Paratiisisaaremme elämä on ollut vaihderikasta. Laskeutuessamme Rarotongan kentälle vettä tuli taivaan täydeltä. Tavarat pääsivät ikävästi kastumaan ennen majapaikkaan saapumista. Tästä alkoi pitempiaikaisen majoituksen haku. Päätimme pysyä pääsaarella ja olla matkustamatta Aitutakille tahi edemmäs. Säästetyillä rahoilla voimme sitten lennellä Tongalle tai jollekin muulle hyvältä vaikuttavalle Tyynenmeren saariryhmälle. Turisti-infon huonoudesta huolimatta onnistuimme löytämään neljäksi viikoksi bungalowin hienolla merinäköalalla. Uimaan mökin edessä ei pysty kivikkoisuuden takia, mutta maisema ja viihtyisä väliaikaiskoti korvaavat sen puutteen. Snorklausta olemme harrastaneet saaren eri puolilla, mutta vielä emme ole löytäneet huippupaikkaa. Kaloja on sen miljoonaa eri kokoa ja väristä, mutta korallit ovat kuolleet. Meritähdet sentään tuovat väriä kivien sekaan.

Saari on näytellyt myös ikävämpää puoltaan. Kuulimme tapaamiltamme suomalaisilta, että heiltä oli viety rahat bungalowista heidän nukkuessaan. Afrikassa meitä uhkailtiin AK-47:lla, Paraguaissa tuli nyrkistä, Brasiliassa vaihteeksi uhattiin pistoolilla, mutta täällä enimmäisen kerran varas onnistui tekosissaan. Parin päivän turhauttavan etsinnän ja suurten hikipisarojen jälkeen saimme hankittua polkupyörät 1,5€ päivähintaan. Istuimme nautiskelemassa illallista terassilla, kun Suvin pyörä päätti laskea ilmat eturengaastaan. Kuuntelimme pihinää ja katselimme, kun pyörä kaatui kaidetta vasten. Päätimme tutkia asiaa tarkemmin aamulla. Herättyämme totesin molempien pyörien eturankaiden olevan poissa. Ajattelin vuokraisännän vieneen ne korjattavaksi. Renkaat oli kuitenkin otettu niin kiireellä irti, että tavaraa oli jäänyt hujanhajan, joten totesimme varkaiden vierailleen. Sen siitä saa kun vuokraamo ei anna kunnon lukkoja. Vuokraemäntä soitti poliisit paikalle asiasta kuultuaan. Meidän piti täyttää raportti tapahtuneesta. Minun haastattelijalla oli päämurheena tekstirivien kertyminen. Vähintään sivu piti raapustaa vaikka vallinneesta säätilasta. Hattua täytyy silti heille nostaa. Neljä tuntia tapahtuneesta ja he ilmoittivat etupyörien löytyneen! Jatkossa pyöritämme parin metrin kettingin pinnojen väliin. Ovia olemme aina pitäneet lukossa ja rinkat/reput ovat kytkettyinä toisiinsa yötä päivää. Hotelleissa/hostelleissa asettelen sohvan tai jotain kilisevää oven/portaiden eteen välttyäkseen ikäviltä yllätyksiltä. Neljättäkymmentä käydessä ei enää reikiä nahkaansa kaipaa edes seikkailumielessä. San Franciscossa joku yritti aamukuudelta sisään, mutta muuten olemme saaneet olla rauhassa.  Suvi kylläkin herättää joka toinen yö, kun kuulee kolinoita tai näkee pingviinien pitävän ratsastuskilpailuja intian norsuilla parvekkeella/olohuoneessa.

Uuteen bungalowiin sopeutuminen on muuten sujunut hyvin. Ennätimme jo hankkia nettiliittymänkin, mutta ilo oli lyhyt aikainen. Kotona huomasimme liittymän olevan aktiivinen vain seitsemän päivää. 35 euroa viikosta! Marssimme takaisin kauppaan valmiiksi mietittyine valitussaarnoineen. Rahat palautuivatkin sormia napsauttamalla. Pöllähtyneenä ihmettelimme, että mitäs seuraavaksi. Surffailu katukioskeissa maksaa yli 5 euroa tunti, jatkomatkasuunnitelmien teko käy siis kalliiksi. Eli jos jollakulla sattuu olemaan persian/farssin kielen opiskelumateriaalia tai linkkejä, niin mielellään otamme niitä vastaan. Onko Miksulla mitään sähköisessä muodossa? Enkunkielisissä materiaalissa ääntämisohjeet ovat täyttä hölynpölyä meikäläiselle vaikka kuuntelenkin sujuvasti 17 kieltä ja vaikenen vielä useammalla.

Amerikan manner on meidän osalta koluttu tältä erää. Suuntaamme seuraavaksi kohti Cookin saaria. 74 päivää huristelimme asuntoautollamme V8-koneen miehekkäässä murinassa. Matka meni rattoisasti viimeiseen iltaan saakka, sitten jysähti. Tiirailin turhan tarkkaan kalifornialaisia ja hurautin punaisen tolpan ohi. Naapurilinnunpönttö vilkutti valoja hyvästiksi. Joka reissulla tietysti jotain sattuu...

Perjantaina kävimme hakemassa lentokentältä alle pienemmän kulkepelin, jolla kruisailimme Anaheimiin katsomaan NHL-peliä. Vieraat, Atlanta Thrashers, hiljensivät hallin heti alkuunsa tehden maalin tyhjentävästi 17 sekunnissa. Sen jälkeen oli kunnolla 90-luvun historian siipien havinaa kun Koivu ja Selänne takoivat pisteitä olantakaa ja Lydman paukautti ekaan peliinsä heti verkot tötterölle. Anaheim sössi pelinsä 4-2 johdosta lopulta rankkaritappioon, mutta sykettä pelissä riitti. SM-liigan pelissä en ole koskaan kiekkoa saanut, mutta nyt tuli kerralla kaksi. Lahjoitin toisen pikkupojalle, toisesta Suvi ei suostunut luopumaan. Aikoo kuljettaa sen reissun mukanaan, eli kannattaa sen minun rinkassa.

Suunnitellut matkajärjestelyt ovat yskineet pahasti Losin ruuhkissa. Saimme nostettua dollareita pankista lisää, mutta Uuden-Seelannin dollareita ei saatu millään ilveellä. Toivottavasti lentokentältä onnistuu. Pankit ei vaihda valuuttaa, jos ei ole tiliä ja rahanvaihtopisteissä ei ollut kyseistä valuuttaa. Ajelimme tuntikausia ruuhkissa, jonka kaltaisia ei Suomessa koskaan näe, vain todetaksemme, että viisi minuuttia aiemmin joku vei kaikki valuuttapisteen 15 tuhatta dollaria! Onneksi Suvilla on pitkä pinna. Viikonlopuksi pahimmat ruuhkat hellittivät, joten pääsimme tekemään perinteiset uukkarit Disneyn studion ja muiden nähtävyyksien sisäänkäynneillä. Fordimme onneksi pyörähtää näppärämmin kuin Dodge. Nykyisessä kulkupelissämme on lisävarusteena kääntyvät etupyörät, jotka Dodgesta tuntuivat puuttuvan. 280 hevosvoimaa tosin korvasi pienet puutteet.

Kelin puolesta viimeinen viikko on ollut kylmä, noin 20 astetta (c) ja sumuista. Edellisellä reissulla Los Angelesissa samaan aikaan vuodesta oli reilut 40 astetta. Nyt rannat ovat täynnä märkäpukuisia surffareita eli vesikin on kylmää (15 astetta). Se siitä Kalifornian ikuisesta kesästä. Yksi myytti taas murrettu. Täällä veden lämpötila nousee siedettäväksi vain muutamana kesäkuukautena. Ajelimme koko matkan San Diegosta Losiin rannikkoa pitkin (150 mailia), nähden hiekkarantoa ja surffausmaastoja kyllästymiseen asti. Kylmä ilma ja tuuli tehnee sen, ettei maisemat jaksaneet innostaa. Lännenmaisemat ja historia kiehtoo paljon enemmän ja vaatii palaamaan Yellowstoniin ja Wyomingiin maisemiin. Montana ja Pohjois-Dakota löytyvät myös tulevaisuuden matkalistalta.

Eihän se kuulunut matkasuunnitelmaan, mutta kun nurkilla olimme, niin annoimme San Diegolle mahdollisuuden. Ja kaupunki lunasti ne potenssiin kymmenen. Erään matkailuinfon setä kuvaili kaupunkia hieman moittiva sävy äänessään turistoisuneeksi; olihan se sitä, mutta hyvällä tavalla mielestämme. Eikä hyvää fiilistä suinkaan latistanut se, että lähes kaupungin keskustassa on osavaltiolla puisto, jossa voi majoittua asuntoautolla (ja teltalla) edullisesti. Emme kolunneet moniakaan San Diegon, maailmanluokan sanotaan, nähtävyyksistä, mutta ilman kallista risteilyäkin näimme upeassa auringonlaskussa kaupungin silhuetin ja merileijonia sekä tietenkin ne paljon puhutut (surffi)rannat. Eikä pikkukaupunkien kautta pohjoiseen kohti Los Angelesia kulkeva rantatie 101 ollut ollenkaan hassumpi. Aamusumusta huolimatta rannat olivat täyttyneet jo ennen aamukahdeksaa surffareista. Aamukahvit Oceansiden laiturilla olivat yhdet koko reissun leppoisimmista. Pidän nyt Kaliforniasta paljon enemmän.

San Diegosta olisi päässyt näppärästi rajan yli Tijuanaan. Emme vierailleet. Pelkäsin, että jos nyt menen sinne, en koskaan enää palaa Meksikoon. Kun matka oli vienyt niin etelään, lähimmillään vain muutama maili rajalle, paikallisille tuntui olevan selvää, että olemme matkalla naapurimaahan samalla kaasulla. Valtatie 94:llä vastaan tuli yllättävä Yhdysvaltojen sisäinen passintarkastus, jossa ensimmäisenä selviteltiin olemmeko kenties tulossa Meksikosta. Autoa ei sentään tarkastettu, ystävällisen tiukka rajavirkailija vaikutti olevan hieman ihmeissään kaukaisista vieraista. Cambon pikkukaupungissa entinen merivoimien mies nyökytteli huojentuneen oloisena, kun kerroimme, ettei eteläinen naapuri kuulu suunnitelmiin. Sen jälkeen setällä riitti kauhukertomuksia raja-alueen elämästä, jota värittävät niin laittomasti maahan pyrkivät kuin hämärien bisneksien miehet. Tuntui hieman absurdilta, kun Lake Morenan puistossa kysyimme vaellusreiteistä ja osana ohjeistusta kuului: "laittomasti maahan tulleet eivät yleensä lähesty vaeltajia elleivät ole kuolemassa janoon". Seisoimme yhden maailman syvimmän elintasokuilun reunalla.

Enää yksi paikka on Amerikka-tourneella jäljellä, Los Angeles. Sinne pitäisi tien viedä tänään.

Olen yrittänyt analysoida kielteisiä tunteitani Kaliforniaa kohtaan. Yksi tekijä on varmasti ollut kuumuus. Los Angelesissa on rikottu kymmenen vuoden takainen lämpöennätys. Rannikkolla pohjoiseen on ollut jopa kolmekymmentä astetta (F) lämpimämpää kuin normaalisti. Eli kaiken kaikkiaan elohopea on keikkunut yli +40 asteessa celsiusta. Toiseksi on ahdistanut ihmisten köyhyys täällä. Ei ne pienet kylät Utahissa tai Wyomingissäkään aina niin kauniita olleet, mutta täällä elintasoerot jotenkin iskevät silmille. Ehkä siksi, että täällä ne tuntuvat liityvän rotuun. Haluamatta kuulostaa suvaitsemattomalta, välillä kuvittelen siirtyneeni muutaman leveyspiirin etelään, sen toisen Amerikan maille; vain kulkukoirat puuttuvat kaduilta, roskat siellä jo lojuvat. Tämä havainto on ehkä ollut omiaan aiheuttamaan sen levottomuuden, halun lähteä jonnekin pois. Niitä kauniita ja rikkaita puoletaan näimme Santa Barbarassa, tai ainakin heidän merenrantatalojaan. Ja lisää loistoa on odotettavissa Malibussa, jossa elokuvatähdet pitävät majaa.

Se ei tietenkään ollut Kalifornia vika, että noin kuusikymmentä mailia San Franciscosta lähdön jälkeen auto sanoi yhteistyösopimuksen irti. Noin vain varoittamatta. Maanittelemalla saimme menopelin raahautumaan San Luis Obispon kaupunkiin; ensimmäiseen sellaiseen, josta löytyi pelit ja vehkeet edes vian määrittämiseen puhumattakaan sen korjaamisesta. Ystävällisessä autoliikkeessä otettiin meidät jonon ohi, kun eivät tienneet, että menisi useita tunteja saada selvillä mikä autopientä oikein vaivaa. Meillä kun ei ollut antaa muuta infoa kuin että se sammuu täydestä vauhdista ilman varoitusta. Lopulta diagnoosi tuli: ajotietokone rikki. Sen jälkeen alkoivat neuvottelut vuokrafirman kanssa. New Jerseyn kotitoimisto oli tietenkin aikaeron takia jo kiinni (Murphyn laki...) ja Los Angeles ei halunnut autoa kontolleen. Lopulta he saivat, ilmeisesti illallispöydästä, jonkun kiinni itärannikolta ja lupa korjaukselle tuli - kiitos tiukkasanaisen huoltotoimiston päällikön, joka ilmeisesti oli tottunut hoitamaan tälläisiä juttuja. Hiiteen huoli Kalifornian kuivuudesta, otimme illalla pitkän kuuman kylvyn kylmällä juomalla höystettynä motellihuoneessa, jonka auton vuokrafirma toivottavasti maksaa.

Toistaiseksi auto on jälleen toiminut. Kartturilta vain edelleen puuttuvat koordinaatit. Matkalla teimme tutustumiskierroksen Yhdysvaltojen armeijan (US Army kuulostaa kylläkin paljon mahtipontisemmalta) maastoihin. Ensiksi pyyhkäisimme maavoimien avoimista porteista sisään, kun kartassamme ja tieopasteissa oli hieman epäselvyyksiä. Hortoilimme sen kymmenen mailia porttien sisällä kunnes alkoi tulla sellaisia varoitustekstejä vastaan, että päätimme peruuttaa samoja jälkiä takaisin, onneksi miinoihin osumatta. Edwardsin ilmavoimien portilla tekaisimme klassiset näin ajat liikenneympyrää vastavirtaaa -temput ennen stoppia. Kartan uudelleenlukemisen jälkeen teimme pari laitonta u-käännöstä eikä aikaakaan kun New Jersey -rekkarit hävisivät aavikon horisonttiin. Merivoimien kylttejä odotellessa...

Pieniä valopilkkuja Kalifornia-elämään on sentään mahtunut. Kuten vaikka Joshua Tree -kansallispuisto. Nimikkokasvi Joshua tree (Yucca brevifolia) ei itse asiassa ole puu ollenkaan, pioneerit vain nimesivät sen harhaanjohtavasti. Kansallispuistossa kohtaavat kaksi aavikkoa, Mojave ja Colorado. Äkkiä voisi ajatella, että aavikko kun aavikko, mitä väliä. Väärin, aavikolla on väliä. Korkeammalla, yli kilometrissä, sijaitseva Mojave on hieman kosteampi ja viileämpi ja muun muassa Joshua puiden kasvualuetta. Hieman alle tuhannessa metrissä sijaitseva Colorado on kuumempi ja kuivempi. Olimme jo todella kyllästyneitä aavikkoon, suuri osa Kaliforniasta kun on erinäköistä aavikkoa, ja Joshua Tree -kansallispuisto oli ajateltu vain jonkinlaiseksi viivytysetapiksi. Sellainen siitä tosiaan tulikin, sillä jäimme pidennetyksi viikonlopuksi. Yllätys oli melkoinen, kun aavikkolla satoi ja ukkosti! Salamat valaisivat upeasti yötaivaan. Useamman kerran taivas vetäytyi tummanpuhuvaan pilveen ja ilma viileni reilusti. Jokinlainen aivopesu on mitä ilmeisimmin tapahtunut luonnonvoimista selviytymisen suhteen, sillä lauantaiaamun ukkosmyrsky aiheutti unisissa aivoissa välittömästi seuraavanlaisen ajatusketjun: aavikko > vesisade > salamatulva > onhan auto turvassa? Kansallispuistojen propagandistit ovat siis saaneet ainakin tämän viestin perille, ainakin meille. Ne muutamat, yllättävän harvat, kuumat hetket pystyi loikoilemaan kallionvarjossa, joita leiripaikka onneksi tarjoili reilusti. Vaeltamisen rajoitimme muutamaan lyhyeen reittiin.

Aavikolla oli tarjota muitakin yllätyksiä, kuten Agua Caliente County Park. Parkkeerasimme kuumien lähteiden äärelle Anza-Borregon aavikolle pariksi päiväksi. Kun suihkun virkaa on useimmiten toimittanut jäätävä vuoripuro tai -joki, niin sekä sielua että ruumista lämmitti uiskennella vaihteeksi 102-asteisessa(F) vedessä aamua iltaa. San Diegon alueella liikkuneiden rajuilmojen seurauksena ilma on viilentynyt parina viime päivänä huomattavasti, mikä on tehnyt aavikko-oleilun siedettäväksi.

Pekka on ollut innoissaan tarantella-havainnoistaan. Kyseisiä olentoja on löytynyt tienpielestä useampia. Syksy on kuulemma hyvää aikaa niiden bongaukseen, sillä poikamiestarantellat ovat lähteneet kartsalle etsimään tyttöjä. Ajattelen kauhulla niitä hiiviskelemässä autoni ympärillä. Araknofobiaa ei ole helpottanut useampien asiantuntijoiden huomautukset, että tarantellat eivät osaa hyppiä tai juosta, muka. Elefanttihylkeet sen sijaan olivat hupaisaa katseltavaa, ja niin äänekkäitä. Olen hieman miettinyt, että seuraavassa elämässä voisin olla hylje; maata vain rannalla päivät pitkät, hieman seurustella tovereiden kanssa ja auringon liikaa polttaessa mennä joko uimaan tai heitellä hiekkaa nahkan suojaksi. Ei hullumpaa? Niin, Cookin saaria odotellessa...

Mihinhän lähtisi? Pitkästä aikaa on tunne, ettei oikein tiedä mihin tie vie. Ja olemme sentään Kaliforniassa! Sierra Nevadan vuorilta laskeuduimme Tyynenmeren rannikolle. Löysimme upean National Seashore -rannikkopuiston aivan San Franciscon porteilta. Näimme siellä harmaavalaita, joiden ei kai kuuluisi olla näillä main tähän aikaan vuodesta. Ne ohittavan Kalifornian rannikon kaksi kertaa vuodessa matkalla kesälaitumille Alaskaan ja palatessaan sieltä - ja palatessaan ne yleensä kiertävät rannikon kaukaa. Hiekkasärkillä paistatteli päivää myös hauskoja hylkeitä. Maan ja meren kohtaaminen oli myrskyisää, ja sumuista. San Francisco itse oli hieman pettymys. Sään puolesta kuulemma kesän - tai syksyn - upein viikonloppu, mutta kaupunki itsessään ei tarjonnut oikein mitään. Olimme erityisen ei-amerikkalaisia ja jätimme auton parkkiin hotellin pihaan ja huruuttelimme bussilla keskustaan. Hauskinta, ja erityisen san franciscolaista, oli katsella, turvallisesti bussin ikkunasta, pelkään nahkaan pukeutuneita vieraita Folson-kadun nahkafestareilla - ehdottamasti ei lapsille..

Los Angeles odottaa parin viikon päästä - jo! Kalifornia ei ole yllättäin oikein sytyttänyt, ei kai mistään erityisestä syystä. Tuntuu vain, että ihmiset ovat hieman epäystävällisempiä täällä, asiat ovat hieman kalliimpia, kaikkialla on hieman liian paljon ihmisiä. Yhdysvallat ei ollut minun matkalistallani ykkösenä, mutta olemme viihtyneet täällä, Kaliforniaa lukuunottamatta, ja aika on liitänyt siivillä. Ymmärrän nyt hyvin, miksi ihmiset sairastuvat "Ameriikan tautiin", kuten äitini sitä nimittää. Taivas tosiaan on hieman sinisempi ja korkeammalla täällä, ihmisillä on aikaa kysyä "mitä kuuluu" ja hevosia saa älyttömän halvalla. Mitä muuta voi oikeastaan toivoa... Muuta kuin matkasuunnitelmaa huomiselle. Ehkäpä katsomaan Berkeleyn kuuluisaa yliopistoa..?

Matkatunnelmaan pääsemiseksi suosittelemme Pet Shop Boysin hittiä "Go West" - life is peaceful there.