Ehdimme yhden päivän aikana menettää kasvomme kahdesti - se siitä Ko Makilla kerätystä positiivisesta energiasta. Rusketus ei siellä mitenkään erityisesti tarttunut, mutta vietimme hauskoja hetkiä toisen suomalaispariskunnan kanssa. Suomalaisten tosiaan, piti vaan aiemmin mainitulta skandinaavimatkaajien aiheuttamalta kulttuurishokiltaan pystyä sanomaan se ensimmäinen "Hei". Tajusimme, ettei meillä ollut ollutkaan matkaseuraa sitten Samoan. Lähdön koettaessa teimme tietoisen valinnan varatessamme ylihintaisen minibussikuljetuksen Laem Ngobista Siem Reapiin, vaihtoehto kun olisi ollut julkinen bussi ymmärtääksemme kolmella vaihdolla. Aamulla jaksoin vielä kohteliaasti hymyillen kinastella virkailijalta itselleni kuitin maksetusta matkasta. Täällä kun on kummallinen tapa viedä asiakkaalta kaikki matkaan liittyvät asiakirjat. Samaa bussia odottaneilta saksalaisilta paloi pinna jo tässä vaiheessa aamua... Luulimme kylläkin tosiaan varanneemme vain kuljetuksen, emmekä olleet yhtään ilahtuneita pakettiin pyytämättä ja yllättäin sisältyneistä kaikkitietävistä setistä ja rajanylitysshowsta. Matka rajalle sujui siis hyvin, mitä nyt lähdettiin siedettävät puoli tuntia myöhässä. Rajalla sitten alkoi se hyvin harjoiteltu show.

Pysähdyimme matkatoimiston hallinnoimaan hotelliin lähelle rajaa hankkimaan Kambodzan viisumit niille, joilla niitä ei vielä ollut - huijaus numero yksi. Pienet ja hieman suuremmatkin reppureissaajat ostivat nämä täysin ylihintaiset viisuminsa sitten sieltä. Lisäksi kuuntelimme, kun ruotsalaistytöt yrittivät taistella itseään Phnom Pehniin, jonne olivat liput ostaneet, mutta aamun "hässäkässä" Bangkokissa heille olikin vaihdettu liput vain Siem Reapiin saakka - huijaus numero kaksi. Meiltä paloi pinna, kun olimme seuranneet tätä kaksi tuntia. Kasvojenmenetys, part one. Avautumisen seurauksena meidät siirrettiin toiseen ryhmään, nimesimme sen "Niskuroijiksi". Kyseinen ryhmä sisälsi nimittäin lisäksemme ylihintaisista viisumeista kieltäytyneen ranskalaisperheen ja Kiinassa useamman vuoden työskennelleen kanadalaisrouva, joka yllättäin myös tiesi kuinka homman kuuluisi sujua.. Kävelimme sitten "yksin" (lue: ilman häsläävää tuutsia) nettiviisumeinemme tuon pahamaineisen Aranya Prathet-Poipet rajalinjan yli, jossa ilmeettömät virkailijat leimailivat verkkaiseen tahtiin passeja. Vastausta tervehdykseen ei heiltä kuulunut, mutta eipä kuulunut myöskään pyyntöjä mistään "ylimääräisestä"... Rajamuodollisuuksien jälkeen meidät yllättävää kyllä kärrättiin seuraavaan bussiin, vaikka luulimme jo menettämeemme loppumatkan kuljetuksen. Bussiasemalla näky oli kuin karjamarkkinoilla, paitsi että kaupan oli pahaa-aavistamattomia länsituristeja. Kohteliaasti kieltäydyimme tarjotusta rahanvaihdosta - huijaus kurssimuunnoksilla numero kolme. Bussiin päästyämme meillä oli melkein jo voittajaolo. Bussia isännöi supliikkimies, joka ensimmäisessä lauseessa lupasi meidän ajavan suoraan kaupunkiin. Eipä aikaakaan, kun eräs ranskalaisneiti ilmoitti tarvitsevansa vessatauon. Kolmen tunnin matkalla, kun juuri rajalla olisi ollut mahdollisuus helpotushuoneeseen! Ja koko bussi pysähtyi tunniksi selkeästikin kommissioita maksavaan ravintolaan - huijaus numero neljä. Kasvojenmenetys, part two, vain noin puolelle matkustajista. Olin menettää ne kasvot kolmannen kerran, kun eräs maailmanmatkaaja tuli selittämään jotain "Kambodzan ajasta"; joillakin ei sitten ole mitään tajua siitä milloin niitä viedään sata-nolla...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yhtiön tarkoituksena oli tietenkin saapua kaupunkiin mahdollisimman myöhään, jotta matkaajat ottaisivat väsyneinä sen lähimmän majapaikan - heidän majapaikan, jonka eteen bussi meidät tiputti, huijaus numero viisi. Otimme jalat allamme ja kaivoimme kadunkulmasta tuk-tukin, joka ihmeellistä kyllä vikisemättä vei meidät etukäteen varattuun hotelliin. Siem Reapissa siis ollaan ja Angkor Wat kutsuu huomenna... Iloista kiinalaista uutta vuotta!