Lopultakin USAn kuvat on saatu tekstitettyä (West Coast). Linkit edelleen vasemmalla. Myös Cookin saarilta on jokunen otos ihailtavana.

Terveisiä täältä Tongan kuningaskunnasta. Matka sujui rattoisasti Cookilta Tongalle Uuden-Seelannin kautta. Passi-, turva- ja biotarkastukset sekä viisumi-, maahansaapumis- ja maastapoistumislappusten täyttelyt estävät tylsistymisen lyhyillä lennoilla. Käden ulottuvilla täytyy olla jos jonkinlaista todistetta majapaikasta, jatkolennoista ja lentokenttäveron maksamisesta. Onneksi Afrikassa jo tuli opittua passin tiedot ulkoa, niin voi lappusia raapustaa ulkomuistista. Niitä kun ei kukaan lue, mutta joka kohdassa täytyy mustetahra löytyä. Ja kiitos sellaisten byrokratiavaatimusten kuten paluulippu on kiva huomata olevansa nalkissa saarella.

Tonga säväytti heti ensimmäisenä päivänä. Cookin saarten jälkeen tämä paikka tuntuu paluulta Etelä-Amerikkaan. Emme oikein viihtyneet latinomaissa emmekä voi tällä kokemuksella kehua Tongatapuakaan, siis Tongan pääsaarta. Nuku´alofa on nuhruinen ja rähjäinen, ja vilisee joutavia lorvailijoita. Rahankerjääjiä riittää joka kulmaan, eikä virkamieshymyä jaksa lomalla käyttää kerjurien miellyttämiseksi. Menimmekin varaamaan tänne kokonaisen kuukauden. Onneksi kansainvälinen päivämääräraja söi jo pois yhden vuorokauden. Mutta valoa tunnelin päässä on havaittavissa. Saarten välistä liikennettä aiemmin hoitanut alus koki Titanicin kohtalon vieden kuitenkin onneksi vähemmän porukkaa Ahdin valtakuntaan. Tauon jälkeen yhtiö on tuonut uuden paatin liikennöintiin. Ajattelimme harrastaa tongalaista kotimaanmatkailua ja suunnata Haapa´ain saariryhmälle. Sieltä kuulemma löytää sen luvatun Tyynenmeren paratiisin. Vuokrasimme torstaina pyörät, joilla ajelimme perjantaina ympäri saarta. Kilometrilaskelmat hieman pettivät ja sen huomasi jaloissa illalla. Ja saaresta on edelleen puolet näkemättä.

Cookin saarilla sadepäivien ratoksi harjoitin taiteellisia lahjakkuuksiani ja tein lukijoiden iloksi matkareitistämme upean kartan. Tekijänoikeudet on kohdallaan, mutta unohtakaa mittakaavat ja pohjoisnuoli.

Cookin saaret jäävät taakse tiistaina, hyvin aikaisin aamulla. Kuukauden aikana on ollut yhteensä ehkä reilun viikon mittainen aurinkoinen jakso, muuten on tullut vettä saavista kaataen. Viime viikolla laguuni täyttyi sateiden seurauksena sisämaasta jokien tuomalla humuksella. Vesi oli mustaa töhnää, jonka seassa uiskenteli kaikenlaista tavaraa, lähinnä kuitenkin vain harmittomia kookospähkinöitä. Muri-laguunin valkoinen hiekkarantakin muuttui kauttaaltaan mustaksi. Voi niitä onnekkaita, jotka pitivät silloin häitään rannalla. Vesi on nyt jo kirkastumaan päin, ja snorkkeloimaankin on taas pystynyt.

Cookin saarilla käy varsin vähän matkailijoita verratuna vaikkapa muutamiin muihin Tyynenmeren saariin, mutta matkailijoiden määrä suhteitettuna paikallisväestöön on korkea (noin 100 000 matkailijaa vuodessa versus reilut 21 000 saarelaista). Täältä löytyy jos minkäkinlaista turistihypetystä, mukaanluettuna mönkijäsafari, jonka olemassaoloa emme voi käsittää saarella, jossa tilaa tai koskematonta luontoa ei ole muutenkaan yllinkyllin, mutta se mikä antaa tälle paikalle erityisesti paratiisimaisen luonteen on vastaavissa paikoissa yleensä luuraavien niin sanottujen tuutsien loistaminen poissaolollaan. Kukaan, absoluuttisesti kukaan, ei häiriköi sinua kadulla tai rannalla. Jos jotain olet vailla, saat ihan itse etsiä tarvitsemasi. Kyllä, olen lepuuttanut hermojani Aasiaa varten... Viranomaiset sen sijaan osaavat täällä rahastaa. Paikallisesta ajokortista vaadittava summa oli pientä verrattuna siihen sätkyyn, jonka saimme, kun kuulimme paljonko maksaa lähteä täältä: maasta lähdettäessä maksettava lähtövero on tähtitieteellinen 55NZ$ eli hulppeat 30 euroa!

Olemme viettäneet lähinnä hiljaiseloa ja järjestetyistä turistimenoista olemme osallistuneet vain yhteen. Se tarkoitti perinteistä Island Night -illallista. Kaava iltaan on yksinkertainen: buffet-ruokailu saaren tapaan ja sen jälkeen show, jossa vähäpukeiset lihaksikkaat sotilaat kiljahtelevat ja kauniit tytöt niksuttavat lanteitaan. Lopuksi myös vieraat pääsevät estraadille; ei tullut Pekalle voittoa warrior-sarjassa. Ruoka oli hyvää, vaikkakaan emme ole aivan vakuuttuneita, että esimerkiksi cuscus kuuluu perinteiseen polynesialaiseen ruokavalioon. Erityisesti makunystyröitä miellytti papaija curry-kastikkeella ja kookosmaidossa marinoitu raaka kala. Jälkimmäistä harrastetaan myös Latinalaisessa-Amerikassa, joskin ilman kookosmaitoa, joten siellä matkanneet tietävät herkun. Samalla tuli katsastettua yksi Raron luksusresorteista. Cookilla on yksi mielenkiintoinen piirre mitä tulee resortteihin. Monet majapaikoista ovat nimittäin vain aikuisille -tyyppiä (lue: häämatkalaisille, onhan Cook niin romantique) eivätkä ne majoita lapsia, joskus ikäraja on niinkin korkea kuin 16 vuotta. Toiset paikat taas suosivat erityisesti perheitä, niin että alle 12-vuotiaat majoittuvat ja syövät ilmaiseksi. Matkaa tänne suunnittelevien kannattaa siis tarkastaa millaiseen paikkaan tulikaan majoitusvaraus tehtyä.

Saaren "must do" -tapahtumaan, sunnuntaikirkkoon, emme ehtineet ajanpuutteen vuoksi... Kirkkokuntia ei tältä saarelta puutu. Kaikkiaan 18 on edustettuna. Paikalliset maksavat kirkolle 100-200 euroa joka kuukausi, mikä on aivan äytön määrä rahaa tuloihin verratuna. Ei ihme, että saarilta löytyy jos minkälaista kahdeksannen päivän odottajaa. Sunnuntain vietto otetaan varsin vakavasti, lähes kaikki kaupalliset paikat ovat kiinni eikä oikeastaan urheiluakaan, mukaanlukien uiminen, saisi harrastaa. Ja sitten katse peiliin, sillä tämä niuhotushan on eurooppalaisten aikaan saamaa, joskin syyttävä sormi osoittaa parisataa vuotta ajassa taaksepäin ja lähestyssaarnaajiin. Nykyisin samalla asialla ovat yhä enenemässä määrin amerikkalaiset. Island Nightin tanssishown puvustus (siis se vähä mitä esiintyjillä on yllään), liikehdintä ja rummutus ovat matkailijoille esitettynä irrotettu ajasta ja perinteisestä kontekstistaan, mutta toivottavasti saarelaiset säilyttävät elämäniloisen kulttuurinsa. Saarelaiset hymyilevät paljon toisilleen ja vieraille. Ja huolimatta Uuden-Seelannin passista ja yleisesti puhutusta englannista, cookilaisilla on oma kielensä lukuisine murteineen ja sitä kuulee puhuttavan, paljon.

Meitaki ma´ata, aere ra, Cook Islands! Malo e lelei, Tonga!

Tällä viikolla saimme viimeinkin varmistuksen, että aurinko paistaa myös Tyynellä valtamerellä. Parin ekan viikon aikana vettä tuli kuin saavista. Merivesikin on niin viileää, ettei sinne kaatosateella tee mieli pulikoimaan. Manattiin jo ne fiksut, jotka kehuivat täällä olevan ainainen kesä ja veden lämmintä kuin linnunmaito. Mutta nyt näyttää jo paremmalta. Ei sillä etteikö säästä huolimatta olisi tullut snorklattua. Suvi onnistui kohtaamaan merikäärmeenkin. Ei kuulemma ollut erityisen iloinen vierailijasta.

Sisällä istuskellessa on ollut aikaa mietiskellä jatkosuunnitelmia. Päädyimme ottamaan kuukauden äkkilähdön Tongalle. Jospa siellä kelit suosisivat enemmän. Joulun päätimme viettää Uudessa-Seelannissa ja uuden vuoden Sydneyssä, Australiassa. Rahat ei riittäneet uudenvuoden hotelliyöhön, hinnat kun ovat kyseisenä yönä jostakin syystä karanneet tähtitieteellisiksi meidän matkabudjetille. Aasian kartoituksen aloitamme Malesiasta tammikuun puolivälistä. Että jos jotakuta huvittaa matkustaa Thaimaa/Kambodza/Vietnam/Laos-alueella alkuvuodesta, niin voimme yrittää sopia treffejä. Maaliskuuksi poistumme jo Tiibettiin ja sitärataa kohti Lähi-itää viisumiluukulta toiselle.

Elämä Rarotongalla on rauhoittunut ensimmäisen viikon koheltamisen jälkeen. Olemme huomaamatta siirtyneet paikalliseen "kookospalmuaikaan"  - asiat tapahtuvat ajallaan (paikallisella ajattelulla tyyliin "pähkinä tipahtaa, kun se on kypsä"). Suurin syy laiskotteluun on ehkä säässä, se kun ei ole ollut mitenkään paratiisimainen. Vettä on tullut taivaan täydeltä harva se päivä, kuuroina, mutta niitä sitten riittävällä tiheydellä. Kyllä, syklonikausi tarkoittaa sateita ja myrskytuulia Tyynellämerellä. Tekemistä sadepäiviin on löytynyt paikallisesta kirjastosta, jonka asiakkaiksi liityimme. Kokoelma on yllättävän hyvä, joskin esimerkiksi matkakirjojen osalta hieman vanhentunut.

Ei sillä, että täällä olisi kiire mihinkään muutenkaan - kun kauaksi ei pääse. Saaren kiertävä päätie on 32 kilometriä pitkä ja sen ajaa mukavasti pyörälläkin. Cookin pääkaupunki Avarua on ehkä maailman suloisin lajissaan. Kaupunki on käytännössä yksi parin kilometrin mittainen rantakatu, jonka varrelta löytyvät kaikki tarvittava, kaupat, posti, pankit, ravintolat. Sopivasti ajoitetulla kaupunkivierailulla voi huvittaa itseään katsomalla, kun turistit suorittavat skootterin ajotestiä poliisiaseman pihassa - käytännössä ajavat muutaman kymmenen metriä ja kiertävät pari tötteröä, ja maksua 25NZ$ kiitos! Ihmettelemme miksei tavallinen pyörä kelpaa, se on ekologinen vaihtoehto, sen ajamiseen ei vaadita korttia (ehkä pitäisi, köhköh...) ja liikuntaa saa ihan huomaamattaan. Mutta eihän länsituristeilta voi kieltää liikkumisen riemua avoautolla...

Vuokraemäntämme on myös rauhoittunut. Hänellä oli nimittäin tapana puhua enemmän ja nopeammin kuin kiwienglantiin tottumattomat aivot ehtivät käsittää. Nykyään ymmärrämme toisiamme. Uusi-seelantilainen  isäntäpariskuntamme on varsinainen pakkaus, mutta ihmiset viihtyvät heidän luonaan - emme ole nimittäin ainoat pitkäaikaisasukkaat. Paikan karvaiset perheenjäsenet, kaksi koiraa ja kolme kissaa, lievittävät lemmikki-ikävää. Herätyskellona, yleeensä aamulla kello neljä, toimivat, prhhh niin ärsyttävät, kukot.

Ja mitä lysti täällä maksaa - kuka tunnustaa miettineensä? Tyynenmeren saaria pidetään usein kalliina matkakohteena. Ne ovatkin saaresta riippuen ja varmasti verratuna esimerkiksi Aasiaan. Yhdysvaltojen jälkeen hinnat tuntuvat kuitenkin varsin kohtuullisilta; ottaen huomioon, että melkein kaikki on tuontitavaraa lähinnä Uudesta-Seelannista. Maksamme bungalowistamme pienen helsinkiläisasunnon verran kuussa, ja se on täällä kuitenkin halvimmasta päästä lajissaan. Oma rauha, viihtyisä bunglalow kaikilla mukavuuksilla suoraan rannalla korvaavat pienet puutteet sijainnissa - se sijainti suhteessa uimarantaan on se juttu mistä täällä yleensä maksetaan. Ruoan hinnan suhteen olen ollut helpottunut. Olin peloteltu pilalle, että Cookilla pitää laihduttaa, kun ei ole vara syödä. No, ei ihan. Eihän ruoka ilmaista ole, hinnat ovat hyvin pitkälle Suomen tasoa. Eräs tapaamamme brittipariskunta oli kylläkin pöyristynyt hinnoista, mutta kai kyse on siitäkin mitä syö. Pekasta on huomaamatta kehittynyt kasvissyöjä... Selvää säästöä, niin monessa mielessä. Ja se pullovesi, miksi oi miksi ihmiset sitä juovat!