Rajasotkujen jälkeen Kambodza osoittautui varsin miellyttäväksi paikaksi. Viihdyimme mainiosti etenkin Siem Reapissa. Kaupunki on varsinainen turistikupla, kyllä, mutta silti säilyttänyt kambodzalaisen ilmapiirin. Kambodzan kansallisylpeys, Angkorin temppelit, ovat vain muutaman kilometrin päässä kaupungista. Pidimme meidät ensimmäisenä iltana hotellille heittäneestä tuk-tuk-pojasta niin paljon, että meille epätyypilliseen tapaan otimme vastaan hänen tarjouksen kierroksesta temppeleille seuraavana päivänä. Olimme suorastaan häikäistyneitä, kun poika kurautti hotellille juuri sopivat viisi minuuttia ennen sovittua aikaa fiksusti farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutuneena. Suuntasimme heti ensimmäisenä katsomaan mahtavan Angkor Watin. Itämaiset uskonnot, arkkitehtuuriset ja taidehistorialliset konnotaatiot eivät ole erityisen hyvin hallussa, joten jouduimme todella sivistämään itseämme. Angkor Wat, pienoismalli universumista, on käsittämättömän kokoinen, ja huolimatta sen sinänsä yksinkertaisesta pohjakaavasta, on sen uumeniin helppo eksyä. Ihailimmme temppelin kaunetta lähes kaksi tuntia. Seuraavaksi vuorossa oli Angkor Thom, kaupunki, jossa arvellaan aikoinaan asuneen yli miljoona ihmistä. Sieltä erityisesti mieleen jäivät kaupunkiin johtavien teiden upeat sisääntuloportit sekä Bayonin temppeli, jossa kivikasvoinen Avalokiteshvara-jumala hymyilee kylmästi joka suunnalta. Temppeleitä temppeleiden perään. Olimme tuk-tuk-pojalle mielestämme hyvä kauppa, sillä jaksoimme kuljeskella temppeleillä vain kuutisen tuntia ilman mitään normituristin matkaohjelmaan kuuluvia auringonnousuja ja -laskuja. Niinpä hän sai monta tuntia aamusta ja illasta aikaa kalastaa lisätuloja.

Tuk-tuk on mainio tapa matkustaa, mutta palasimme meille tavallisempaan tapaa ja otimme seuraaviksi päiviksi pyörät allemme. Angkorin kapeat tiet eivät oikein jaksa vetää kaikkea sitä liikennettä, mitä alueella vilkkaimpaan aikaan on. Kaikkein ärsyttävimpiä ovat suuret kiinalaisturisteja kuljettavat bussit (yllätys!), jotka olettavat pyöräilijän ja motojen väistävän jyrkkäreunaiselta asfaltilta upottavalle hiekalle. Syrjäisimmillä temppeleillä ihmisiä on kuitenkin vähän ja rauhallisilla osuuksilla on kiva polkea puiden varjoissa. Viimeisen päivän kolmen päivän päivän lipustamme käytimme Angkorin temppeleitä vanhempiin ns. Roluos-temppeleihin, jotka sijaitsevat 12 kilometriä Siem Reapista etelään. Temppeleille johtava tie on vilkas kuutostie, jossa motot ajavat tarvittaessa kaikkia kaistoja molempiin suuntiin. Pyöräily Kambodzassa ei ehkä ole ollut kovin korkealla toteutettavien asioiden listalla, ja ehdimme jo miettiä mahtaako se kenties kuulua vakuutusyhtiöiden vaarallisten lajien listalle, mutta pääsimme ehjänä perille ja takaisin. Eikä se nyt oikeastaan niin kamalaa ollut kunhan pääsi ulos kaupungista. Illalla poljimme vielä yhdessä paikallisten kanssa kilpaa katsomaan Angkor Watille auringonlaskua. Täytyy myöntää, että valaistusolosuhteilla on merkitystä - Angkor Wat näytti vieläkin upeammalta illan (savusumun)punaisessa valossa.

Kaiken tämän kuntoilun lomassa ehdimme nauttia Siem Reapin tarjoamista runsaista kulinaristisesta nautinnoista, kaupungista kun löytyy lähes kaikki mahdolliset keittiöt. Ja annokset ovat suuria. Ensimmäisenä iltana söimme kohteliaasti paikalliseen tapaan, siis khmer-keittiön antimia. Pekka villiintyi täysin ja tilasi sammakonjalkoja. Väittää, etteivät ole kurnutelleet mahassa. Sitten sorruimme japanilaiseen, ihanaa tuoretta sushia. Seuraavaksi vuorossa oli intialainen. Ja ehdimme vielä meksikolaiseenkin. Yhdysvaltain dollarit saivat aluksi hinnat tuntumaan kalliilta, mutta todellisuudessa Kambodza on ainakin Thaimaata halvempi.

Siem Reapista jatkoimme Phnom Pehniin. Bussimatka auringon polttaman maaseutumaiseman ja pikkukylien halki kesti kahdeksan tuntia. Ja välimatkahan Siem Reapista pääkaupunkiin on 300 kilometriä... Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut turistibussi huijauksineen vaan aivan tavallinen reittiauto, joka välillä pysähtyi poimimaan uusia matkustajia jättäen toisia määränpäähänsä. Ja tietenkin pariin otteeseen pysähdyimme syömään. Itse pidättäydyimme tutussa ja suunnilleen turvallisessa ananaksessa ja jätimme uppopaistetut torakat ja tarantellatyyppiset hämähäkit tarjottimilleen. Yhdessä grillissä tirisi kokonaisia kilpikonnia kuorissaan. Huipennus elämykselliselle matkalle tuli kymmenen kilometriä ennen Phnom Pehniä, kun bussi hyytyi. Ehdimme jo kirota "pitkään toimineen ja luotettavan bussiyhtiön", mutta onneksi vika oli pieni ja saatiin korjattua siedättävässä ajassa - käytännössä yksi mopopoika korjasi ja kaksikymmentä äijää katsoi päältä - ja matka jatkui.

Phnom Pehn on todellinen aasilainen suurkaupunki. Liikenne on läsnä kaikkialla, motot alkavat huristella heti auringonnoususta. Ja niitä motoja riittää. Olemme tosin oppineet ylittämään kadut, tärkein sääntö on olla juoksematta. Motot eivät hiljennä, mutta ehtivät väistää, kun liikut rauhallisesti eteenpäin ilman paniikinomaisia väistöliikkeitä. Pääkaupungin "charmi" ei ole oikein vain purrut. Kaupungin halki virtaava Mekong on mutainen ruskea uoma, jonka rantanäkymät eivät hivele silmää millään tavalla. Eikä kaupungin ykkösnähtävyyskään ilo ole. Kävimme vierailulla Tuol SLeng museossa, joka tunnettiin aiemmin nimellä S-21. Paikka on ehkä tunnetuin punakhmerien pahamaineisen turvallisuusosaston vankiloista, vuosina 1975-79 siellä arvellaan teloitetun noin 20 000 ihmistä. Rakennuksissa oli esillä valokuvia ja hieman esineistöä. Paikka oli kummallisen hiljaisenoloinen muuten meluisassa Phnom Pehnissä. Tuntuu oudolta ajatella, että 1970-luvulla tämä kuhiseva kaupunki tyhjennettiin muutamassa päivässä, kun ihmiset pakkosiirrettiin maaseudulle luomaan Pol Potin ihanteellista agraarista yhteiskuntaa. Ja että käytännössä keskellä kaupunkia oli olemassa tuo kuolemanleiri.

Yksi päivä Phnom Pehnissä oli meille tarpeeksi. Otimme bussin Ho Chi Minh Cityyn, Vietnamiin. Olemme lopultakin oppineet muistamaan tuon nimihirviön kaikki neljä sanaa, joten saimme liputkin ostettua oikeaan määräänpäähän. Ja voilá, miten homma toimii, kun sen osaa! Otimme tavallisen reittibussin, joka kyyditsi meidät kuudessa tunnissa kaupungista toiseen ilman mitään jippoja. Rajan Bavet - Moc Bai yli pyyhkäistiin näppärästi tehokkaan bussi-isännän opastuksella puolessa tunnissa, ja passiin napsahti ruhtinaalliset 15 päivää Vietnamissa. Siinä ajassa pitäisi päästä Hanoihin ja matkallakin ehtiä jotain näkemään. 

Ehdimme yhden päivän aikana menettää kasvomme kahdesti - se siitä Ko Makilla kerätystä positiivisesta energiasta. Rusketus ei siellä mitenkään erityisesti tarttunut, mutta vietimme hauskoja hetkiä toisen suomalaispariskunnan kanssa. Suomalaisten tosiaan, piti vaan aiemmin mainitulta skandinaavimatkaajien aiheuttamalta kulttuurishokiltaan pystyä sanomaan se ensimmäinen "Hei". Tajusimme, ettei meillä ollut ollutkaan matkaseuraa sitten Samoan. Lähdön koettaessa teimme tietoisen valinnan varatessamme ylihintaisen minibussikuljetuksen Laem Ngobista Siem Reapiin, vaihtoehto kun olisi ollut julkinen bussi ymmärtääksemme kolmella vaihdolla. Aamulla jaksoin vielä kohteliaasti hymyillen kinastella virkailijalta itselleni kuitin maksetusta matkasta. Täällä kun on kummallinen tapa viedä asiakkaalta kaikki matkaan liittyvät asiakirjat. Samaa bussia odottaneilta saksalaisilta paloi pinna jo tässä vaiheessa aamua... Luulimme kylläkin tosiaan varanneemme vain kuljetuksen, emmekä olleet yhtään ilahtuneita pakettiin pyytämättä ja yllättäin sisältyneistä kaikkitietävistä setistä ja rajanylitysshowsta. Matka rajalle sujui siis hyvin, mitä nyt lähdettiin siedettävät puoli tuntia myöhässä. Rajalla sitten alkoi se hyvin harjoiteltu show.

Pysähdyimme matkatoimiston hallinnoimaan hotelliin lähelle rajaa hankkimaan Kambodzan viisumit niille, joilla niitä ei vielä ollut - huijaus numero yksi. Pienet ja hieman suuremmatkin reppureissaajat ostivat nämä täysin ylihintaiset viisuminsa sitten sieltä. Lisäksi kuuntelimme, kun ruotsalaistytöt yrittivät taistella itseään Phnom Pehniin, jonne olivat liput ostaneet, mutta aamun "hässäkässä" Bangkokissa heille olikin vaihdettu liput vain Siem Reapiin saakka - huijaus numero kaksi. Meiltä paloi pinna, kun olimme seuranneet tätä kaksi tuntia. Kasvojenmenetys, part one. Avautumisen seurauksena meidät siirrettiin toiseen ryhmään, nimesimme sen "Niskuroijiksi". Kyseinen ryhmä sisälsi nimittäin lisäksemme ylihintaisista viisumeista kieltäytyneen ranskalaisperheen ja Kiinassa useamman vuoden työskennelleen kanadalaisrouva, joka yllättäin myös tiesi kuinka homman kuuluisi sujua.. Kävelimme sitten "yksin" (lue: ilman häsläävää tuutsia) nettiviisumeinemme tuon pahamaineisen Aranya Prathet-Poipet rajalinjan yli, jossa ilmeettömät virkailijat leimailivat verkkaiseen tahtiin passeja. Vastausta tervehdykseen ei heiltä kuulunut, mutta eipä kuulunut myöskään pyyntöjä mistään "ylimääräisestä"... Rajamuodollisuuksien jälkeen meidät yllättävää kyllä kärrättiin seuraavaan bussiin, vaikka luulimme jo menettämeemme loppumatkan kuljetuksen. Bussiasemalla näky oli kuin karjamarkkinoilla, paitsi että kaupan oli pahaa-aavistamattomia länsituristeja. Kohteliaasti kieltäydyimme tarjotusta rahanvaihdosta - huijaus kurssimuunnoksilla numero kolme. Bussiin päästyämme meillä oli melkein jo voittajaolo. Bussia isännöi supliikkimies, joka ensimmäisessä lauseessa lupasi meidän ajavan suoraan kaupunkiin. Eipä aikaakaan, kun eräs ranskalaisneiti ilmoitti tarvitsevansa vessatauon. Kolmen tunnin matkalla, kun juuri rajalla olisi ollut mahdollisuus helpotushuoneeseen! Ja koko bussi pysähtyi tunniksi selkeästikin kommissioita maksavaan ravintolaan - huijaus numero neljä. Kasvojenmenetys, part two, vain noin puolelle matkustajista. Olin menettää ne kasvot kolmannen kerran, kun eräs maailmanmatkaaja tuli selittämään jotain "Kambodzan ajasta"; joillakin ei sitten ole mitään tajua siitä milloin niitä viedään sata-nolla...

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yhtiön tarkoituksena oli tietenkin saapua kaupunkiin mahdollisimman myöhään, jotta matkaajat ottaisivat väsyneinä sen lähimmän majapaikan - heidän majapaikan, jonka eteen bussi meidät tiputti, huijaus numero viisi. Otimme jalat allamme ja kaivoimme kadunkulmasta tuk-tukin, joka ihmeellistä kyllä vikisemättä vei meidät etukäteen varattuun hotelliin. Siem Reapissa siis ollaan ja Angkor Wat kutsuu huomenna... Iloista kiinalaista uutta vuotta!