Parasta Borneossa oli paluulento Kota Kinabalusta takaisin Kuala Lumpuriin. Tosin osan siitäkin ilosta Air Asia onnistui pilaamaan sijoittamalla meidät istumaan eripuolille konetta, vaikka se ei ollut edes täynnä. Olisin vain halunnut Pekan olkapään tyynyksi päiväunien ajaksi; en viitsinyt vaivata asialla vieressä istunutta kiinalaispoikaa, joka puolestaan kiltisti oli odottanut minun heräämistä ennen kuin pääsi vessaan... Sabah oli melkoinen pettymys. Onpahan nyt sekin paikka sitten nähty eikä takaisin ole kaipuuta. Aluksi tuntui, ettei sinne varattu viikko riitä oikein mihinkään, mutta hieman aluetta nähtyämme tulimme siihen tulokseen, että siinä viikossakin on hieman liikaa.

Teimme muka kotiläksyt ja kuuntelimme suosituksia ennen kuin varasimme viidakkokierroksen Kinabatangan-joelle. Jokea ennen suojanneet sademetsät on hakattu pois ja eroosio syö jokea jatkuvasti laajemmaksi. Ja paikalliset valittavat tulvista. Meidät kiidätettiin tukkipuiden seassa mutaista, villisti virtaavaa jokea ylävirtaan "viidakkoleiriin". Olihan leiri. Viimeistään tässä vaiheessa olimme onnellisia, että olimme varanneet vain päiväretken kolmen päivän reissun sijaan. Itku oli tulla, kun sitten näimme metsän, jota paikalliset kutsuvat viidakoksi. Meidät vietiin "viidakkokävelylle" leirin ympäristöön. Se ei oikein vaikuttanut sademetsältä ja selvisikin, että olimme vanhan kylän alueella, minkä vuoksi siellä kasvoi muun muassa hedelmäpuita, joita ei oikeasti alueella kuuluisi olla. Oppaamme olivat juuri ja juuri viisitoistavuotiaita teinejä, joiden tietämys luonnosta ja eläimistä oli hyvin rajallinen. Illan jokiristeilyä oli kuvattu upeaksi mahdollisuudeksi nähdä eläimiä, mutta se osoittautui vain paluumatkaksi lähtösatamaan. Näimme joen varrella sentään makakeja ja erikoisia sarvinokkalintuja. Tämän kokemuksen jälkeen emme viitsineet edes mennä katsomaan orankeja Sepilokin suojelukeskukseen. Hyvään tarkoitukseenhan se on perustettu ja kai onnistunutkin toiminnassaan, mutta emme halunneet nähdä ruualla ehdollistettuja eläimiä.

Olisimme halunneet ottaa yöbussin Sandakanista Kota Kinabaluun heti viidakkoreissun jatkeeksi, mutta meille valehdeltiin korvat heiluen, että bussi on jo mennyt. Väsyneinä ja likaisina emme jaksaneet tropiikin kaatosateessa väittää vastaan, vaan jäimme yöksi Sepilokiin. Aamulla ihailimme majatalon pihamaalle aamupäiväunille saapunutta pythonia (ko?) ennen kuin maleksimme tienvarteen bussia odottamaan. Meille oli muka varattu paikat yhdelle yhtiölle, mutta olimme sen verran käärmeissämme edellisen illan valheista, että otimme ensimmäisen saapuvan bussin. Joskus ihmettelemme kuinka tyhmänä täällä matkailijaa pidetään. Kerroimme nimittäin majatalon virkailijalle tulleemme Sandakaniin kyseisen yhtiön bussilla, joten hänen olisi luullut tajuavan meidän tietävän kuinka kauan Sepilok-Sandakan-väli kestää ajaa ja kuinka paljon bussin kuuluisi maksaa. Emme suostuneet maksamaan kopeekkakaan provikkaa, joka oli yritetty piilottaa lipun hintaan.

Tropiikissa kello on kääntynyt taas tropiikin aikaan tarkoittaen, että aamulla herätään kello viisi tai viimeistään kuusi ja nukkumaan mennään yhdeksältä. Ei meitä linnunlaulu tai auringon ensisäteet herätä, vaan lähinnä syynä ovat olleet bussien ja laivojen epäinhimilliset lähtöajat. Sunnuntai oli ihana poikkeus tästä, kun ainoan kerran koko viikolla sai nukkua rauhassa. Ja nauttia aamiaisen kahvin kera rauhassa läheisessä kahvilassa. Vaikkakin oli ruokahalu mennä, kun pahaa-aavistamattomina astuimme hostellin ovesta KK:n kaduille, joilla olikin käynnissä sunnuntaimarkkinat. Ensimmäisenä meitä tervehtivät kahdessa kerroksessa kauhistuneina piipittävät kananpojat, sitten koiranpennut, sitten kissanpennut, sitten hiljaiset kultakalat ja äänettömät kilpikonnat. Pakenimme Kota Kinabalun edustan saarille. Mamutik-saarella olisi pitänyt olla kohtuulliset snorkkelointimaastot, mutta meri oli aivan liian rauhaton minulle. Pekka sukelteli aikansa, mutta korallit olivat tuhoutuneet ja kaloja näkyi harvakseeltaan. Näimme sentään rantakivillä suuren monitoriliskon, jonka hännän päälle olin epähuomiossa astua.

Olin Tyynenmeren saarien jälkeen vannonut, ettei pitkiä veneretkiä merellä enää minulle. Miten yllättävää, että löysin itseni laivasta matkalla Bruneihin. Ei siellä oikeastaan mitään nähtävää ollut ja matka kesti kaikkine välipysähdyksineen lähemmäs kymmenen tuntia, mutta Pekka halusi hakea hienon leiman passiin. Brunein pääkaupunki "BSB", jonka pitkää nimeä en vieläkään osaa, oli yllättävän pieni ja steriili. Kaupungin kuuluisa moskeija oli kieltämättä kaunis yövalaistuksessa, mutta kaupunki oli unohtanut siivota kelluvat slummit sen takapihalta; melkoinen rikkauden ja köyhyyden kontrasti kullattujen kupoleiden ja rähjäisten hökkeleiden välillä. Bruneissa kyllä osattiin asiakaspalvelu. Palloilimme aivan eksyneinä bussiasemalla ja päädyimme erehdyttävästi matkailuinfolta näyttäneeseen maankäytönsuunnittelutoimistoon. Karttaa heillä ei ollut antaa, mutta saimme reittiohjeet kolmiulotteisesta mallinnoksesta. Niistä ohjeista huolimatta päädyimme tosin edelleen eksyneinä ostoskeskukseen, josta puolestaan ostoskeskuksen infopoika lähti vesisateeseen näyttämään meille hotellin sijannin. Olisikohan samassa rakennuksessa sijainnut Yhdysvaltojen suurlähestystö opettanut pojille palvelualttiutta...

Viime päivät täällä, niin Sabahissa kuin niemimaalla, on satanut. Ei koko päivää, mutta enemmän kuin iltapäiväkuuron verran. En valita. Sade on tuonut helpotusta tukahduttavaan kuumuuteen, joka meitä oli vastassa Malesiassa. En ole mitenkään ihastunut Kaakkois-Aasian kuumankosteaan ilmastoon. Kaikki, joilla on yhtään luonnonkihara tukka, tietävät miten sille käy yhdistelmällä kuuma ja kostea. Yritä siinä sitten näyttää fiksulta saati filmaattiselta...