Jatamme tanaan hyvastit La Pazille ja jatkamme reissua kohti etelaa ja Sucrea. Eilen kavimme katsastamassa geologisen ihmemaan Kuulaakson, jossa vulkaaninen aines ja savi ovat muodostaneet jannittavan eramaan. Illan vietimme jalleen elokuvissa, mutta yllatys olikin melkoinen, kun leffa olikin ensitiedosta poiketen dupattu espanjaksi, heh. Toivottavasti aurinko paistaa jalleen Sucressa, silla viime paivat La Pazissa ovat olleet pilvisia ja jopa sateisia. Kun majataloissa ei ole lammitysta, on oppinut arvostamaan kuumaa suihkua, sekaan kun ei taalla ole mikaan itsestaanselvyys.

Amazonilta kuvia.

On tainnut tulla aika sanoa jotain positiivista Etelä-Amerikasta. Olemme nimittäin viihtyneet Boliviassa. La Paz ympäristöineen on henkeäsalpaava, sanan kaikissa merkityksissä. Vuoristotauti ei kuitenkaan ole päässyt yllättämään, vaikka välillä olemme käyneet yli 4000 metrissä. La Pazissa olemme viettäneet oikeaa turistielämää, näillä hinnoilla se on mahdollista, ja käyneet katsomassa kunnolla nähtävyyksiä. Tosin kaupunki itsessään on jo melkoinen nähtävyys, etenkin selkeällä säällä lumihuippuisen Illamani-vuoren (6402m) häämöttäessä taustalla. Tiwanakun Inka-rauniot tosin jätimme väliin, kun hinta olikin kolmessa vuodessa viisinkertaistunut. Nooh, käppäilimme sitten hetken kylässä keskellä maaseutua ennen kuin otimme bussin takaisin La Paziin. Maaseudun maisemat yksinään tekivät reissusta käymisen arvoisen. Bolivia vaikuttaa kaikenkaikkiaan paljon siistimältä kuin vaikka Brasilia. Kyllähän täälläkin roskia ympäristössä näkee, ja takkuisia kulkukoiria, mutta yleisilme on hoidetumpi ja koirat paremmassa kunnossa; La Pazin katukauppiasmummut näyttävät ruokkivan niitä palasilla myynnissä olevista sianruhoista.

Tänään palasimme Titicaca-järveltä. Copacabana oli hieman turistisoitunut, kuten myös itse Aurinkosaari (Isla del Sol), mutta maisemat olivat u-p-e-a-t! Matkasimme laivalla saarelle, jossa vaeltelimme päivän ihanassa hiljaisuudessa; jotenkin onnistuimme lopulta hukkaamaan muut turistit. Itse Inka-rauniot eivät sykähdyttäneet, sen verran vähän niistä oli jäljellä. Maisemat reissun halvimmasta majatalosta olivat erittäin kauniit lumipeitteisille vuorille. Aamulla kömmimme satamaan kahdeksan maita tarkistamaan laivan lähtöaikoja, ja saimmekin paikallisen vanhuksen avustuksella paikat juuri lähdössä olleeseen yksityisalukseen, turistiveneen hinnalla tosin. Kerran näinkin.

La Paz on sivistynyt paikka, sillä täällä saa katsoa leffatkin alkuperäiskielellä. Yhden iltapäivän istuimme siis katsomassa Robin Hoodia. Jossain vaiheessa elokuvaa havahduin miettimään, että mitenhän paikalliset kokevat eurooppalaisesta keskiajasta kertovan elokuvan. Itsellehan esimerkiksi kyseinen legenda Robin Hoodista on keskeinen osa oman maanosan historiaa, mutta vastaavasti itse en ymmärrä mitään vaikka Che Guevarasta. Elokuvan myötä olin niin palannut Eurooppaan, että kesti hetken palata takaisin etelä-amerikkalaiseen arkeen. Erilaiset mediat ovat reissussakin tärkeitä. Boliviassa saa elokuvien lisäksi myös telkkua katsoa alkuperäiskielellä, mikä on Brasilian portugali-tuputuksen jälkeen kivaa. Meillä on yleensä iltaisin espanjan oppitunnit milloin minkäkin jenkkisarjan seurassa, ja kielitaito onkin karttunut mukavasti käytännön espanjan fraaseilla.

Amazon, Amazon, Amazon. Tuo erilaisten jokien halkoma seutu on uskomaton, monessakin mielessä. Teimme viiden päivän viidakkoretken Rio Negron syövereihin. Komeita maisemia, eläimiä ja kaloja tuli vastaan, muun muassa apinoita, laiskiaisia, pirajoita ja vaaleanpunaisia ja harmaita delfiinejä. Juoppo opas unohti meidät viidakkoon siellä riippumatossa vietetyn yön päätteeksi (onneksi mukanamme oli toinen, vastuuntuntoinen opas, joka järjesti paikallisesta kylästä veneen evakuoimaan meidät), yritti polttaa majatalon meidän matkatavarat mukaan lukien ja ryösti ranskalaisen kaverin suurehkon matkakassan, mutta muuten retki sujui normaalisti. Yksi kiilusilmäinen ja karvainen hämähäkki oli kömpinyt huoneeseen, yöksi mentiin sitten laiturille nukkumaan. Itikat olivat yllättävän verenhimoisia, mikä hieman mietitytti malarialääkkeiden puuttuessa. Neljän päivän laivamatkalle Manauksesta Porto Velhoon lähtiessä oli kuumeinen olo. Parin yön köhimisellä flunssa meni ohi ja yläkerran baari huolehti sydämentahdistamisesta, vaikka joku lyönti olisi väliin jäänytkin. Oma hytti laivassa oli melkoista luksusta kannen riippumattoviidakkoon nähden, vaikka vessan putki ja katto vähän vuotivatkin.

Manaus tuntui pikkukylältä 1,6miljoonasta asukkaasta huolimatta. Tapasimme siellä Amazonasin alkuperäisväestöä olevan, nykyisin norjalaistuneen lammasfarmarin, jonka "uraputki" oli johdattanut Manauksen kaduille. Tämä Daniel asuu puolet vuodesta Norjassa ja puolet erilaisissa pätkähommissa Manauksessa. Danielin seurassa kaupunki tuntui viihtyisältä, vaikkei siellä mitään näkemistä ja/tai tekemistä ollutkaan kun kuuluisa teatteri plus kala- ja hedelmätori oli käyty katsomassa.

Rajan ylitys Boliviaan ja kolmenkymmenen tunnin bussimatka rajalta La Paziin meni jo rutiinilla. Bussimatkalla tuli vastaan alligaattoreita, alpakoita ja joitain lättänokkasikoja, joita ei vielä ole tunnistettu.

Uusimpia kuvia voi ihailla täältä