Viimeista paivaa Afrikassa viedaan - niin vain on lahes kolme kuukautta vierahtanyt. Olemme menettaneet sydamemme talle mantereelle (ja etenkin sen elaimille), niin uskomaton se on. Kaikille, jotka miettivat matkaa etelaiseen Afrikkaan, suosittelemme matkan pikaista varaamista :). Eilen tarkastimme Swellendamin asuntoja myytavana -palstan, josta loytyikin pari hevostilaksi sopivaa - lahella vuoret ja joki ja lapi vuoden miellyttava ilmasto, joten voiko enaa muuta toivoa... No, toistaiseksi tyydyimme nayteikkunaostoksiin ja lennamme huomemma Buenos Airesiin. Matkavinkkeja etelaiseen Amerikkaan otetaan mielellaan vastaan, reissusuunnitelma sinne on edelleen hieman tabula rasa.

Etelä-Afrikka on tehnyt vaikutuksen. Matkasimme Kapkaupungista bussilla lähes 800 kilometriä itään Port Elizabethin kaupunkiin Intian valtameren myrskyisälle rannalle. Kapkaugin bussiasemalla tapasimme paikallisen nuoren naisen, jonka kanssa oli hieman rattoisampaa odottaa lähes 3 tuntia myöhässä ollutta yöbussia - olimme ainoat valkoiset kyseisessä bussissa… PE kuten määränpäätä tuttavallisesti nimitetään ei aivan ollut sen neljän päivän arvoinen, jotka kaupungissa vietimme. Uimassa kävin jopa kerran - ja uskokaa tai älkää, rannalla kysyttiin olenko paikallinen! Pekka ei uskaltautunut aaltoihin ollenkaan.

Matka jatkui lopulta vuokra-autolla kohti pohjoista. Ja millaisella vuokra-autolla, 0,8-litraisella Chevrolet Sparkyllä. Niin, se ei aivan se auto mitä tilatiin, mutta aika lähelle. Virkailija hieman kohotti kulmiaan, kun pyysimme valtuutuksen Lesothoon - mutta kirjoitti sen kuitenkin. Epäilyksin suhtautui auton osalta myös kolmannen majatalon isäntä, kun kerroimme matkasuunnitelmista. Mutta niin vain passiin pamahti kymmenennen Afrikan maan leimat. Lesotho vaikutti varsin köyhältä Etelä-Afrikan jälkeen, mutta maisemat ovat upeat, vaikka emme edes vierailleet idässä, missä parhaat vuoristot ovat. Päädyimme Malealea-nimiseen kylään keskelle ei mitään ja kävimme ratsastamassa maan kuuluisilla poneilla. Ja todella varmajalkaisia ovat - en ole koskaan ratsastanut niin haastavassa maastossa. Pekka pakottaa myöntämään, että tulin pari kertaa alas selästä, kun olin varma ettei poni voi selviytyä niistä rinteistä. Selvityi - ratsastajalla tai ilman.

Yksi parhaita elämyksiä täällä on ollut Mountain Zebran kansallispuisto, joka nimensä mukaisesti perustettiin suojelemaan vuoriseepraa, joista puiston perustamisen aikoihin oli enää muutamia jäljellä. Kyllä, seeprojakin on useita erilaisia. Tämä pienehkö kansallispuisto elättää vuoriseepran lisäksi mm. toisen seepralajin, lukuisia antilooppilajeja, isoista kissoista gepardeja sekä suippohuulisarvikuonoja. Meillä oli aivan mieletön päivä puistossa. Näimme heti aamusta kaksi gepargia lekottemassa laiskoina juomapaikalla aamuauringossa, kun pelottomat vuoriseeprat kävivät juomassa. Näimme useita meille uusia antilooppeja upeiden maisemien ohella. Ja iltapäivällä - huge score: emogepardi neljän pennun kanssa oli tien päällä. Seurasimme niiden menoa varmaan puoli tuntia, emme olleet ennen kuulleet luonnonvaraisten gepardien kutsuääntä, outoa naukunaa tai nähneet niiden leikkivän keskenään.

Yritimme myöhemmin muutamia muita puistoja, mutta Mpofissa eksyimme matkalle ja Double Drift tarjosi muutamien antilooppien ja paviaanilauman lisäksi vain puhjenneen renkaan. Kuulemma kartturin vika kun ei nuoteista lukenut hyppyrin jälkeistä kiveä, pöh! Kommentaattorin vain käskettiin olla hiljaa, kun huomauttelin liiasta vauhdista. Käytetty rengas onneksi saatiin hommattu paikallisesta pikkukylän rengasliikkestä.

Autoreissun viimeinen pysäkki oli Addo elefanttipuisto, Etelä-Afrikan puistorankingeissa Krugerista seuraava. Mutta meille kyseinen puisto oli pettymys. Akaasiapuskat peittivät näkyvyyden ja eläimet. Leijonista ei näkynyt jälkeäkään ja seeprojakin sai etsimällä etsiä. Norsuja sen sijaan puiston nimen mukaisesta oli runsaasti ja ne blokkasivat tasaisin väliajoin tiet. Jotenkin ei huvittanut yrittää ohi poikastaan suojelevasta kolme kertaa auton kokoisesta emonorsusta, joka norsukielellä, eli hurjasti heiluvat korvat ja kärsä, kertoi olevansa vihainen. Nähtiin sentään kaksi sihteerilintua, joita ei ollutkaan näkynyt sitten Nakurun. Kannattaa muuten vilkaista lintukirjasta kyseinen lintu, siinä on sitten nimi osunut kohdalleen...

Yöbussi kutsuu kohti Swellendamia, joka onkin viimeinen varsinainen pysäkki Etelä-Afrikassa. Ajattelimme käydä vielä katsomassa Bontebokin kansallispuiston, jossa asustaa nimikkoantilooppi "bontebok", ja joka vuoriseeprojen tavoin oli hävitä maailmankartalta ennen puiston perustamista ja suojelun aloittamista. Siitä onkin sitten enää luikaus takaisin Kapkaupunkiin, josta ensi keskiviikkona lähtee lento kohti eteläisen Ameriikan mannerta ja Buenos Airesia.

Huh hellettä! Kapkaupunki suorastaan kiehuu reilun 30 asteen helteessä, joka on jatkunut jo sunnuntaista. Sääennusteesta huolimatta pakkasimme vaellusrepun sunnuntaiaamuna ja kello puoli seitsämän aamulla olimme jo kiipeämässä kohti Pöytävuoren huippua. Aikainen herätys palkittiin, kuten yleensä täällä Afrikassa, upealla auringonnousulla. Ylhäällä saimme nauttia aamukahveista ja upeista maisemista ennen muiden turis.. tarkoitan matkailijoiden ryntäystä. Itse asiassa matka alaspäin oli ehkä jopa vaikeampi kuin nousu.

Kiipeilyn päätteeksi metsästimme vielä uuden majapaikan. Täytyy myöntää, että hermo meni lauantai-iltana hostellin melutasoon, kun huone oli aivan altaan vieressä ja porukka (ne kuuluisat reppureissaajat...) piti juhlia suoraan oven takana. En olisi uskonut, että kolmen tunnin unilla koskaan pääsen vuorelle... Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saimme uuden hostellin ja aivan mahtavaa palvelua. Omistaja ei nimittäin ottanut meitä vastaan ensimmäiseen paikkaansa vaan maksoi taksin toiseen rauhallisempaan hostelliinsa, jossa on meidän lisäksi noin kaksi asukasta.

Kymmenen tunnin yöunien jälkeen lähdimme reippaina puolalaismiehen kyytiin kohti Cape Pointia. Olin tosin purskahtaa aamulla nauruun, kun näin sen auton. Luulin, ettei mikään voi voittaa Islannin Opel Corsaa, mutta tämä ainakin 25 vuotta vanha volkkari vetää kyllä pitemmän korren! Pekan mielestä myös kuskin ajotavassa oli parantamista.. Upea päivä kuitenkin oli. Kävimme tosiaan Afrikan melkein eteläisimmässä kärjessä Cape Pointilla sekä tietenkin Hyväntoivonniemellä. Täällä Afrikasa olen jälleen muistanut miksi minusta tulikaan maantieteilijä. Lisämausteena näimme vielä suloisia pikkuisia Afrikan pingviinejä.

Bussiliput Port Elisabethiin ovat takataskussa, sinne siis suuntaamme huomenna. Tarkoitus olisi päästä vielä katsomaan uhanalaisia vuoriseeproja.

56 päivää ja 55 yötä ryhmämatkaa takana (ei niin paha kuin miltä kuulostaa, vertailun vuoksi: ruotsalaisten pink caravanin ihmiset, kaikki 50 kappaletta, nukkuvatkin bussissaan tai sen katolla ja niillä on kuulemma silloin tällöin ollut reissussa pelkkiä naisia...). Yhdeksän valtiota tuli rekan kyydisä nähtyä. Ugandan sumuisilla vuorilla pakkasimme telttaa aamuneljältä AFRIKAN kaatosateessa, poltimme itsemme Intian valtameren rannalla, tutisimme norsun vieressä Etoshassa, meloimme Okavangon suistossa karkuun hyökkääviä virtahepoja, istuimme 250 metriä korkean hiekkadyynin päällä Namibin autiomaassa auringonlaskua ihailemassa ja pidimme juoksukilpailun sieltä alas. Monenlaista maisemaa, ihmistä ja eläintä tuli vastaan. Kuukausi vielä aikaa tarpoa etelän eläintarhaa. Luonto ja elukat ovat niin uskomattoman kiehtovia ettei täältä kiire olisi, mutta rahaa täällä palaa turhan mukavasti.

Opas tarjosi meille mahdollisuutta mennä vierailulle yksityiseen puistoon (miten game reserve nyt suomeksi kääntyisikään...) puoli-ilmaiseksi. Toivottavasti saadaan asiat järjestettyä. Varsinkin loppumatka rekassa oli melkoista kidutusta ryhmän sekoilun takia. Viimeisen illan illallisporukkakin kutistui puoleen kun mölyapinat lähtivät toiseen ravintolaan katsomaan jotain paikallispeliä. Ei uskoisi miten aikuiset voi olla lapsellista porukkaa. Opas oli pätevä ja saatiin hyvää palvelua kun muita ei kiinnostanut osallistua luontoretkiin. Kuitenkin on mukava jatkaa matkaa "omin siivin".

Huomenna olisi tarkoitus lähteä aamukuudelta nousemaan Kapkaupungin ykkösnähtävyydelle Pöytävuorelle. Nousua on "vain" pari kolme tuntia, mutta huomiseksi ennustettu 37 astetta pakottaa lähtemään aikaisin. Kurkku ollut kipeänä pari päivää ja nenä vuotaa, mutta eiköhän pikku sunnuntaikävelyretki onnistune. Maanantaiksi meinasimme vuokrata auton puolalaisen äijän kanssa ja ajella Cape Pointiin, paikkaan jossa Atlantti ja Intian valtameri kohtaavat.

Afrikalla on oma rytminsä vähän kaiken suhteen. Kapkaupungista varaamamme hostellin hintakin oli noussut. Hinnat kuulemma määräytyvät sesongin mukaan eikä sen mukaan mitä on sovittu. Parin tunnin/päivän myöhästelyt on ihan ok, mutta rahan nyhtäminen alkaa tympimään. Vaikkakin, jos nyt pitäisi kiiruhtaa kotiin, niin hyvä fiilis tästä mantereesta jäisi.