen viiden kilometrin päästä löytyi vielä uutuuttaan kiiltävä bussiasema.

Matkustimme tuona päivänä tietenkin Mr. Myrphyn kanssa. Kello 11 bussi Luang Prabangiin lähti nenän edestä. Seuraavaa odotimme kolmisen tuntia. Asemalta löytyi sentään kohtuullinen ruokala, jonka nuudelikeitto laosilaisittain ei ollut pahaa, mutta ei myöskään muuttanut päätöstä pysyä jatkossakin pitsa-pasta-intialainen curry -linjalla. Pari minuuttia ennen ilmoitettua lähtoaikaa aloimme todenteolla epäillä jotain olevan pielessä. Marssimme lipputiskille tarkastamaan asiaa, ja kuinka ollakaan, bussimme oli peruttu! Aivot askertalivat tämän tiedon kanssa hartaasti: jotenkin olimme nimittäin saaneet lippua näyttämällä laukkumme Luang Prabangiin menevään bussiin. Selvisi, että se bussi oli lähdössä vielä muutamaa tuntia myöhemmin. Nou hätä, meidät siirrettiin toiseen samaan suuntaan menevään bussiin. Olin varma, ettei me ikinä päästä perille...  Pekan sanoin tiivistelmänä laosilaisesta bussilipuista: Kaiva taskusta Anttilan kuitti, piirrä kirkkovene kuitin alalaitaan ja nuolaise nallekarkki kiinni kuitin ylälaitaan. Avot, tiet ovat auki joka suuntaan. Kuittia esittämällä pääset mihin tahansa bussiin, laukut otetaan ilomielin vastaan, kaikki terminaalin bussit menevät juuri sinne minne haluat ja vieläpä samaan aikaan.

Laos ei oikein ole hurmannut. Luulimme Hanoin linjan bussi-isäntää vain harmilliseksi kommunikointikyvyttömäksi poikkeukseksi, mutta täällä on varsin vaikeaa matkustaa, kun kaikki juoksevat karkuun, jos näkevät ulkomaalaisen lähestyvän. Yksinkertainen, tarvittaessa viittomakielellä hyöstetty kysymys "Onko tämä Vientiane, onko tämä Luang Prabang" ei mene millään jakeluun. Samaa koskee muitakin yksinkertaisia kysymyksiä. Emme tiedä onko tämä taas jotain kasvojen menettämisen pelkoa, haluttomuutta vastata, jos vastaus ei kysyjää miellytäkään. Karttoja ei osata lukea, turha kysyäkään. Laos on edelleen yksi maailman köyhimpiä maita eikä lukutaitoprosentti taida todellakaan olla sataa. Maa on ollut myös yllättävän kallis paikka. Maksoimme Vientiane-Luang Prabang bussilipustamme huimat 15U$, emmekä tiedä mistä olisimme sen halvemmalla saaneet kuin suoraan bussiasemalta listahinnoilla. Lao-ihmisiä sanotaan yleisesti ystävällisiksi, mutta harvoin olemme hymyä asiakaspalvelijan kasvoilla nähneet. Edes matkatoimistoissa ei välttämättä puhuta englantia - siis paikassa, joka elää matkailusta ja sanoisimme, että nimenomaan ulkomaalaisista. Pohjoisosien vuorimaisemat ovat kauniit, mutta kylien roskaiset ympäristöt ja haisevat puronuomat särkevät sydäntä. Ympäristöongelmat ovat toki yhteisiä koko Aasialle.

Mutta todentotta, kello kolmelta yöllä saavuimme lopulta Luang Prabangiin, jonnekin kaupungin laidalle keskelle-ei-mitään. Eipä olisi uskonut, kun matkalla bussi pysäytettiin pariksi tuntia korjattavaksi erään tienvarsiravintolan edustalle. Perillä otimme lähimmän majatalon. Kaupunki on kaunis, se täytyy myöntää. Kuten UNESCOn maailmanperintökohteet yleensä ovat. Miinuksena täytyy mainita turistikupla, joka paikkaa ympäröi ja sen myötä kalliit hinnat. Yhden päivän jaksoimme chillailla kuumilla kujilla. Heti aamulla yritämme saada bussin rajalle ja kohti Yuanuyangin riisiterasseja ja Himalajan viileitä ylänköjä. Miten minä voinkaan olla näin innostunut matkasta Kiinaan - minä, joka joskus sanoin, etten koskaan matkusta sinne! Never say never, niinpä...