Vientiane on pätsi. Lämpötila kieppuu taatusti lähempänä +30 astetta. Muutos sateiseen ja koleaan Hanoihin oli melkoinen, kun lopulta pöllähdimme kaupunkiin kolmen kieppeillä lauantai-iltapäivällä - itse asiassa monta tuntia luvattua saapumisaikaa aiemmin. Päätimme hemmotella itseämme ja kun hyvän tarjouksen saimme, niin otimme Hanoista makuubussin - ensimmäistä kertaa koko reissulla ja olemme Pekan laskelmien mukaan istuneet busseissa ja junissa reilusti yli 800 tuntia. Bussissa itsessään ei ollut vikaa, mitä nyt luvattua vessaa siitä ei löytynyt, ja matkaseura osoittautui hauskaksi porukaksi. Meidät ulkomaalaiset työnnettiin omaan osastoon bussin perälle, mutta saimme mielestämme parhaat paikat. Bussin henkilökunta ei halunnut millään tavalla kommunikoida kanssamme, he eivät vaikuttaneet erityisen iloisilta meidän läsnäolosta. Lippuun kirjoitettu hinta oli enemmän kuin mitä me maksoimme matkatoimistolle, jotain taisi heillä mennä sen suhteen pieleen. No, samassa bussissa matkustanut kiinalaistyttö maksoi sitten varmaan meidätkin, sillä hän oli maksanut lipustaan yli kymmenen dollaria enemmän.

Se ei kylläkään lämmittänyt, että jouduimme matkustamaan puolen Vietnamin halki lähes takaisin Huéhen Cau Treon raja-asemalle. Tuo syrjäinen raja-asema on byrokraattisten rajavirkailijoiden oma pieni maailma, jonka jumalia he kuvittelevat olevansa. Bussi-isäntämme ei hoitanut tehtäviään, hän ei edes ilmoittanut aamulla, että olemme rajalla ja jätti ulkomaalaiset istumaan bussiin lähtiessään viemään vietnamilaisten passeja leimattavaksi. Raivasimme kyynärpäätaktiikalla tiemme luukulle ja virkailija syöksyi kuin anaski passiemme kimppuun vain todetakseen, että niiden välistä puuttui tarvittava dollari leimaveroa. Oli meidän vuoromme esittää tyhmää. Tunsin suurta tyydytystä, kun eräällä vanhemmalla virkailijalla petti jo hermo asian suhteen. Seisoimme luukulla tunnin ennen kuin puolestaan muutamien kanssamatkustajien hermot pettivät ja he halusivat maksaa saadakseen leiman. Niin oli sitten kaikkien tehtävä. Leima ilmestyi passiin ja jatkoimme Lao-rajalle. Ooh, heillä olikin aivan listahinnat leimaverolle. Kun sattui olemaan lauantai, maksoimme älyttömät kaksi dollaria saadaksemme tuon leiman passiin. Muutamat rajalta Lao-viisuminsa hankkineet brittimatkailijat maksoivat hulppeat 50 dollaria Vietnamin dongeina viisumistaan, kun eivät olleet varautuneet tarvittavalla määrällä dollareita. Jotenkin kävi taas mielessä miten heikosti varastautuneena osa maailmalla matkustaa. En pysty muistamaan milloin olisin edellisen kerran tuntenut niin syvää inhoa ketään kohtaan kuin tuolla rajalla noita rajavirkailijoita. Mutta bussilla ei voi reittiään valita ja Tay Trangin kautta omatoiminen rajanylitys olisi monine vaihdoksineen vienyt ehkäpä kolme päivää.

Jos meillä oli oma pieni helvettimme rajalla, niin muutamat muut matkailijat ovat joutuneet kohtamaan jotain paljon pahempaa Vietnamissa. Ensin se oli "oletteko kunnossa" -tekstiviesti äidiltä, sitten uutisrivi BBC:llä, sitten huhuja hotellilla. Me päätimme olla vierailematta Halong-lahdella, kun sää oli huono. Päätellen Hanoin matkatoimistojen mainoksista, lahti on ehdottomasti yksi alueen ykkösnähtävyyksiä. Ja kun yrittäjiä on niin monia, joukkoon mahtuu aina niitä, jotka eivät asiaansa hallitse. Eikä matkailun maailmassa aina edes rahalla saa hyvää. Halong-lahdella sattunut veneturma vei kaksitoista matkustajaa. Saimme tilannetiedotteen bussiimme sattuneelta amerikkalaiselta, joka oli ollut omatoimimatkalla lahdella turman sattuessa. Hän tiesi kertoa, että turmavene oli ankkuroitu yöksi riutalle ja yön tunteina riutta oli repinyt ankkurinsa varassa pyörineen veneen pohjan rikki. Sen sijaan, että miehistö olisi herättänyt ja pelastanut matkustajat, he olivat yrittäneet tukkia vuotoa. Ei niin yllättävää, että yhtä vaille koko miehistö selvisi (epäilemme, että se yksi ei osannut uida), kun taas kaksitoista nukkumassa ollutta matkustajaa kuoli - miehistön (inhimillistenkö?) virheiden vuoksi. Selvinneet kirjaimellisesti katsoivat, kun heidän rakkaansa upposivat meren pohjaan, vettä turmapaikalla on tietojemme mukaan vain kahdeksisen metriä. Jotenkin uutinen pysäytti. Toivottavasti oma suojelusenkelimme istuu jatkossakin olkapäällä, kuten se on tehnyt viimeiset nelisensataa päivää.

Porukka oli melkoisen helpottunut, kun Vietnam jäi taakse. Ei siis ole pelkästään meidän mielikuvistusta, että Vietnamissa paikallisten ihmisten ystävällisyys ja yleinen palvelutaso on kaukana esimerkiksi Thaimaassa ja Kambodzassa koetuista. Etenkin Pohjois-Vietnamia moititaan ja moni sanoi, ettei voi suositella maata. Vietnam ei todellakaan lukeudu suosikkeihimme, mutta jos jaksaa paikallisten yrmeyden, englanninkielen taidottomuuden - vietnamilaiset osaavat keskimäärin kaksi sanaa enlanniksi ja ne ovat "money" ja/tai "dollar" - ja tekee retkensä itse, niin emme voi kieltää, etteikö maassa olisi nähtävää. Olimme ehkä hieman ilkeitä, mutta bussiporukkamme laittoi rajalla koetun vääryyden kiertämään maksamalla tuk-tuk-matkan jostain-keskeltä-ei-mistään, jonne bussi meidät jätti, Vientianen keskustaan Vietnamin dongeina. Ei sillä, etteikö kuljettaja olisi ensin pyytänyt ylihintaa, mutta kun hänellä eikä hänen kavereillaan ollut mitään käsitystä vaihtokursseista, niin asetimme ne sitten ihan itse meille sopivaan hintaan. Varmasti kuski sai silti ihan hyvät rahat kyydistä. Tai näin ainakin selitän omatunnolleni. Vientianen kahvilat ja hotellit näyttävät kärsivän infloituneista turistihinnoista, mutta hieman kauempana pääkauduilta voi vielä löytää kivan majapaikan fiksuun hintaan. Päätimme yrittää onneamme uudelleen Kiinan viisumin kanssa täällä Vientianessa. Ottivat konsulaatissa mitään jupisematta passit vastaan ja kun laitoimme kiirelisän laskuun, niin jo huomenna voimme odottaa passeja takaisin. Nyt vain toivomme sormet ja varpaat ristissä myöntävää viisumipäätöstä!