keskiviikko 5. tammikuuta 2011


Kaikkia tietenkin kiinnostaa Sydneyssä vietetty uusi vuosi! Marraskuussa tajusimme olevan mahdollista juhlistaa uuden vuosikymmenen vaihtumista "uuden vuoden juhlinnan pääkaupungissa" ja päätimme tarttua tilaisuuteen. Sydney on kaunis. Miljoonikaupunki kätkee sisäänsä vihreitä ja viileitä puistoja, historiallisia kortteleita ja upeita merinäkymiä, puhumattakaan suur-Sydneyn merimaisemista ja rannoista. Eri tahoilta kuultujen suositusten jälkeen vietimme vuoden viimeisen päivän Kuninkaallisessa puutarhassa, tarkemmin niemenkärjessä nimeltä Mrs Macquaries yhdessä 20 000 ihmisen, kakadujen, lepakkojen ja possumien (mitä ikinä nämä söpöt olennot ovatkaan suomeksi) kanssa. Tunnelma oli kuin juhannusfestareilla Suomessa eli ihmiset nauttivat piknikeväitä ja vain chillailivat upeassa kesäsäässä kolmenkymmenen asteen helteessä - kuulemma ensimmäiset kunnon kesäilmat täällä. Eikä alueelle tarvinnut jonottaa kuin puolitoista tuntia... Yhdeksältä saimme esimakua tulevasta, kun perheilotulitus räjähti taivaalle. Hieno oli, mutta ei mitään verrattuna puolen yön ilotulitukseen. Emme ole koskaan nähneet vastaavaa - koko kaupunki kylpi valossa. Seitsämän tonnia ilotulitteita taivaalle, hintaa 650 000 A$! Sen summan Sydney on varmasti saanut takaisin matkailutuloina, sillä vuoden vaihtumista oli juhmistamassa 1,5 miljoonaa ihmistä. Yön väriloisto sai seurakseen spektaakkelimaisen auringonnousun uuden vuoden ensimmäisenä aamuna ja sitä seurasi hothothot kesäpäivä - niin kuuma, että itsesuojeluvaisto käski pysymään sisätiloissa.

Palataanpa vuoden viimeisen viikon tapahtumiin. Ihan kuin elämässä ei olisi jännitysta ja vauhdikkaita tilanteita ennestään, hankin niitä sitten lisää Australiaan saavuttaessa. En vain muistanut ottaneeni aamulla huoneesta mukaan aamiaiseksi tarkoitettuja banaaneja, joita emme vain muistaneet syödä, ja väitin tullissa silmät kirkkaina, ettei minulla ole mitään tullattavaa. Pieni suloinen tullikoira oli aivan ihastuksissaan repustani ja etenkin keksistä, jonka sai palkinnoksi banaanilöydöksestään. H***n banaanit! Onneksi bioturvallisuusvirkailija uskoi mukisematta, etten yksinkertaisesti muistanut niiden hedelmien olemassaoloa. Ei varmaan siltikään tarvitse vierailla Australissa uudelleen ihan hetkeen... Sydän vielä tykyttäen pakenimme tullista ja Sydneystä sisämaahan kohti Blue Mountain -alueetta. Samana iltana iski tietoisuuteen todellisuus siitä, mitä on matkustaa Australiassa niin kutsuttuna huippusesonkina: Katoomban pikkukaupunki oli täyteenbuukattu, vain kalleimmat ja karmeimmat vaihtoehdot jäljellä, eikä kaupungissa ollut edes mitään tapahtumaa, minkä vuoksi ihmiset olisivat sinne tulleet! Jatkoimme siis matkaa ja lopulta löysimme kuin löysimmekin kohtuuhintaisen majapaikan, kuten kaikiksi muiksikin öiksi. Australia on kallis matkailumaa - ja joka muuta jatkossa väittää saa kyllä todellakin perustella väitteensä - mitä tulee etenkin ruuan hintaan ja majoitukseen. Eniten ärsyttää joidenkin matkailuyrittäjien asenne kyseiseen huippusesonkiin: parhaat päivänsä nähnyt talo on tyhjä, mutta silti pyydetään tähtiteteellistä summaa, vain koska sattuu olemaan joulusesonki. Selityksiä superhinnoille olemme kuulleet jos jonkinlaista. Käytännössä ainoa edullinen tapa matkustaa täällä on hankkia teltta ja/tai aikatauluttaa reissu talveksi.

Opimme siis, että Blue Mountains on yksi keskeisiä matkailualueita Uudessa Etelä-Walesissa. Eikä syyttä, sillä mäkimaisemat ovat kauniit ja eukalyptysmetsät tuoksuvat ihanalle - varsinkin nuhaiseen nenään. Onnistuimme näkemään reissun ensimmäiset villit kengurutkin. Ne olivat tosin liian arkoja jäädäkseen kuvattavaksi ja loikkivat tiehensä ennen kuin ehti "kenguru" sanoa. Suruksemme olemme nähneet noita hullunkurisia otuksia paljon tien varressa auton alle jääneinä. Uuden-Seelannin tapaan matkasuunnitelma Australiassa on ollut ei-suunnitelmaa, ja päädyimme seuraavaksi Hunter-laaksoon. Se olisi tosin voinut mennä tietoisestakin valinnasta, sillä alue on Austaralian tärkein hevoskasvatusalue. Kävimme katsomassa ihmeellisen "palavan vuoren", jossa 6000 vuotta vanha kivihiilisuoni palaa luonnollisesti ja muodostaa erikoisen maiseman. Stroudin pikkukylästä (asukkaita 500) löysimme mainion pubimajoituksen ja saimme seurata papukaijojen ääneikkäitä iltarutiineja läheisessä puistossa sekä kenguruita aamiaisella läheisellä pellolla. Saimme vinkin suunnata rannikolle Port Stephensiin, mutta se osoittautui aivan liian turistisoituneeksi alueeksi meidän makuun. Ei sinänsä ihme, että paikka on suosittu, sillä rannat näyttivät houkuttelevilta. Harmiksemme emme onnistuneet näkemään koalaa, vaikka niitä alueella asustaakin.

Nyt ihmettelemme menoa Melbournessa. Hieman kireällä aikataululla päristelimme uuden vuoden jälkeen kahdessa päivässä 1000 kilometriä Sydneistä tänne etelään, taisi tulla reissun suunnitteluvaiheessa pieni aikataulutusmoka... No, Pekka ehti käydä hammaslääkärissä, auto saatiin korjattua (vaihteeksi...) ja kivoja maisemiakin ehti Grand Pacific -valtatiellä näkemään. Pari päivää katselemme nyt Melbournea ja sitten suuntaamme Aasiaan.

perjantai 31. joulukuuta 2010

Onnellista Uutta Vuotta 2011 !!

Kengurun loikilla uuteen vuoteen. Sydney valmistautuu juhlimaan vuoden vaihtumista ja me sen mukana. Lämmintä on mukavat +28c astetta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Erilainen joulu Uudessa-Seelannissa vietetty. Olimme ilmeisesti olleet kilttejä, sillä sateet rajoittuivat Aucklannissa vain pieneen harmittomaan tihkuun aattoiltapäivänä. Aatonaattona oli upea auringonpaiste, ja hieman viileästä tuulesta huolimatta viikonlopunkin säilyimme kastumatta. Kaikkialla maassa joulusää ei ollut paras mahdollinen, sillä yleisesti länsirannikolla satoi ja muun muassa Wellingtonissa kärsittiin jopa yli 30m/s puhaltuvista myrskytuulista. Joulu ei kyllä erikoisemmin näkynyt Aucklandin katukuvassa kauppojen joululahjamainoksia ja muutamaa joulupukkia lukuunottamatta. Joulupäivä on täällä suurempi juhla kuin aatto, mutta lauantainakin monet ruokalat kaupungilla olivat auki ja ihmisiä liikenteessä. Tapanina kävimme elokuvissa, oli ihan ensi-illapäivä The Tourist -elokuvalle.

Meidän joulumenu oli tänä vuonna hyvin epätavallinen. Joulupäivälliseksi oli tarjolla sushia punaviinillä. Jälkiruuaksi herkuteltiin mansikoita, perinteinen uusi-seelantilainen jouluherkku muuten. Mansikoiden sato on kuulemme ollut heikko tänä kesänä, mistä syystä niiden hinta hieman pompsahti jouluksi, mutta en usko kovinkaan monen jättäneen niitä kaupan hyllyyn siltikään. Joulusuklaa sentään olla piti, mutta enpä ole ennen maistanut sitä kiwi-hedelmällä maustettuna. Pekka piti kiinni perinteistä ja maiskutteli englanninlakuja. Joulusaunan korvasi tänä vuonna amme.

Olimme iloisesti yllättyneitä Aucklandin Mercure-hotellin tarjoamasta joululahjasta. Olimme varanneet huoneen keskustasta muutamia viikkoja ennakkoon, kun luulimme matkustavamme kiireiseen aikaan. Myöhemmin kuulimme huippusesongin ja sen myötä majoitusongelmien alkavan oikeasti vasta joulun jälkeen. Joka tapauksessa virkailija vastaanotossa oli joulumielellä, ja ystävällisesti muutti perushuonevarauksemme lähes ylimmän kerroksen huoneeseen, jossa plussana merinäköala. Kyllä kelpasi kaupunkijoulusta siellä nauttia.

Australia kutsuu seuraavaksi. Olemme seuranneet huolestuneina uutisia Australian itärannikon tulvatilanteesta; joillakin alueilla siellä on ollut varsin musta joulu. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että pääsemme uimatta Sydneistä Melbourneen. Ainakin aiomme yrittää.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Kaikki tiet vievät Taupon Mäkkäriin. Yllätys oli melkoinen, kun tapasimme siellä Samoan matkaseuramme Oliverin; hän oli kuitenkin saapunut maahan kaksi viikkoa ennen meitä. Tietynlaiseta pienuudestaan huolimatta Uuden-Seelannin pohjoissaarella voi kuitenkin valita muutamasta eri reitistä. Ja Aucklandin lentokentällä tapasimme vanhemman brittirouvan, niin ikään Samoan tuttavuuden, tulossa Fijiltä, siis eri lennolla kuin me. Että voi maailma olla pieni, vaikka Uusi-Seelanti löytyy toki monen matkasuunnitelmista.

Olo oli helpottunut, kun lentomme laskeutui Aucklandiin. Ja vapautunut, kun yhden Mt. Edenin puutalokaupunginosassa vietetyn yön jälkeen lähdimme seikkailemaan nelipyöräisellä. Muttamutta. Ehkä emme ole tehneet kotiläksyjä Uuden-Seelannin osalta, sillä selkäen suunnitelman sijaan olemme matkustaneet lähinnä sinne minne nenä on näyttänyt. Vihreät mäkimaiset ovat kauniit, sen mitä harmaan sadeverhon läpi niitä näkee; täällä on nimittäin satanut lähes taukoamatta viime päivät. Kasvillisuus on uskomatttoman vehreää. Lampaita on niityillä silmänkantamattomiin, uusi-seelantilaista maisemaa siis tyypillisimmillään. Pikkukaupungit puolestaan muistuttavat amerikkalaisia serkkujaan niin kaupunkisuunnittelun ja -maiseman kuin liikevalikoimankin osalta; matalat talot reunustavat yhtä tai kahta pääkatua, jonka varrelta löytyvät tutut(amerikkalaiset) pikaruokalat ja huoltoasemat.

Matkailu on täällä suurta, sitä ei voi olla huomaamatta. Pienissäkin kaupungeissa on majataloja enemmän kuin ehtii laskea, huonehinnat tosin ovat varsin korkeat. Turisti-infot muistuttavat enemmän matkatoimistoja, ne myyvät mitä ihmeellisimpiä aktivitteeja matkailijoille. Ja etenkin reppureissaajille. Mitähän tämä maa olisikaan ilman benjihyppyjä, koskenlaskuja, mönkijäsafareita, laskuvarjohyppyjä, sukeltamista... Lista extreme-aktiviteeteista on loputon, jopa vaeltaminen on tuotteistettu. Ehdimme jo kummastella mistä ihmeeestä nuoret oikein saavat rahaa tähän kaikkeen ennen kuin muistimme Uuden-Seelannin nerokkaan keksinnön nimeltä "työloma". Se on maalle mainoa tapa saada ei-niin-houkuttelevat-mutta-työvoimavaltaiset-työt (esimerkiksi marjan- ja kukanpoiminta) tehtyä palkkaamalla hommaan ulkomaalainen reppureissuja minimipalkalla. No, kaikki tuntuvat hyötyvän, uusi-seelantilaiset työnantajat saavat halvalla työntekijät ja nuoret saavat vähän matkarahaa ja kai jonkinlaista työkokemustakin.

Niin, entäpä jos ei olekaan kiinnostunut extreme-jutuista, joista tämä maa on niin kuuluisa? Olemme huomanneet, että tekemistä on aika vähän. Tyynenmeren saarien jälkeen emme ole innostuneita istuimaan rannalla kivan kesäsateen ripsuessa taivaalta. Vaeltaminen oli suunnitelmissa, mutta vuorien yllä riippuvat tummat pilvet ovat saaneet miettimään asiaa uudestaan. Ei sillä, että olisimme sokerista, mutta näkyvyys on ollut ajoittain lähes nolla. Kävimme Rotoruan kuumien lähteiden kaupungissa ja jopa uimassa maaseudulla Waikitin mineraalialtaissa. Tarkastimme pohjoissaaren eteläisimmän niemen ja sen hylkeet. Halu nähdä kiwi-lintu vei meidän Wellingtonin eläintarhaan saakka. Tapasimme siellä yksijalkaisen Tahi-kiwin, joka muutamia vuosia sitten oli jäänyt jalastaan kiinni jalkarautoihin (uskomatonta, että niitä edelleen käytetään täällä!) ja toinen linnun jaloista jouduttiin amputoimaan. Tahi sai kuitenkin kodin eläintarhasta, ja hyvin näytti askel kulkevan yhdelläkin jalalla. Muutenkin paikka oli varsin miellyttävän oloinen pieni eläintarha, jossa saimme lievitettyä Afrikan ikävääkin leijonien ja kirahvien keskellä. Upeimpia ilmestyksiä olivat Sumatran tiikerit, nähdäpä niitä luonnossa villinä ja vapaana.

Monet asiat ovat täällä päin maailmaa nurinkurin. Ei riitä, että autolla ajetaan vasemmalta ja mielettömän 100km/h rajoituksen mukaan, mutta että joulu vietetään kesäaikaan mukavasti grillaillen. Alennusmyynnin ovat kustannustehokkaasti ennen joulua. Täytyy oikein terästäytyä ajattelemaan miksi tällä kertaa käymättä jäänyt eteläsaari onkin kylmempi kuin pohjoissaari. Ottaen huomioon Uuden-Seelannin tiukan bioturvallisuusprotokollan, olemme olleet äärimmäisen yllättyneitä löydettyämme täältä peltoja kasvamassa geenimuunneltuja kasveja.

Jouluksi palaamme Aucklandiin. Tänä vuonna vain haaveilemme valkeasta joulusta. Olemme toivoneet joulupukilta hieman auringonpaistetta viimeisiin Uuden-Seelannin reissupäiviin.

Rauhallista Joulua!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Tuskallinen kuukausi Tongalla on päättymässä, enää pari päivä lorvailtavana Nukualofassa. Jotenkin emme olleet yllättyneitä, kun viimeisen viikonlopun yli aiottu Euan reissukin päättyi jo lauantaiaamuna maanantain sijaan. Ei Euassa sinänsä mitään vikaa ollut, mutta majapaikka osoittuitui huonoksi. Olimme kuulleet muilta matkailijoilta, että suoraan rannalta voi snorkkeloida ja uida, mutta eihän niiden korallien sekaan mahtunut ilman panssarinahkaa. Suurin epäkohta kuitenkin oli ettemme saaneet avainta omaan huoneeseemme. Meidän siis oletettiin jättävän kaikki tavarat lukitsemattomaan huoneeseen. Jättävän ne siis Tongalla, jossa asioiden "yksityisomistusta" ei ole täysin sisäistetty. Meille riitti, kun paikan isäntä sanoi meidän kärsivän vain kulttuurishokista! Minulla olisi ollut muutama valittu sana sanottavana hänelle tongalaisesta kulttuurishokista, mutta jotenkin onnistuin nielemään ne ja äänistimme sen sijaan jaloillamme. Ei harmittanut jättää paikkaa, kun lisäksi vielä ruokakin oli kallista (8e annos!) ja pahaa. Yhden iltapäivän vaellus Euan sademetsässä oli kyllä parin tunnin lauttamatkan arvoinen. Oli kylläkin hieman shokki nähdä lauantaiaamun pikkupaatti, jolla meidän piti seilata takaisin Nukualofaan. Laivan oli tungettu laitoja myöten täyteen ihmisiä ja tavaraa sekä possuja ja yhden pässinkin näin, olin varma sen uppovan jo satamassa. Se oli kuitenkin rauhallisin lauttamatka täällä, säiden jumalat olivat kuulleet rukoukset tyynestä merestä...

Viikon reissu Samoalle sen sijaan oli todellinen piristysruiske ja täynnä kivoja elämyksiä. Ensimmäinen yö Apialla dormissa torakoiden hyökkäillessä ei tosin antanut mitään viitteitä tästä. Päätimme jättää Apian heti seuraavana päivänä ja suuntasimme elämykselliselle bussimatkalle Upolu-saaren etelärannikolle. Sieltä piti löytyä faleja kauniit rannat täynnä, mutta viime vuonna Samoalle iskenyt tsunami oli tehnyt kaikesta selvää, ja vain muutamia paikkoja oli rakennettu uudelleen. Aika hiljaisina katselimme tyhjiä rantoja ja rauniotaloja. Emme tykänneet käytännössä sen nykyisin ainoan majapaikan ilmapiiristä (ja kuulimme myöhemmin vastaavia mielipiteitä), ja päätimme jatkaa eteenpäin. Muuten hyvä, mutta turisti-info oli unohtanut kertoa, että takaisin Apiaan kulkee vain yksi bussi aamuisin... Onneksemme saimmekin kyydin viehättävältä vanhemmalta englantilaispariskunnalta heidän vuokra-autossaan. Jäimme sitten jumiin Apialle vielä yhdeksi päiväksi, kun emme onnistuneet löytämään bussiasemaa ja bussia Sawaiin lautalle ajoissa; en kyllä näin jälkikäteen ymmärrä miten se saattoi hukkua Apian kokoiseen paikkaan...

Mutta Sawaii-saarella alkoi loma. Löysimme mukavan rantafalen kauniilta rannalta. Oli mahtavaa päästä taas snokkeloimaan, vieläpä veteen, jossa korallit olivat elossa ja värikkäitä kaloja vilisi aivan valtavasti ympärillä. Sawaiin lautalta näimme kilpikonnankin uimassa vapaana laguunissa; samoalaisille on ikävä tapa vangita kilpikonnia ja myydä sitten tyhmille turisteille uintireissuja niiden kanssa (emme yllättäin suostuneet tukemaan kyseistä kyseenalaista toimintaa). Ne muutamat muut matkailijat majapaikassamme olivat mukavia, en muista milloin olisimme illallispöydässä viimeksi nauraneet niin makeasti. Majoitus sisälsi nimittäin kaikki ruuat. Pääsimme maistelemaan samoalaista kotiruokaa; yksi niitä juttuja mistä paitsi olemme jääneet Tongalla. En tiennytkään, että kookospähkinöistä voi tehdä kaakaota tai että sellaisia jättikokoisia banaaneja on olemassa. Totesimme saksalaisen Oliverin kanssa, että ne eivät täyttäisi EU:n banaanidirektiiviä.

Yhdeksi päiväksi vuokrasimme auton, jolla ajoimme Sawaiin ympäri; saari on muuten suurin Tyynenmeren saarista Uuden-Seelannin ja Hawaiin jälkeen. Nähtävää kyllä riitti yhdeksi päiväksi. Kävimme katsomassa vuosina 1905-1911 kyliä tuhonneet laavakentät sekä saaren läntisimmän kolkan, joka on viimeinen paikka maailmassa nähdä auringonlasku. Nähtävyyksien suhteen Samoa on hieman erilainen esimerkiksi Cookin saariin ja Tongaan verrattuna, sillä paikalliset perivät pääsymaksuja. Samoalla maan omistavat kyläläiset, jotka ovat keksineet mainion tulonlähteen. Joskus maksut ovat nimellisiä, mutta toisinaan niistä paistaa rahastaminen, esimerkiksi auton parkkeeraaminen rannalle saattaa maksaa 10 taalaa eli neljä euroa. Joistakin paikoista maksoi mielellään; Samoan kuuman kosteassa ilmastossa oli upeaa pulahtaa makeanveden altaaseen vesiputouksen alle, varsinkin kun saimme paikan kokonaan itsellemme. Samoalla saimme kokea jälleen tropiikin hirmuiset ukkosmyrskyt. Yöunet jäivät usein aika vähiin, kun nousuvesi mellasti falen alla ja ukkonen jyrisi ja salamoi taivaalla.

Kolme Tyynenmeren saarivaltiota on nyt nähty. Hyvin erilaisia, se täytyy myöntää. Olemme olleet vaikuttuneita Rarotongan ja Samoan luonnonkauneudesta, sisämaan vuorista sekä valkoisista rannoista ja turkooseista laguuneista. Tyynenmeren tunnelmaa on kuitenkin nyt nähty tarpeeksi, on aika vaihtaa maisemaa. Niin paljon kuin se Uudessa-Seelannissa (apua, se on saari sekin!) eroaa tästä...