Tervehdys sinisen meren ja lämpimän auringon alta! Olemme vaihteeksi lomamoodissa. Kohteeksi valitsimme pienen Ko Makin saaren lähteltä Kambodzan rajaa. Luulimme löytäneemme hyvinkin salaisen saaren, mutta hieman pieneen meni arvaus. Laivat tuovat turisteja tänne(kin) virtanaan. Monet tulevat läheiseltä Ko Changilta, joka on kuulemma ainakin potenssiin kymmenen mitä tulee turistien määrään ja majoituksen hintaan. Meidänkin Bangkokin bussi jätti kokonaisen bussilastillisen porukkaa Ko Changin lauturiin.

Majapaikkamme on edullista reppureissaajatasoa. Perhe yrittää kovasti, vaikka kukaan heistä ei oikeastaan puhu englantia. Mutta ruoka on hyvää ja maja siisti. Ranta ei ole paras loikoiluun, mutta kanooteilla voi aina pyyhkäistä uimaan kauemmas ja etsimään snorkkelointipaikkaa. Saari on niin pieni, että pyörällä sen pyyhkäisee ympäri ja ristiin rastiin parissa tunnissa. Yllättäin joka toinen vastaantulija on suomalainen tai muualta Pohjoismaista. Ahdistavaa! Majapaikkamme asukkaista tällä hetkellä puolet on suomalaisia, vaikka se ei edes sijaitse sillä parhaalla rannalla. Olemme siis saaneet kokea miltä tuntuu matkustaa Thaimaassa huippusesonkina.  

Jotain Ko Makin turistisoitumisen tasosta voi tietenkin päätellä siitä, että saimme eräästä resortista käyttöömme wifin. Muut katsovat kulmien alta, kun istumme päivät pitkät netissä. Me taas olemme sitä mieltä, että voisi sitä huonommankin paikan omalle "nettikahvilalleen" valita kuin valkohiekkaisen rannan vienolla tuulenvireellä. Oikeilla lomalaisilla ei varmaan olekaan useampaa viisumia taisteltavana. Vaikka olemme jo luovuttaneet kohta kolme viikkoa kestäneen uuvustustaistelun Iranin viisumin kanssa - ei etteikö sitä saisi, mutta ahneet matkatoimistot pyytävät pelkästä suosituskirjeestä liian kovaa hintaa. Ottaisivat mallia Kambodzasta, joka e-visa kolahti sähköpostiin päivässä. Ensi viikolla testaamme sitten tämän asiakirjan toimivuuden matkalla Angkor Watiin ja Siem Reapiin. 

Paljon parjattu Bangkok on osoittautunut mainettaan paremmaksi paikaksi. Olemme viihtyneet ne kaksi päivää, jotka ehdimme tähän väliin täällä olla. Ehkä asiaan on vaikuttanut se, että majoitimme itsemme Silomiin, ja eilinen vierailu sillä kuuluisalla Khao Sanin kadulla sai todellakin pysymään siinä päätöksessä. Kun vielä lisäsimme majoituslaskuun yhden nolla perään, niin saimme fiksun ja siistin hotellitasoisen huoneen, jossa kylppäri on normaalin hostellihuoneen kokoa. Olimme ansainneet tämän hemmottelun puolitoista vuorokautta kestäneen junamatkan jälkeen.

Junamatka Kuala Lumpurista Bangkokiin oli mielenkiintoinen. Ystävällinen junavirkailija ei Malesian-junassa puhunut englantia, joten emme saaneet selville mihin aikaan meidän on tarkoitus saapua Malesia-Thaimaa rajalle. Vaikkakin olimme kohtalaisen varmoja, että kyllä meidät herätetään rajalla, niin olin levottomana ehtinyt nähdä unia pimennysverhoista sun muista "rajamuodollisuuksista" ennen kuin lopulta sinne saavuimme päivänvalon aikaan aamulla. Matkan rajalta Hat Yaihin meitä viihdytti kolmevuotias venäläistyttö Liza, joka kävi jututtamassa puolta junaa - kielellä, jota harva ymmärsi. Hat Yain kaupunki ei näyttänyt millään muotoa siltä kurjalta paikalta, jollaiseksi matkakirjat sen olivat kuvanneet. Emme muutenkaan huomanneet Etelä-Thaimaan levottomuuksia, mitä nyt asemilla oli varsin rankasta aseistettuja vartijoita. Hommasimme kuitenkin jatkoliput Bangkokiin samantien. Mikä draama siitä junasta muodostuikaan! Tosin vain ulkomaalaisten osalta, sillä paikalliset tietenkin saivat junan myöhästymisestä kertovat kuulutukset. Ehdimme käväistä jo väärässä junassakin ennen kuin asianlaita meille selvisi. Emme ole ennen nähneet myöhässä olevaa junaa, joka matkustajineen seisoo asemalla ja odottaa - niin mitä, se ei koskaan selvinnyt meille, mutta kaksi tuntia myöhässä se lopulta lähti matkaan. Varsinainen "rapid" se juna totta tosiaan... Olimme ihmeissämme, kun Bangkokin asemalla meitä ei odottanutkaan laumaa tuutseja kavereineen - tähän porukaan törmäisimme vasta eilen keskikaupungilla. Millaisen taiteenlajin nämä ovatkaan turistien huijaamisesta kehittäneet. Olimme kuitenkin tehneet kotiläksyt ja virkamieshymy naamalla pakenimme aina paikalta. Lisätehtävät sen sijaan olivat jääneet tekemättä: eilen Thaimaassa vietettiin jonkinlaista Buddha-päivää, jonka johdosta kaikkiin temppeleihin olisi ollut ilmainen sisäänpääsy - jäi meiltä hyödyntämättä.

Malesia ei tosiaan räjäyttänyt tajuntaa. Kuala Lumpurissa olisi ollut suuri hindujuhla, Thaipusam, mutta tyydyimme katsomaan siitä vain pikkuriikkisen osan hostellin ikkunasta; vieressä kun sattui olemaan yksi kaupungin kuuluisimmista hindutemppeleistä. Löytyihän Kuala Lumpurista hienoja ostoskeskuksia, mutta jäimme kyllä miettimään mitä muuta sillä oli tarjottavana. Malesia-antipatioita ei millään muotoa auttanut se, että löysimme itsestämme kirppuja Borneon reissun jäljiltä. Kirppuja! Apteekista löytyi jotain suomalaista tolua vastaavaa myrkkyä, jolla peseydyimme pari päivää pari kertaa päivässä - ei tykännyt iho eikä kyllä kirputkaan. Kun vielä löysimme tehokkaan ja edullisen - hostelli tahtoi 2€/kilo! - itsepalvelupesulan vaatteille, niin elämä alkoi palautua raiteilleen. Vain huomatakseni, että kirput vaihtuivat pahaan kuumuuden aiheuttamaan rasitusihottumaan jaloissa. Sääret ovat niin pahan näköiset, että apteekin tyttö patisti lääkäriin. Äh, tämä on jo kerran koettu eikä ole mitään verrattuna Afrikassa saatuun ihottumaan. Nyt jaloissani on menossa lääketieteellinen kokeilu: vasempaan laitoin suuren eurooppalaisen lääkefirman voidetta ja oikeaan puolestaan aasilaista ihmelääkettä kaikki-se-parentaa-tiikerisalvaa. Katsotaan osuuko diagnostiikka kohdilleen...

Seuraavaksi olisi tarkoitus jatkaa pariksi päiväksi rannalla Itä-Thaimaan saarille. Thaimaa on käynyt nuukaksi oleskelupäiväen suhteen, kun maarajoilta saa enää 15 päivän leiman passiin. Kambodza sentään myönsi reilusti kuukauden, joten käymme uusimmassa Thaimaan viisumin perinteisellä turistikierroksella Kambodza-Vietnam-Laos.

Parasta Borneossa oli paluulento Kota Kinabalusta takaisin Kuala Lumpuriin. Tosin osan siitäkin ilosta Air Asia onnistui pilaamaan sijoittamalla meidät istumaan eripuolille konetta, vaikka se ei ollut edes täynnä. Olisin vain halunnut Pekan olkapään tyynyksi päiväunien ajaksi; en viitsinyt vaivata asialla vieressä istunutta kiinalaispoikaa, joka puolestaan kiltisti oli odottanut minun heräämistä ennen kuin pääsi vessaan... Sabah oli melkoinen pettymys. Onpahan nyt sekin paikka sitten nähty eikä takaisin ole kaipuuta. Aluksi tuntui, ettei sinne varattu viikko riitä oikein mihinkään, mutta hieman aluetta nähtyämme tulimme siihen tulokseen, että siinä viikossakin on hieman liikaa.

Teimme muka kotiläksyt ja kuuntelimme suosituksia ennen kuin varasimme viidakkokierroksen Kinabatangan-joelle. Jokea ennen suojanneet sademetsät on hakattu pois ja eroosio syö jokea jatkuvasti laajemmaksi. Ja paikalliset valittavat tulvista. Meidät kiidätettiin tukkipuiden seassa mutaista, villisti virtaavaa jokea ylävirtaan "viidakkoleiriin". Olihan leiri. Viimeistään tässä vaiheessa olimme onnellisia, että olimme varanneet vain päiväretken kolmen päivän reissun sijaan. Itku oli tulla, kun sitten näimme metsän, jota paikalliset kutsuvat viidakoksi. Meidät vietiin "viidakkokävelylle" leirin ympäristöön. Se ei oikein vaikuttanut sademetsältä ja selvisikin, että olimme vanhan kylän alueella, minkä vuoksi siellä kasvoi muun muassa hedelmäpuita, joita ei oikeasti alueella kuuluisi olla. Oppaamme olivat juuri ja juuri viisitoistavuotiaita teinejä, joiden tietämys luonnosta ja eläimistä oli hyvin rajallinen. Illan jokiristeilyä oli kuvattu upeaksi mahdollisuudeksi nähdä eläimiä, mutta se osoittautui vain paluumatkaksi lähtösatamaan. Näimme joen varrella sentään makakeja ja erikoisia sarvinokkalintuja. Tämän kokemuksen jälkeen emme viitsineet edes mennä katsomaan orankeja Sepilokin suojelukeskukseen. Hyvään tarkoitukseenhan se on perustettu ja kai onnistunutkin toiminnassaan, mutta emme halunneet nähdä ruualla ehdollistettuja eläimiä.

Olisimme halunneet ottaa yöbussin Sandakanista Kota Kinabaluun heti viidakkoreissun jatkeeksi, mutta meille valehdeltiin korvat heiluen, että bussi on jo mennyt. Väsyneinä ja likaisina emme jaksaneet tropiikin kaatosateessa väittää vastaan, vaan jäimme yöksi Sepilokiin. Aamulla ihailimme majatalon pihamaalle aamupäiväunille saapunutta pythonia (ko?) ennen kuin maleksimme tienvarteen bussia odottamaan. Meille oli muka varattu paikat yhdelle yhtiölle, mutta olimme sen verran käärmeissämme edellisen illan valheista, että otimme ensimmäisen saapuvan bussin. Joskus ihmettelemme kuinka tyhmänä täällä matkailijaa pidetään. Kerroimme nimittäin majatalon virkailijalle tulleemme Sandakaniin kyseisen yhtiön bussilla, joten hänen olisi luullut tajuavan meidän tietävän kuinka kauan Sepilok-Sandakan-väli kestää ajaa ja kuinka paljon bussin kuuluisi maksaa. Emme suostuneet maksamaan kopeekkakaan provikkaa, joka oli yritetty piilottaa lipun hintaan.

Tropiikissa kello on kääntynyt taas tropiikin aikaan tarkoittaen, että aamulla herätään kello viisi tai viimeistään kuusi ja nukkumaan mennään yhdeksältä. Ei meitä linnunlaulu tai auringon ensisäteet herätä, vaan lähinnä syynä ovat olleet bussien ja laivojen epäinhimilliset lähtöajat. Sunnuntai oli ihana poikkeus tästä, kun ainoan kerran koko viikolla sai nukkua rauhassa. Ja nauttia aamiaisen kahvin kera rauhassa läheisessä kahvilassa. Vaikkakin oli ruokahalu mennä, kun pahaa-aavistamattomina astuimme hostellin ovesta KK:n kaduille, joilla olikin käynnissä sunnuntaimarkkinat. Ensimmäisenä meitä tervehtivät kahdessa kerroksessa kauhistuneina piipittävät kananpojat, sitten koiranpennut, sitten kissanpennut, sitten hiljaiset kultakalat ja äänettömät kilpikonnat. Pakenimme Kota Kinabalun edustan saarille. Mamutik-saarella olisi pitänyt olla kohtuulliset snorkkelointimaastot, mutta meri oli aivan liian rauhaton minulle. Pekka sukelteli aikansa, mutta korallit olivat tuhoutuneet ja kaloja näkyi harvakseeltaan. Näimme sentään rantakivillä suuren monitoriliskon, jonka hännän päälle olin epähuomiossa astua.

Olin Tyynenmeren saarien jälkeen vannonut, ettei pitkiä veneretkiä merellä enää minulle. Miten yllättävää, että löysin itseni laivasta matkalla Bruneihin. Ei siellä oikeastaan mitään nähtävää ollut ja matka kesti kaikkine välipysähdyksineen lähemmäs kymmenen tuntia, mutta Pekka halusi hakea hienon leiman passiin. Brunein pääkaupunki "BSB", jonka pitkää nimeä en vieläkään osaa, oli yllättävän pieni ja steriili. Kaupungin kuuluisa moskeija oli kieltämättä kaunis yövalaistuksessa, mutta kaupunki oli unohtanut siivota kelluvat slummit sen takapihalta; melkoinen rikkauden ja köyhyyden kontrasti kullattujen kupoleiden ja rähjäisten hökkeleiden välillä. Bruneissa kyllä osattiin asiakaspalvelu. Palloilimme aivan eksyneinä bussiasemalla ja päädyimme erehdyttävästi matkailuinfolta näyttäneeseen maankäytönsuunnittelutoimistoon. Karttaa heillä ei ollut antaa, mutta saimme reittiohjeet kolmiulotteisesta mallinnoksesta. Niistä ohjeista huolimatta päädyimme tosin edelleen eksyneinä ostoskeskukseen, josta puolestaan ostoskeskuksen infopoika lähti vesisateeseen näyttämään meille hotellin sijannin. Olisikohan samassa rakennuksessa sijainnut Yhdysvaltojen suurlähestystö opettanut pojille palvelualttiutta...

Viime päivät täällä, niin Sabahissa kuin niemimaalla, on satanut. Ei koko päivää, mutta enemmän kuin iltapäiväkuuron verran. En valita. Sade on tuonut helpotusta tukahduttavaan kuumuuteen, joka meitä oli vastassa Malesiassa. En ole mitenkään ihastunut Kaakkois-Aasian kuumankosteaan ilmastoon. Kaikki, joilla on yhtään luonnonkihara tukka, tietävät miten sille käy yhdistelmällä kuuma ja kostea. Yritä siinä sitten näyttää fiksulta saati filmaattiselta...

Kaksi päivää Melbournessa oli tarpeeksi, olimme siinä ajassa mielestämme nähneet kaiken haluamamme sieltä. Melbourne on siisti kaupunki, mutta siltä tuntui puuttuvan luonnonkauneutta verrattuna vaikkapa Sydneyhyn. Viimeiseksi Australian päiväksi vuokrasimme jälleen auton ja ajoimme pois kaupungista Phillip -saarelle. Saari on aivan järkyttävä turistirysä, mutta jälleen kerran siihen on syynsä. Kävimme katsomassa koalia niiden suojelukeskuksessa. Mikäli oikein ymmärsimme näyttelyn, koalat eivät ole alkujaan eläneet alueella, mutta nyt Phillip ja French -saarilla elää Australian vahvin koalakanta. Päivä oli todella kuuma ja nuo harmaat olennot näyttivät ottavan sen rennosti. Ei koalat kuulemma laiskoja ole, ne vain nukkuvat noin 20 tuntia päivässä.  Koalien lisäksi Phillip on tunnettu pikkupingviineistä. Niitä emme päässeet näkemään, sillä ne ovat päivät kalastamassa merellä, ja palaavat takaisin rannalle yöksi. Pingviiniparaati, kuten tätä maihinnousua auringon laskiessa kutsutaan, olisi kuulemma ollut mainio näky. Saarelta ajoimme vielä Yarra-laaksoon, joka puolestaan on viininviljelyaluetta. Alue on kaunis vihreine vuorineen, mutta emme silti ihan keksineet miksi sinne pitäisi turistien mennä. Tekeminen tuntui rajoittuvan kahvitteluun pienissä kylissä tai viinimaistiaisiin. Kun tällä kertaa ajattelimme palauttaa ehjän auton, niin eikös joku sitten viimeisellä kahvipysäkillä ollut läimäyttänyt ovella kunnon lommon takakulmaan. Australialaiset tuntuvat olevan melkosia pässejä liikenteessä, jos sitä lasketaan autoon pysäköintialueilla saatujen kolhujen määrällä ja tilanteeseen kuin tilanteeseen kuuluvalla riikkarinhuudatuksella.    

Melbournen kentällä saimme reissun ensimmäiset tax free -palautukset. Jotenkin vain tuli tunne, että koko juttu on matkailijoiden jujuttamista, ainakin Australiassa.  Melbournessa ainoa toimisto nimittäin on lentokentällä tullin takana. Tälle lennolle emme pystyneet kirjautumaan sisään yhtään etuajassa, kun eihän halpisyhtiöt maksa ylimääräisestä tiskiajasta. Virkailijoilla puolestaan on tietty minimiaika, joka tarvitaan palautuksen tekemiseen ennen lennon lähtöä. Eivätkä he suinkaan anna käteispalautuksia, vaan vähintään luottokortti pitää olla. Aika monelta näytti jäävän rahat Australian valtion kassaan... Opettavainen kokemus kaiken kaikkiaan. 

Kuala Lumpurin halpislentoterminaali näytti paremmalta kuin monissa maissa nähdyt kansainvälisten lentojen ykkösterminaalit. Maahantulomuodollisuudet eivät vastanneet mielikuvaa, että Maleasiassa olisi jotenkin tiukka maahantulovalvonta. Varasimme poistumislennon Kaakkois-Aasiasta näköjään turhaan. Terminaalista löytyi vaihteeksi superhyödyllinen turisti-info, joka hostellin nimen kertomalla osasi suosittella suoran bussilinjan kyseiseen paikkaan. Kaupunki vaikuttaa valtavalta. Ihmettelemme sitä tähän väliin pari päivää ennen kuin suuntaamme Borneoon. 

Kaikkia tietenkin kiinnostaa Sydneyssä vietetty uusi vuosi! Marraskuussa tajusimme olevan mahdollista juhlistaa uuden vuosikymmenen vaihtumista "uuden vuoden juhlinnan pääkaupungissa" ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Sydney on kaunis. Miljoonikaupunki kätkee sisäänsä vihreitä ja viileitä puistoja, historiallisia kortteleita ja upeita merinäkymiä, puhumattakaan suur-Sydneyn merimaisemista ja rannoista. Eri tahoilta kuultujen suositusten jälkeen vietimme vuoden viimeisen päivän Kuninkaallisessa puutarhassa, tarkemmin niemenkärjessä nimeltä Mrs Macquaries yhdessä 20 000 ihmisen, kakadujen, lepakkojen ja possumien (mitä ikinä nämä söpöt olennot ovatkaan suomeksi) kanssa. Tunnelma oli kuin juhannusfestareilla Suomessa eli ihmiset nauttivat piknikeväitä ja vain chillailivat upeassa kesäsäässä kolmenkymmenen asteen helteessä - kuulemma ensimmäiset kunnon kesäilmat täällä. Eikä alueelle tarvinnut jonottaa kuin puolitoista tuntia... Yhdeksältä saimme esimakua tulevasta, kun perheilotulitus räjähti taivaalle. Hieno oli, mutta ei mitään verrattuna puolen yön ilotulitukseen. Emme ole koskaan nähneet vastaavaa - koko kaupunki kylpi valossa. Seitsämän tonnia ilotulitteita taivaalle, hintaa 650 000 A$! Sen summan Sydney on varmasti saanut takaisin matkailutuloina, sillä vuoden vaihtumista oli juhmistamassa 1,5 miljoonaa ihmistä. Yön väriloisto sai seurakseen spektaakkelimaisen auringonnousun uuden vuoden ensimmäisenä aamuna ja sitä seurasi hothothot kesäpäivä - niin kuuma, että itsesuojeluvaisto käski pysymään sisätiloissa.

Palataanpa vuoden viimeisen viikon tapahtumiin. Ihan kuin elämässä ei olisi jännitysta ja vauhdikkaita tilanteita ennestään, hankin niitä sitten lisää Australiaan saavuttaessa. En vain muistanut ottaneeni aamulla huoneesta mukaan aamiaiseksi tarkoitettuja banaaneja, joita emme vain muistaneet syödä, ja väitin tullissa silmät kirkkaina, ettei minulla ole mitään tullattavaa. Pieni suloinen tullikoira oli aivan ihastuksissaan repustani ja etenkin keksistä, jonka sai palkinnoksi banaanilöydöksestään. H***n banaanit! Onneksi bioturvallisuusvirkailija uskoi mukisematta, etten yksinkertaisesti muistanut niiden hedelmien olemassaoloa. Ei varmaan siltikään tarvitse vierailla Australissa uudelleen ihan hetkeen... Sydän vielä tykyttäen pakenimme tullista ja Sydneystä sisämaahan kohti Blue Mountain -alueetta. Samana iltana iski tietoisuuteen todellisuus siitä, mitä on matkustaa Australiassa niin kutsuttuna huippusesonkina: Katoomban pikkukaupunki oli täyteenbuukattu, vain kalleimmat ja karmeimmat vaihtoehdot jäljellä, eikä kaupungissa ollut edes mitään tapahtumaa, minkä vuoksi ihmiset olisivat sinne tulleet! Jatkoimme siis matkaa ja lopulta löysimme kuin löysimmekin kohtuuhintaisen majapaikan, kuten kaikiksi muiksikin öiksi. Australia on kallis matkailumaa - ja joka muuta jatkossa väittää saa kyllä todellakin perustella väitteensä - mitä tulee etenkin ruuan hintaan ja majoitukseen. Eniten ärsyttää joidenkin matkailuyrittäjien asenne kyseiseen huippusesonkiin: parhaat päivänsä nähnyt talo on tyhjä, mutta silti pyydetään tähtiteteellistä summaa, vain koska sattuu olemaan joulusesonki. Selityksiä superhinnoille olemme kuulleet jos jonkinlaista. Käytännössä ainoa edullinen tapa matkustaa täällä on hankkia teltta ja/tai aikatauluttaa reissu talveksi.

Opimme siis, että Blue Mountains on yksi keskeisiä matkailualueita Uudessa Etelä-Walesissa. Eikä syyttä, sillä mäkimaisemat ovat kauniit ja eukalyptysmetsät tuoksuvat ihanalle - varsinkin nuhaiseen nenään. Onnistuimme näkemään reissun ensimmäiset villit kengurutkin. Ne olivat tosin liian arkoja jäädäkseen kuvattavaksi ja loikkivat tiehensä ennen kuin ehti "kenguru" sanoa. Suruksemme olemme nähneet noita hullunkurisia otuksia paljon tien varressa auton alle jääneinä. Uuden-Seelannin tapaan matkasuunnitelma Australiassa on ollut ei-suunnitelmaa, ja päädyimme seuraavaksi Hunter-laaksoon. Se olisi tosin voinut mennä tietoisestakin valinnasta, sillä alue on Austaralian tärkein hevoskasvatusalue. Kävimme katsomassa ihmeellisen "palavan vuoren", jossa 6000 vuotta vanha kivihiilisuoni palaa luonnollisesti ja muodostaa erikoisen maiseman. Stroudin pikkukylästä (asukkaita 500) löysimme mainion pubimajoituksen ja saimme seurata papukaijojen ääneikkäitä iltarutiineja läheisessä puistossa sekä kenguruita aamiaisella läheisellä pellolla. Saimme vinkin suunnata rannikolle Port Stephensiin, mutta se osoittautui aivan liian turistisoituneeksi alueeksi meidän makuun. Ei sinänsä ihme, että paikka on suosittu, sillä rannat näyttivät houkuttelevilta. Harmiksemme emme onnistuneet näkemään koalaa, vaikka niitä alueella asustaakin.

Nyt ihmettelemme menoa Melbournessa. Hieman kireällä aikataululla päristelimme uuden vuoden jälkeen kahdessa päivässä 1000 kilometriä Sydneistä tänne etelään, taisi tulla reissun suunnitteluvaiheessa pieni aikataulutusmoka... No, Pekka ehti käydä hammaslääkärissä, auto saatiin korjattua (vaihteeksi...) ja kivoja maisemiakin ehti Grand Pacific -valtatiellä näkemään. Pari päivää katselemme nyt Melbournea ja sitten suuntaamme Aasiaan.