keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Matkanteko Utahissa ei alkanut lupaavasti. Mutta tulihan jälleen kerran todistettua, että joskus kurssista poikkeaminen voi olla hyvästä. Sillä tässä osavaltiossa emme ole muuta tehneetkään kuin muuttaneet suunnitelmia jatkuvasti.

Flaming Gorgesta, joka ei muuten sekään kuulunut alkuperäiseen reittisuunnitelmaan, oli tarkoitus oikaista Wasatch-Cachen puistoalueen läpi Salt Lake Cityyn ja viettää viikonloppu vaeltelemalla tuolla valtavalla erämaa-alueella. Ei oikaistu. Tie oli aivan mahdoton, joten jouduimme palaamaan valtatie I-80:lle. Olemme yrittäneet välttää noita suurväyliä, mutta I-80 tarjosi tuolla pätkällä jopa kivat maisemat. Seuraava yritä ja yritä jotain muuta tapahtui Salt Lake Cityssä. Suunnitelma B oli viettää viikonloppu Antilope Island -puistossa suurella suolajärvellä. Laiskottelimme siellä lopulta päivän. Lupa leiriytymiseen olisi pitänyt hakea sisäänpääsyportilta seitsämän mailin päästä ja ajaa sitten taas takaisin saarelle eli yhteensä yli 30 kilometrin lenkki. Emme tykänneet paikasta niin paljoa, varsinkaan kun iltapäivän kruunasi ukkosmyrsky.

Itse suuri suolajärvi oli, sanokaanko, mielenkiintoinen kokemus. Vesi on niin suolaista, että siinä kelluu kuin korkki. Turha yrittää sulkeltaa pohjaan. Muutenkaan ei kyllä tehnyt mieli sukeltaa, kun vesi oli järvessä olevan siniviherlevän vihreäksi värjäämää ja siinä uiskenteli pikkuruisia katkarapuja, järven ainoat asukkaat muuten. Haju rannalla oli, noh, merellinen. Maksoimme mielellään dollarin kunnon suihkusta uiskentelun jälkeen.

Suunnitelma C oli sitten olla viikonloppu Salt Lake Cityssä. Nooh, ajoimme I-15:sta suoraan sen läpi. Kaupungissa on vain vajaat 200 000 asukasta, mutta liikennejärjestelyt sellaiset, että mieluiten valitsee suorimman tien kaupungista ulos. Kauniit puitteethan paikalla oli jylhien vuorien juurella, mutta mitä muuta...Se jäi tarkastamatta. Reitti oli muuttunut sen verran, että huomasimme matkaavamme varsin läheltä Capitol Reefin kansallispuistoa, yhtä Utahin viidestä kansallispuistosta. Niin, sen ei pitänyt kuulua suunnitelmiin... Vietimme siellä kuitenkin upeat pari päivää. Capitol Reef on pieni niin sanotusti läpiajopuisto, sillä valtatie 24 kulkee sen läpi Coloradoa kohti eivätkä ihmiset yleensä viivy siellä kovin kauaa. Kannattaisi, sillä paikka on kaunis ja tarjoaa vaellusreittien ja geologisten ihmeiden lisäksi kulttuurihistoriaa. Fremont-joen rannalla ovat asuneet niin Fremont-ihmiset 1000-luvun alussa kuin 1800-luvun lopun mormoonitkin. Pioneerien jäljiltä puistossa on ihanat puutarhat, joista saa käydä hakemassa välipalahedelmät ilmaiseksi ja nimellisellä maksulla mukaan niin paljon kuin jaksaa poimia.

Capitol Reefin jälkeen suuntasimme Bryce Canyon -kansallispuistoon. Se kuului alkuperäiseen Utah-suunnitelmaan, mutta oli meille pettymys. Ei kai mistään erityisestä syystä, mutta jotenkin sen hoodoo-ihmeet, kuten Brycen erikoisia eroosian rakentamia ja kuluttamia muodostelmia kutsutaan, eivät saaneet innostumaan. Yhtenä syynä haluun paeta Brycesta oli varmaan liikansoitus. Vai miltä tuntuisi katsoa tähtiä yhdessä kuudenkymmenen muun kanssa, kun teleskooppiaikaa on kolme sekunttia per henkilö. Bryce tuntui myös jotenkin liian kaupalliselta. Kansallispuiston porteille vuonna 2007 perustettu Bryce City ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin lodgeja ja rihkamakauppoja.

Mutta sitten tuli Zion. Nimensä mukainen paikka. Vaikkakaan amerikkalaisten Labor Day -viikonloppu ei välttämättä ollut se paras viikonloppu olla Zion Canyon -kansallispuistossa. Hukkasimme kuitenkin tungoksen vaelluspoluille ja viihdyimme niin, että jäimme viikoksi. Lähes sadan fahrenheitin (yli +30 c) helteestä huolimatta. Otimme rangerin neuvosta vaarin ja olimme kuin liskot: liikenteessä aamulla ja illalla, päivät loikoilimme auton ja Zion lodgen varjoissa. Tuntuu uskomattomalta, että Zionin yli 2000 metriin kohoavat vuoret ovat hiekkaa, puristuneet Saharan kaltaisen aavikon hiekasta hiekkakiveksi. Zionilla oli tarjota yllätyksiä. Yksi suurimpia niistä oli törmätä lomaansa viettävään Afrikan oppaaseemme Matiin. Siis aivan käsittämätön juttu! Kumpikaan osapuoli ei ollut uskoa silmiään, mikä todennäköisyys! Oli hauskaa vaihtaa kuulumisia ja lähetimme Matin mukana terveiset Afrikkaan kuljettaja-Nickille ja kokki-Mauille. Lopulta juhlaviikonloppu oli mennyt ja tiistaiaamu valkeni harmaana ja viileänä, oli hyvä päivä sanoa heippa Zionille ja suunnata auton nokka kohti Arizonaa.

perjantai 27. elokuuta 2010


Yellowstone, tuo maailmanluokan kansallispuisto ansaitsee kaiken sen hehkutuksen, jota siitä kuulee. Ainoana miinuksena voi mainita vielä tähän aikaan vuodesta hallitsevan tungoksen; enpä todellakaan haluaisi olla Yellowstonessa heinäkuussa, jolloin puistossa vierailee kaksi miljoonaa (!) ihmistä, kun vuoden kokonaisvierailijamäärä kieppuu kolmessa miljoonassa. Ihmispaljoudesta huolimatta saimme onnenmyyrinä leiripaikat juuri niille leirialueille, joille halusimmekin.

Ja Yellowstonessa oltiin kotona. Ensimmäiset kolme päivää jahtasimme susia Lamar-laaksossa aamua iltaa ja välillä päivälläkin. Harmaaturkit vain pysyivät piilossa. Biisoneja sen sijaan näimme satoja ja taas satoja, välillä nukkumassa viereisellä leiripaikallakin. Yhtenä kuumana iltapäivänä saimme todistaa, yhdessä kymmenien muiden katsojien kanssa, taitavaa kiipeilyä kuolleilla puunrungoilla kalliorinteellä - musta karhun toimesta! Karhuista näkyi paljon jälkiä, mutta tuo pieni (150 kiloa...) karhu oli meidän ainoa näköhavainto niistä. Lauantaina olimme menossa katsomaan biisoneja Hayden-laaksoon, kun jäimme ruuhkaan. Sellainen ruuhka tarkoittaa lottovoittoa, sanoo kokenut villieläinbongari. Kyllä vain, sillä kertaa kaksi oikein. Yellowstone-joen penkalla paistatteli päivää kaksi sutta. Opin tuolloin, etta harmaa susi voi olla myös musta, aivan kuten mustan karhun väritys voi olla mitä vain valkean ja ruskean sävyistä mustaan. Toisella puolella laaksoa oli biisonin ruho, ja arveltiin susien olevan matkalla sinne. Samaisella haaskalla oli aamulla nähty harmaa karhu.

Eläiten lisäksi Yellowstone on tulvillaan geotermaalisia ihmeitä, puistosta löytyy noin 10 000 geotermaalista ilmiötä kuten kuumia lähteitä ja mutalähteitä, geysireitä ja fumaroleja. Ihmettelimme niitä useamman päivän. Osallistuimme myös rangereiden vetämille kierroksille ja juttutuokioihin, ne olivat hyvä tapa oppia juuri Yellowstonen alueesta. Tässä asiassa amerikkalaiset puistot eroavat merkittävästi afrikkalaisista serkuistaan. Yhdysvalloissa rangerit (tai puistonvartijat kai suomeksi) ovat paikalla opastamassa ja kouluttamassa ihmisiä; tietenkin työnkuvaan mahtuu sata muutakin asiaa, kuten opimme, kun vietimme sattumalta yhden iltapäivän ratsastavan rangerin seurassa, joka sattui samalle vaellusreitille. Afrikassa sen sijaan ensimmäisenä tarjotaan AK-47:aa, kun nyt olet potentiaalinen salametsästäjä.

Grand Tetonin kansallispuisto, Yellostonen eteläinen rajanaapuri, tarjoaa luonnollisesti samaan ekosysteemiin kuuluvana lähes saman eläinvalimoiman, mutta markkinoi itseään kuitenkin enemmän vuorinäkymillä. Tetonin vuorijono yli 3000-4000 metrin huippuineen on läsnä kaiken aikaa ja tarjoaa kuulemma upeat vaellus- ja kiipeilymaastot, emme kokeilleet. Yksi Tetonin huippuhetkiä oli nähdä kaksi majavaa työssään. Suurin osa (japanilais)vierailijoista tulee puistoon katsomaan hirviä, todella sykähdyttävää suomalaiselle... Eiväthän ne eläimet näissä puistoissa niin eksoottisia yleisesti ottaen ole, mutta todennäköisyys bongata suurpeto on suuri.

Matka jatkui puistosta etelään. Ajoimme Pilot Butten (yli 2000 metriä korkea maamerkki puoliaavikolla) -maisemareitin Green Riveriin tarkoituksena nähdä vielä Wyomingin villihevosia. Näimmekin kaksi pientä ryhmää. Flaming Gorgen virkistysalue ei ensinäkemältä tuntunut tarjoavan oikeastaan mitään muuta uutta kuin lämpimät suihkut (ja vaihteeksi lämpimän yön Grand Tetonin lähes pakkasöiden jälkeen), mutta löytyihän sieltä(kin) geologinen ihmemaa, kun kävi jututtamassa paikallisen Metsähallituksen infoa. Seuraava isompi etappi taitaa olla Salt Lake City ja suuri suolajärvi.

maanantai 16. elokuuta 2010

Tervehdys Villista Lannesta! Matka on taittunut aina Wyomingin preerialle asti. Kolkuttelemme Yellowstonen ovia; toivottavasti sudet ja karhut ja hirvet ovat huomenna kotona, kun saavumme vierailulle.

Matkalle on jaanyt monia upeita paikkoja ja maisemia. Chicagon kaunis (gansteri)kaupunki vaihtui Iowan maissipeltoihin ja edelleen Etela-Dakotan preerioihin. Iowassa satoi ja ukkosti ja pellot lainehtivat, siita oli uutisissakin taalla. Badlandin kansallispuistossa taas oli yli 90 Fahrenheitia lamminta, vaella siina sitten... Ihastelimme pienia preeriakoiria ja valtavia (!) biisoneja. Nuo vanhat Sioux-intiaanien maat ovat lumoavan kauniita vaikkakin karuja. Kavimme yhden lempileffani, Tanssii susien kanssa, kuvauspaikalla Black Hills -vuorilla. Alue oli viehattava, mutta viikonlopun motoristiralli, naimme tuhansia ja taas tuhansia motoristeja, karkotti taatusti kaikki elaimet kauas pois. Deadwoodissa pystyi jo hieman elaytymaan vanhaan lannen tunnelmaan, onneksi Peku on perehtynyt naihin juttuihin :).

Viikonlopun rentouduimme Big Horn -kanjonilla. Nimi tulee alueella elavista lampaista, joilla siis on suuret sarvet. Saimme muutaman naaraan kuvaan, mutta passi jai viela nakematta. Suurin syy vierailuun olivat kuitenkin villit mustangit, jotka elavat Pryor-vuorilla. Olimme onnekkaita ja saimme nahda niita muutaman vaeltamassa. Upeita, upeita elaimia! Lisamausteena vierailimme alueen vanhoilla rancheilla. Ei hassumpaa ollenkaan, ollapa cowboy...

sunnuntai 8. elokuuta 2010


Mittarissa reilut 1200 mailia ja takana kuusi osavaltiota. Chicagoon asti olemme päässeet. Monenlaista on mahtunut ensimmäiseen karavaanariviikkoon. Sillä karavaanareita meistä yllättäin tuli: autovuokraamo oli vaihtanut varauksessa olleen vain sängyllä ja jääkaapilla varustetun maasturin pieneen asuntoautoon. Sillä nyt sitten päristelemme eteenpäin. En oikein tiedä mitä autovuokraamosta pitäisi ajatella, kun soitettaessa hotellilta noutoa vuokraamolle, he eivät ylipäätään löytäneet varaustamme. Nooh, maksoivat sitten taksin, kun eivät ehtineet tulla hakemaan; kiitos äärimmäiset neuvottelutaitoisen miehen, joka puhelun suoritti.

New Yorkista suuntasimme pohjoiseen suurille järville, joista ensimmäisenä vastaan tuli Ontario. Yöpaikan saimme eräästä kaupunkipuistosta, jossa kelpasi katsella auringonlaskua ja nousua rannattomalle järvelle. Tottakai piti päästä myös Niagaran putouksille. Ne eivät kokoluokassa hämmästytä Viktorian ja Iguassu-putousten jälkeen, mutta käymisen arvoiset olivat silti. Ehdimme paikallaeaikaisin aamulla ennen yleisöryntäystä ja saimme ihailla vesimassoja rauhassa. Täydellisen näköalan vuoksi piti käydä hakemassa passiin myös Kanadan leima. Rajamuodollisuudet olivat Niagaralla yllättävän löysät, ja takaisin Yhdysvaltoihin pääsi vanhalla leimalla. Erie-järvellä kävimme polskuttelemassa, vesi oli todella lämmintä. Erie onkin pienen suurista järvistä, vaivaiset 20 metriä syvä. Michigan-järveä ihailemme sitten täällä Chicagossa.

Ohion suurin nähtävyys meille oli Amish-alue, vaikka tuntuukin hieman pahalta puhua ihmisistä nähtävyytenä. He tosin itse ottavat kulttuuristaan matkailuhyödyn irti ja jos kaikenlaista myydään Amish-nimellä. Esimerkkinä voinee mainita Amish-kirpputorin, jossa tuotteitaan myyvät niin Tupperware kuin Avonkin. Teimme antoisan vierailun yhdelle tilalle Walnut Creekin lähellä. Oppaamme kertoi laajasti amishien tavoista ja pääsimme myös hevosajelulle aidoilla amish-kärryillä, ne olivatkin oikeat luksuskärryt lehtijousineen. Tilalla pääsi rapsuttelemaan jos jonkilaista eläintä, mm. valtavankokoisia Belgian työhevosia, joita amishit edelleen käyttävät peltotöissä. Olimme kuulemma ensimmäiset suomalaisvieraat, ja isännät olivat äärimmäiset yllättyneitä kaukaisista vieraistaan. Amish-alueilla saa pienillä teillä ajaa varovasti, sillä aina on mahdollisuus pongata hevoskärryt matkalla jonnekin. Hauskaa oli huomata, että jopa Mäkkärillä on oma kyltein merkitty pysäköintipaikka hevosille; täytyy siis uskoa, että myös amishit syövät Mäkkärissä...

Oma keittiö tarkoittaa tietenkin ostosmatkoja amerikkalaisiin supermarkeitteihin. Ahdistavin osuus on löytää edes jotensakin "puhdasta" ruokaa, jota täällä kutsutaan nimellä orgaanisesti kasvatettu. Kasvisten osalta se tarkoittaa vähemmän lannoitteita ja lihan osalta ilman hormoneja ja eläinperäistä rehua kasvatettuja eläimiä. Siis ilman hormoneja, kyllä...Kun vielä saisi ilman geenimuuntelua. Toinen ahdistava asia on kertakäyttökulttuuri, kun monet asiat on pakettu turhiin muoveihin eikä kierrätys tien päällä ole kovin helppoa. Olen joutunut tinkimään vihreistä arvoistani, jotta saan lopultakin seitsemän kuukauden jälkeen hyvää kahvia, kertakäyttömukista. Ostoslistalla onkin oma täyttömuki, mielellään ainakin 20oz verran tilaa french vanilla tai english caramel-cappucinolle, joissa on kaloriarvot kohdillaan...

maanantai 2. elokuuta 2010

Täytyy tunnustaa: olen rakastunut. Enkä taatusti ole ainoa, jolle on käynyt näin. Uuden rakkauden kohde on nimittäin New York. Kirjoitan tätä kuin Sinkkuelämän Carrie ainakin, tosin sillä erotuksella, että minulla on naapurin ikkunan sijaan edessä upeat näkymät Hudson-joelle ja auringonlaskuun pilvenpiirtäjien taakse.

Kesäinen New York on ollut meille todellista lomaa. Rähjäisten hostellin sijaan odottamassa oli upea hotellihuone Manhattanilla. Aamiainen on amerikkalaiseen malliin suuri, syömme siellä enemmän kuin päivässä yleensä yhteensä, mutta onhan ruualla hintaakin, jos se ei sisältyisi huonehintaan, nimittäin hulppeat 60 dollaria kahdelta veroineen plus tipit! Koko kaupunki on suuri nähtyvyys itsessään, ihan kuin elokuvissa. Paikka on myös paratiisi jotain, ihan mitä tahansa, tarvitsevalle. Sinänsä mielenkiintoinen huomio minulta, sillä samasta syystä en pitänyt Buenos Airesista... Olemme rollanneet Broadwaylla ja ostoskassiin mahtuivat farkut ja kasa kirjoja, jotka toivottavasti mahtuvat myös rinkkaan... Ajattelimme nimittäin täällä uudella mantereella pukeutua ihmismäisesti eli farkkuihin. Aloittelin shoppailua itse asiassa jo Limassa, mistä sain jalkaan ihkut citykengät ja päälle uudet T-paidat. Jotenkin alkoi ahdistamaan, kun suurin osa vaatteista on joko rikki tai puhkikuluneita. Newyorkilaiset eivät ole muodikkuudestaan huolimatta, sanotaanko, kovin hyvin pukeutuneita, joten uusissa tamineissa uin Broawaylla kuin hai järvivedessä. Olen kuitenkin ymmärtänyt miksi ihmiset pukeutuvat paitaan, jossa lukee "I love New York". Sen lisäksi voisin hankkia sellaisen, jossa lukee "I survived South America"...

Hotellin ikkunasta meillä on suora näkymä yhteen New Yorkin kuumimmista paikoista nimeltä World Trade Center. Jälleenrakennustyömaa pärisee jatkuvasti ja kahden tornit pohjat hahmottuvat jo. Katselen kaupungin yli lentäviä koneita ja mietin miltä mahtaakaan tuntua traumatisoiduista amerikkalaisista katsella niitä. Katselemisesta puheenollen, olimme iltakävelyllä Battery-puistossa ja yllättäin saimme vilkaista Saturnus-planeettaa renkaineen. Näky kaukoputkella oli kerrassaan upea, kun planeetta näytti juuri siltä kuin kaikissa tieteiskuvissa. Maailma on täynnä ihmeellisiä asioita.