Olisihan se pitänyt arvata, että vietnamilainen byrokratiahan se teki Kiinan viisumin saannin niin vaikeaksi. Vientianessa ei konsulaattia kiinnostanut olimmeko olleet maassa aiemmin, viisumi myönnetiin päivässä. Ja hintaan, jolla viisumia olisi Hanoissa saanut odottaa kuusi päivää plus viikonlopun. Tyytyväisinä saaliistamme syöksyimme konsulaatista bussiasemalle tarkoituksena lähteä matkaan kohti pohjoista. Torjuimme tuk-tuk-kuljettajien tarjoukset matkasta asemalle sikamaisen kalliina ja kävelimme Laosin helteessä. Vain todetaksemme paikan päällä, ettei kyseistä bussiasemaa ollut enää olemassakaan. Sen jälkeen kun kykenin jälleen puhumaan, pystyin vain sadattelemaan. Aseman jäänteiden uumenista kaivoimme miehen, joka osasi selittää, että asema on muuttanut viisi kilometriä käden osoittamaan suuntaan. Selvä, ehkä tuk-tuk ei olisikaan ollut niin kallis... Vähän surkeina mietimme tien pielessä, että mitäs sitten - uudelle asemalle oikeastikin voi olla pitkä matka tai se voi olla seuraavassa risteyksessä tai ehkä sitä ei ole olemassa enää ollenkaan. Olin jo valmis palaamaan kaupunkiin ja maksamaan matkatoimistolle ylihintaisen lipun. Ohiajanut tuk-tuk-poika otti meidät kuitenkin kyytiin ja todentotta, ehkä juuri sen viiden kilometrin päästä löytyi vielä uutuuttaan kiiltävä bussiasema.

Matkustimme tuona päivänä tietenkin Mr. Myrphyn kanssa. Kello 11 bussi Luang Prabangiin lähti nenän edestä. Seuraavaa odotimme kolmisen tuntia. Asemalta löytyi sentään kohtuullinen ruokala, jonka nuudelikeitto laosilaisittain ei ollut pahaa, mutta ei myöskään muuttanut päätöstä pysyä jatkossakin pitsa-pasta-intialainen curry -linjalla. Pari minuuttia ennen ilmoitettua lähtoaikaa aloimme todenteolla epäillä jotain olevan pielessä. Marssimme lipputiskille tarkastamaan asiaa, ja kuinka ollakaan, bussimme oli peruttu! Aivot askertalivat tämän tiedon kanssa hartaasti: jotenkin olimme nimittäin saaneet lippua näyttämällä laukkumme Luang Prabangiin menevään bussiin. Selvisi, että se bussi oli lähdössä vielä muutamaa tuntia myöhemmin. Nou hätä, meidät siirrettiin toiseen samaan suuntaan menevään bussiin. Olin varma, ettei me ikinä päästä perille...  Pekan sanoin tiivistelmänä laosilaisesta bussilipuista: Kaiva taskusta Anttilan kuitti, piirrä kirkkovene kuitin alalaitaan ja nuolaise nallekarkki kiinni kuitin ylälaitaan. Avot, tiet ovat auki joka suuntaan. Kuittia esittämällä pääset mihin tahansa bussiin, laukut otetaan ilomielin vastaan, kaikki terminaalin bussit menevät juuri sinne minne haluat ja vieläpä samaan aikaan.

Laos ei oikein ole hurmannut. Luulimme Hanoin linjan bussi-isäntää vain harmilliseksi kommunikointikyvyttömäksi poikkeukseksi, mutta täällä on varsin vaikeaa matkustaa, kun kaikki juoksevat karkuun, jos näkevät ulkomaalaisen lähestyvän. Yksinkertainen, tarvittaessa viittomakielellä hyöstetty kysymys "Onko tämä Vientiane, onko tämä Luang Prabang" ei mene millään jakeluun. Samaa koskee muitakin yksinkertaisia kysymyksiä. Emme tiedä onko tämä taas jotain kasvojen menettämisen pelkoa, haluttomuutta vastata, jos vastaus ei kysyjää miellytäkään. Karttoja ei osata lukea, turha kysyäkään. Laos on edelleen yksi maailman köyhimpiä maita eikä lukutaitoprosentti taida todellakaan olla sataa. Maa on ollut myös yllättävän kallis paikka. Maksoimme Vientiane-Luang Prabang bussilipustamme huimat 15U$, emmekä tiedä mistä olisimme sen halvemmalla saaneet kuin suoraan bussiasemalta listahinnoilla. Lao-ihmisiä sanotaan yleisesti ystävällisiksi, mutta harvoin olemme hymyä asiakaspalvelijan kasvoilla nähneet. Edes matkatoimistoissa ei välttämättä puhuta englantia - siis paikassa, joka elää matkailusta ja sanoisimme, että nimenomaan ulkomaalaisista. Pohjoisosien vuorimaisemat ovat kauniit, mutta kylien roskaiset ympäristöt ja haisevat puronuomat särkevät sydäntä. Ympäristöongelmat ovat toki yhteisiä koko Aasialle.

Mutta todentotta, kello kolmelta yöllä saavuimme lopulta Luang Prabangiin, jonnekin kaupungin laidalle keskelle-ei-mitään. Eipä olisi uskonut, kun matkalla bussi pysäytettiin pariksi tuntia korjattavaksi erään tienvarsiravintolan edustalle. Perillä otimme lähimmän majatalon. Kaupunki on kaunis, se täytyy myöntää. Kuten UNESCOn maailmanperintökohteet yleensä ovat. Miinuksena täytyy mainita turistikupla, joka paikkaa ympäröi ja sen myötä kalliit hinnat. Yhden päivän jaksoimme chillailla kuumilla kujilla. Heti aamulla yritämme saada bussin rajalle ja kohti Yuanuyangin riisiterasseja ja Himalajan viileitä ylänköjä. Miten minä voinkaan olla näin innostunut matkasta Kiinaan - minä, joka joskus sanoin, etten koskaan matkusta sinne! Never say never, niinpä...

Vientiane on pätsi. Lämpötila kieppuu taatusti lähempänä +30 astetta. Muutos sateiseen ja koleaan Hanoihin oli melkoinen, kun lopulta pöllähdimme kaupunkiin kolmen kieppeillä lauantai-iltapäivällä - itse asiassa monta tuntia luvattua saapumisaikaa aiemmin. Päätimme hemmotella itseämme ja kun hyvän tarjouksen saimme, niin otimme Hanoista makuubussin - ensimmäistä kertaa koko reissulla ja olemme Pekan laskelmien mukaan istuneet busseissa ja junissa reilusti yli 800 tuntia. Bussissa itsessään ei ollut vikaa, mitä nyt luvattua vessaa siitä ei löytynyt, ja matkaseura osoittautui hauskaksi porukaksi. Meidät ulkomaalaiset työnnettiin omaan osastoon bussin perälle, mutta saimme mielestämme parhaat paikat. Bussin henkilökunta ei halunnut millään tavalla kommunikoida kanssamme, he eivät vaikuttaneet erityisen iloisilta meidän läsnäolosta. Lippuun kirjoitettu hinta oli enemmän kuin mitä me maksoimme matkatoimistolle, jotain taisi heillä mennä sen suhteen pieleen. No, samassa bussissa matkustanut kiinalaistyttö maksoi sitten varmaan meidätkin, sillä hän oli maksanut lipustaan yli kymmenen dollaria enemmän.

Se ei kylläkään lämmittänyt, että jouduimme matkustamaan puolen Vietnamin halki lähes takaisin Huéhen Cau Treon raja-asemalle. Tuo syrjäinen raja-asema on byrokraattisten rajavirkailijoiden oma pieni maailma, jonka jumalia he kuvittelevat olevansa. Bussi-isäntämme ei hoitanut tehtäviään, hän ei edes ilmoittanut aamulla, että olemme rajalla ja jätti ulkomaalaiset istumaan bussiin lähtiessään viemään vietnamilaisten passeja leimattavaksi. Raivasimme kyynärpäätaktiikalla tiemme luukulle ja virkailija syöksyi kuin anaski passiemme kimppuun vain todetakseen, että niiden välistä puuttui tarvittava dollari leimaveroa. Oli meidän vuoromme esittää tyhmää. Tunsin suurta tyydytystä, kun eräällä vanhemmalla virkailijalla petti jo hermo asian suhteen. Seisoimme luukulla tunnin ennen kuin puolestaan muutamien kanssamatkustajien hermot pettivät ja he halusivat maksaa saadakseen leiman. Niin oli sitten kaikkien tehtävä. Leima ilmestyi passiin ja jatkoimme Lao-rajalle. Ooh, heillä olikin aivan listahinnat leimaverolle. Kun sattui olemaan lauantai, maksoimme älyttömät kaksi dollaria saadaksemme tuon leiman passiin. Muutamat rajalta Lao-viisuminsa hankkineet brittimatkailijat maksoivat hulppeat 50 dollaria Vietnamin dongeina viisumistaan, kun eivät olleet varautuneet tarvittavalla määrällä dollareita. Jotenkin kävi taas mielessä miten heikosti varastautuneena osa maailmalla matkustaa. En pysty muistamaan milloin olisin edellisen kerran tuntenut niin syvää inhoa ketään kohtaan kuin tuolla rajalla noita rajavirkailijoita. Mutta bussilla ei voi reittiään valita ja Tay Trangin kautta omatoiminen rajanylitys olisi monine vaihdoksineen vienyt ehkäpä kolme päivää.

Jos meillä oli oma pieni helvettimme rajalla, niin muutamat muut matkailijat ovat joutuneet kohtamaan jotain paljon pahempaa Vietnamissa. Ensin se oli "oletteko kunnossa" -tekstiviesti äidiltä, sitten uutisrivi BBC:llä, sitten huhuja hotellilla. Me päätimme olla vierailematta Halong-lahdella, kun sää oli huono. Päätellen Hanoin matkatoimistojen mainoksista, lahti on ehdottomasti yksi alueen ykkösnähtävyyksiä. Ja kun yrittäjiä on niin monia, joukkoon mahtuu aina niitä, jotka eivät asiaansa hallitse. Eikä matkailun maailmassa aina edes rahalla saa hyvää. Halong-lahdella sattunut veneturma vei kaksitoista matkustajaa. Saimme tilannetiedotteen bussiimme sattuneelta amerikkalaiselta, joka oli ollut omatoimimatkalla lahdella turman sattuessa. Hän tiesi kertoa, että turmavene oli ankkuroitu yöksi riutalle ja yön tunteina riutta oli repinyt ankkurinsa varassa pyörineen veneen pohjan rikki. Sen sijaan, että miehistö olisi herättänyt ja pelastanut matkustajat, he olivat yrittäneet tukkia vuotoa. Ei niin yllättävää, että yhtä vaille koko miehistö selvisi (epäilemme, että se yksi ei osannut uida), kun taas kaksitoista nukkumassa ollutta matkustajaa kuoli - miehistön (inhimillistenkö?) virheiden vuoksi. Selvinneet kirjaimellisesti katsoivat, kun heidän rakkaansa upposivat meren pohjaan, vettä turmapaikalla on tietojemme mukaan vain kahdeksisen metriä. Jotenkin uutinen pysäytti. Toivottavasti oma suojelusenkelimme istuu jatkossakin olkapäällä, kuten se on tehnyt viimeiset nelisensataa päivää.

Porukka oli melkoisen helpottunut, kun Vietnam jäi taakse. Ei siis ole pelkästään meidän mielikuvistusta, että Vietnamissa paikallisten ihmisten ystävällisyys ja yleinen palvelutaso on kaukana esimerkiksi Thaimaassa ja Kambodzassa koetuista. Etenkin Pohjois-Vietnamia moititaan ja moni sanoi, ettei voi suositella maata. Vietnam ei todellakaan lukeudu suosikkeihimme, mutta jos jaksaa paikallisten yrmeyden, englanninkielen taidottomuuden - vietnamilaiset osaavat keskimäärin kaksi sanaa enlanniksi ja ne ovat "money" ja/tai "dollar" - ja tekee retkensä itse, niin emme voi kieltää, etteikö maassa olisi nähtävää. Olimme ehkä hieman ilkeitä, mutta bussiporukkamme laittoi rajalla koetun vääryyden kiertämään maksamalla tuk-tuk-matkan jostain-keskeltä-ei-mistään, jonne bussi meidät jätti, Vientianen keskustaan Vietnamin dongeina. Ei sillä, etteikö kuljettaja olisi ensin pyytänyt ylihintaa, mutta kun hänellä eikä hänen kavereillaan ollut mitään käsitystä vaihtokursseista, niin asetimme ne sitten ihan itse meille sopivaan hintaan. Varmasti kuski sai silti ihan hyvät rahat kyydistä. Tai näin ainakin selitän omatunnolleni. Vientianen kahvilat ja hotellit näyttävät kärsivän infloituneista turistihinnoista, mutta hieman kauempana pääkauduilta voi vielä löytää kivan majapaikan fiksuun hintaan. Päätimme yrittää onneamme uudelleen Kiinan viisumin kanssa täällä Vientianessa. Ottivat konsulaatissa mitään jupisematta passit vastaan ja kun laitoimme kiirelisän laskuun, niin jo huomenna voimme odottaa passeja takaisin. Nyt vain toivomme sormet ja varpaat ristissä myöntävää viisumipäätöstä!